tiistai 8. elokuuta 2017

Haastattelussa Eero Ojala

 Eero Ojalan tapasin elokuun alussa 2017 Suomenlinnan Panimoravintolan terassilla ennen Ryhmäteatterin Seitsemän veljeksen iltanäytöstä (Eero Simeonin roolissa).

Vuonna 1984 syntynyt Eero on horoskooppimerkiltään skorpioni. ”Kotoisin oon Oulusta. Peruskoulun kävin Haukiputaalla, sori, Haukiputtaalla – muutimme sinne samalla viikolla kun aloitin koulun. Peruskoulun jälkeen pääsin Madetojan musiikkilukioon ja samalla muutin pois kotoa Ouluun. Lisäksi mä oon asunut lukuvuoden pituisia aikoja Joensuussa, Järvenpäässä ja Lahdessa, ja Australiassakin. Niistä lisää myöhemmin. Nyt asun Helsingissä, itse asiassa tänään tulee tasan kuusi vuotta täyteen!” iloitsee Eero, ja sen kunniaksi skoolaamme Pepsi Max-pulloinemme.

Mitä harrastat, eli löytyykö ihan ’harrastusharrastuksia’? ”Ei oikein ehdi! Mulla on ollut kyllä kaikenlaisia harrastuksia, mutta kun oon ruuhkavuosista kärsivä hyvintyöllistetty mies, jolla on perheen lisäksi kaksi koiraakin, niin ei vaan oo aikaa. Siinä mun harrastukset. Frisbeegolfia haluaisin harrastaa. Aiemmin musiikki ja liikunta oli mulle tärkeitä juttuja, hiihdin kilpaa kymmenen vuotta, pelasin futista, yleisurheilin… Heittolajeista varsinkin tykkäsin paljon! Vähän vanhempana, jo aikuisena, harrastin aikidoa ja taijia – aasialaiset lajit kiinnostaa ja niistä on hyötyä myös tällä alalla.”

Mitenkäs tuo soittotaito? ”Se on vähän ruosteessa. Rumpuja mä soitin pitkään, ne oli mun pääsoittimeni ja rummuilla mä menin musalukioonkin, bassolla myös. Siellä mä aloitin myös kitaran-ja pianonsoiton. Pystyn kuitenkin vähintään tyydyttävästi soittamaan bändikokoonpanoissa tai säestämään itseäni.”

Oletko soittanut missään teatterijutussa? ”No, mun teatteriharrastushan lähti siitä, että olin aikoinaan teatterin bändissä Oulun Työväen Näyttämöllä. Sen jälkeenkin oon soittanut, koulujutuissa varsinkin. Viime talvena mä tein WeeGeelle Lelumuseo Hevosenkenkään soolona vauva-ja taaperoteatteriesityksen, ja niissä molemmissa soitin ja toiseen sävelsin kaksi biisiäkin. Toisessa soitin bulgarialaista huilua.”

Pikkulinnut ovat kertoneet, että olet melkoinen ilmakitaristi. Mistäs se lähti? ”Heheh, oululainen kun oon ja siellähän ne kisat järjestetään… Jotenkin ajattelin, että pakkohan munkin on osallistua. 2004 osallistuin MM-kisoihin ensimmäisen kerran ja pääsin finaaliin. Lupasin kaverilleni sitten, että osallistun niin monta kertaa putkeen kuin pääsen finaaliin, ja mä pääsin kolme kertaa. Se on kyllä todella siisti tapahtuma, tosin vähän kutistunut nyt. Niihin aikoihin sillä oli tosi iso hype – jossain pressitilaisuudessakin sanottiin, että se oli mediassa globaalisti neljänneksi näkyvin musiikkitapahtuma. Oon tässä come backejä yrittänyt tehdä aikataulujen salliessa, pari vuotta sitten viimeksi.”

