keskiviikko 17. tammikuuta 2018

Aina on joku syy / Teatteri Takomo

Aina on joku syy - kuvia masennuksesta / Teatteri Takomo

Ensi-ilta 10.1. 2018, kesto noin 2h 15min (väliaikoineen)

Teksti ja ohjaus Hanna Ryti
Lavastus, puvustus, projisoinnit ja rekvisiitta Tomi Flyckt
Valosuunnittelu Riikka Karjalainen
Äänisuunnittelu Ville Leppilahti
Koreografia Kaisa Niemi ja Kalle Pulkkinen

Näyttämöllä : Annika Aapalahti, Niina Hosiasluoma, Ville Leppilahti, Tuija Minkkinen, Kaisa Niemi ja Kalle Pulkkinen


 Teatteriesitys masennuksesta, hmmm. Jotenkin sellainen aihe, joka ei ihan sinne kärkiosastolle itselläni osu. En haluaisi repiä vanhoja haavoja auki ("haavasta pääsee valo sisään", sanottiin teatteriesityksessä) ja muistella etenkin vuosia 2005-2006, jolloin kävin todella, todella syvällä. Parin kuukauden sisällä vaihdoin työpaikkaa (en omasta halustani), erosin pitkästä parisuhteesta ja mursin nilkkani - ihan liikaa stressaavia tapahtumia lyhyen ajan sisällä, ja eihän sitä pää kestänyt. Kaikki kaatui päälle, ja tarvitsin ammatti-ihmisten apua päästäkseni takaisin jaloilleni. Päivä kerrallaan mentiin, ja nyt ollaan tässä. Kaikki on hyvin. Voin rehellisesti sanoa olevani onnellinen ja nauttivani elämästä, vaikka välillä pieniä vastoinkäymisiä eteeni tuleekin. Se on elämää.

 Suhtauduin tulevaan teatteriesitykseen vähän pelonsekaisin tuntein. Kuvittelin mielessäni, että kokisin jonkinlaisen "suuren valaistumisen" kesken näytöksen tai kaikkien patojen murtumisen, ja poistuisin esityksestä silmät kyynelistä turvonneina ja pää painuksissa mahdollisimman nopeasti kotia kohti. Toisaalta taas pelkäsin, että esitys olisi murheen alhossa rypemistä ja sellaista, joka kenties veisi yöunet. Miten mahtoi käydä? Saavuin ystäväni kanssa paikalle hyvissä ajoin, koska muutamat ensimmäiset katsojat pääsisivät pienoiseen privaattikohteluun ennen esitystä ja me pääsimmekin simulaattoriin. Oma kokemukseni oli miellyttävä ja lämmin, sain hyvän mielen ja olon. Toisin kävi ystävälleni, joka tosin totesi, ettei kuulemissaan sanoissa ollut mitään uutta, koska oli sen kaiken käynyt vuosia sitten itse läpi.

Niina Hosiasluoma 

 Itse esityksessä menin sitten melkoisen tunnesimulaattorin läpi. Välillä olin vaikuttunut, huvittunut, kiusaantunut ja ärsyyntynyt, paikoitellen kyllästynytkin. Vituttikin, en edes tiedä miksi. Yhtään ei naurattanut mantelitumakkeen (Kaisa Niemi) ja peräsuoliliman (Annika Aapalahti) tappelu, ei liioin keskisormen näyttely eikä klovnin nauratusyritykset pieruhuumorilla ja tutuilla hokemilla. Moni kuitenkin nauroi. Ajattelin, että se on ihan ok olla nauramattakin. Me olemme ihmisiä kaikki, ja jokainen kokee asiat eri tavoin. Ei ole oikeaa eikä väärää tapaa kokea asioita, pääasia että jotain värähtää. Masennuksenkin kasvot ovat hyvin erilaiset. Joku tuntee hukkuvansa, toista puristaa rinnasta, yhden pää on musta möykky. Sattuu, muttei osaa kertoa miten ja mihin. Laastari ei auta eikä tarjoa lohtua. Itseäni kosketti etenkin kohtaukset, jossa ystävä sanoi masentuneelle "olen tässä ihan vieressä, jos tarvitset minua". Koskettaa hellästi olkapäästä, silittää selkää. Sanoja ei tarvita. Myös kehollinen ilmaisu teki valtaisan vaikutuksen, ja "Enter Sandman" oli hyytävän upeasti toteutettu.

 Esityksen päätyttyä ryntäsimme takkeinemme aulaan ystävän kanssa, oli pieni kiire jatkoyhteyksiin. Ystäväni avasi heti aulassa sanaisen arkkunsa ja totesi esityksen olleen tekotaiteellista paskaa ja täynnä pelkästään ärsyttäviä hahmoja. Matkalla Kamppiin keskustelimme aiheesta kiivaasti ja totesimme yhteistuumin, että pahintahan olisi, jos esitys olisi ollut "ihan ookoo" tai "ihan kiva", hajuton ja mauton. Ja että nukkukaamme yön yli ja palatkaamme sitten uudestaan asiaan. Lainaankin tähän nyt ystäväni FB-päivitystä : "... olin kiukkuinen kuin ampiainen. Mutta eihän se oikeasti mitään kuraa ollut. Esitys on hyvä silloin kun se herättää tunteita. Ei siis pelkästään haltioituneita huokaisuja ja silkkaa ihastusta moiseen kulttuurielämykseen, vaan ihan vaikka surua tai vihaa." Ja lisää "En kokenut esitystä ajanhukkana, vaikka se olikin paikoittain outo ja välillä suorastaan ärsyttävä. Kyllä se kannatti. Ja selvisin siitä simulaatiostakin ilman suurempia psyykkisiä traumoja. Hyvin meni."

 Näissä ajatuksissa kiteytyy omakin kokemukseni (tosin simulaation koin täysin toisella tavalla). Näytökset ovat loppuunmyytyjä tammikuun osalta, mutta juuri tänään taisi napsahtaa helmikuulle pari lisänäytöstä. Voin sanoa, että suosittelen. Lisäinfoa tästä.

Esityskuvat (c) Matti Snellman

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Teatteri Takomo!)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Heräsikö ajatuksia? Iloiten otan vastaan kaikki kommentit (ne tosin julkaistaan vasta hyväksynnän jälkeen, roskapostin vuoksi).