Tässä vaiheessa keskustelu menikin sitten ilmakitarahommiin ja laajeni muihinkin soittimiin, olimme jo perustamassa pienimuotoista ilmasoitinbändiäkin ilmalautasineen ja ilmahammondeineen. Kerroin oman ’bravuurini’ olevan Bon Jovin ’Runaway’ ja kerroin siihen liittyvän pienen tarinankin. (Oikea meininki ja loistava biisivalinta, totesi Eero). Kazoopilleistäkin keskusteltiin. Ja sitten takaisin ruotuun…

Eero Ojala (c) Mikael Ahlfors 

Mitkä asiat ovat sydäntäsi lähellä? ”Keuhkot? Ei vaan… Perhe ja omat lapset lähimpänä sydäntäni pyörii. Läheisten ihmisten hyvinvointi ja oma hyvinvointi myös. Tuntuu hassulta sanoa työ, voisin sanoa koko alan ja taiteen ja maailmankatsomuksen. Sitä tämä kaikki on, ja siksi lähellä sydäntäni.”

Mitkä ovat omasta mielestäsi sinun vahvuutesi ammatillisessa mielessä? ”Jos teknisiä asioita katsotaan, niin puhe, äänen käyttö ja tekstin käsittely. Niissä mä oon aika vahvoilla. Lisäksi fyysinen ilmaisu, ja voin myös sanoa olevani varsin luova, kun siihen tilaan päästään ja jaksan leikkiä aika pitkälle juttuja. Mä oon myös todella vastuuntuntoinen ja vastuullinen, teen hyvällä sitoutumisella kaikki duunini. Joskus jopa ärsyttävyyteen asti, mutta ehkä se kuuluu tähän vaiheeseen uraa.”

Onko sinulla jotain erityistaitoja tai -kikkoja? ”No ei varsinaisesti enää. Joskus kymmenen vuotta sitten mä treenasin hulluna kaikenlaista ja ajattelin, että mun pitää osata ihan kaikkea aloitellessani tätä hommaa. Jotenkin se ’erityistaidokkuus’ on jäänyt vähemmälle arvostukselle tavallaan, en ainakaan omalla kohdallani osaa mainita mitään ns. erityistaitoa. Kaikkea vähän ja tarpeen vaatiessa opetellaan. Olishan se hienoa osata seistä yhdellä sormella kallionkielekkeellä, mutta ihan niin suvereeniin hommaan en pysty.”

Entä onko sinulla ns. bravuureita esimerkiksi kokkauspuolella tai karaokessa? ”Muutama kasvisruokabravuuri mulla on. Tänä kesänä oon opetellut tekemään erinomaisen hyvää vegaanista tofu-pinaatti-pesto-pastaa. Sitä jaksaisin syödä vaikka koko loppukesän, jos vaan muutkin kotona jaksaisi. Nyt tuli mieleen yksi bravuuri, jota olen käyttänyt muutamassa esityksessäkin : vaaka. Ollaan sillai ’lankkuna’ kämmenien varassa lattialla. Tai pöydällä tai kaiteella. Karaokessa oon muutaman kerran vetänyt peräkkäin Kaija Koon ’Tinakenkätytön’ ja Mokoman ’Takatalven’, jos ne on sattuneet löytymään.”

Mikä olisi sellainen taito, jonka haluaisit ehdottomasti osata? ”Niitä on paljon. Olisi ihan mahtavaa olla maailman paras jossain, itse taidolla tai lajilla ei olisi sillä tavalla väliä. Olisi vaikkapa maailman paras piirtämään neniä. Aivan virtuoosimainen nenienpiirtäjä! Voisi aina fiilistellä sillä taidollaan. Musiikkipuolelle taitaa tämä vastaus kuitenkin mennä. Olisi hienoa olla aivan suvereeni laulaja.”

Mikä on ollut toistaiseksi haastavin juttu, joka on tullut urallasi vastaan? ”Sanotaan näin, että pisimpään kaivellut asia (kirjoitin siitä kirjalliseen opinnäytteeseenikin) ajoittuu vuoteen 2005, jolloin tehtiin Oulun Kaupunginteatteriin ’Mestaritontun seikkailut’, jossa näyttelin Mikkiä. Mulla ei ollut mitään koulutusta siihen hommaan, olin avustajana/iltanäyttelijänä teatterilla useammassakin jutussa neljän vuoden aikana. Mikin roolissa piti oikeasti osata näytellä muunmuassa sellaista, että roolihenkilön päälle kaatuu valtava vastuu. En osannut kääntää sitä itselleni henkilökohtaiseksi ja siksi rooli jäi jotenkin etäiseksi, en saanut siitä kiinni. Mä en jotenkin osannut näytellä sitä yhtään. Mut oli kyllä valittu aukkareiden kautta siihen rooliin, mutta mä en vaan saanut sitä onnistumaan millään ja se vaivasi mua ihan suunnattoman paljon. Mulla ei ollut työkaluja siihen rooliin, vaikka ohjaaja yritti parhaansa. Siitä tuli kyllä hieno proggis ja se pyöri 1,5 v – ja sehän siinä kauheaa olikin! Itselläni oli koko ajan sellainen olo, että mä en osaa. Joka ikinen esitys. Ehkä kerran tuntui siltä, että nyt tajusin tämän – ja seuraavassa meni taas pieleen. Se oli kyllä omalla tavallaan todella piinallinen kokemus. Itseänihän mä siitä oon tunnollisena syyttänyt, en osannut ottaa ohjeita vastaan. Jälkeenpäin oon miettinyt sitä tosi tosi paljon ja todennut, että koulutuksesta on todellakin ollut hyötyä.”

”Oli myös ’Maailmanlopusta emme muistaneet puhua’-monologi, joka oli tilausjuttu voitettuani vuonna 2012 Vuoden Nuori Lausuja -kilpailun. Seuraavalle kesälle Kajaanin Runoviikoille mun piti valmistella sitten ensi-ilta, ja ohjaaja Susanna Airaksisen kanssa teimme runomonologin runoilija Kai Niemisen 2000-luvun tuotannosta. Me väännettiin, käännettiin ja säädettiin sitä juttua monta viikkoa, ja yllättäen koko hommaan saatiin ratkaisu viikko ennen ensi-iltaa, kun heitettiin puolet tekstistä romukoppaan ja otettiin kolminkertainen määrä tekstiä tilalle. Tajuttiin, että meiltähän puuttuu koko hommasta punainen lanka täysin! Tuntui aluksi vaikealta suht’ kokemattomana tehdä pitkää monologia isoista aiheista ja teemoista (pyhyys, olemassaolo, ’miksi minä olen’, ’kuka minä olen’), mutta hirveän iso työvoittohan me siitä lopulta saatiin, ja tykkäsin tosi paljon koko esityksestä. Tässä tapauksessa tuli vastaan problematiikka liittyen abstraktien asioiden käsittelyyn ja lavallistamiseen, ja tuntui todella merkittävältä, kun saimme kaiken ratkaistua. Asioiden tuominen arkipäivään oli ratkaisumme ydin.”

Simeonin paluu Hämeenlinnasta ... (c) Tanja Ahola 

”Joka jutussahan on omat haasteensa, niin tässä Seitsemässä veljeksessäkin. Ohjaaja oli erilainen viimeaikojen juttuihini verrattuna, ja koska lavalla on lähes koko ajan seitsemän veljestä pääroolissa, oli aluksi aikamoista löytää tilaa omalle työlleen. Olin vielä lukenut roolihahmoni aivan eri tavalla kuin miten ohjaaja Kari Heiskanen hahmoni näki, joten aika vääntö oli saavuttaa haluttu lopputulos, hyvällä tavalla myös”, myhäilee Eero.

Onko suvussasi muita teatterialalla tai muulla taiteellisella alalla olevia? ”No eihän nyt tämmöisiin höpöhommiin kukaan lähe! Isän puolelta tätini lähti nelikymppisenä opiskelemaan kuvataiteilijaksi, mutta aika kaukaa on tultu niin sanotusti.”

No missäs vaiheessa tämä teatterikärpänen sinuun sitten puraisi? ”Se taisi puraista vuonna 2001, ja siihen johti musiikkiin rakastuminen. 10-11-vuotiaana kuulin ensimmäistä kertaa kunnolla Iron Maidenia ja tuli heti sellainen ”Wau, nyt lähtee!”, musiikki meni muhun kunnolla. Tuon äskeisen kuvataiteilijatätini pojat, eli serkkupoikani alkoivat kuunnella hevimusiikkia samoihin aikoihin ja hevi vei minutkin mukanaan. Halusin rumpaliksi, ja päätin tuosta noin alkaa soittaa rumpuja. Mulla ei ollut mitään käryä siitä, miten musiikki toimii eikä edes rytmitajua eikä sävelkorvaa. Pistelin vain menemään. Onneksi nauhalla on vielä tallella sitä melskettä, mitä sängyllekasatuista kattiloista ja kihveleistä ja niiden paukuttamisesta lähti, hahah. Serkkupojan kanssa soitettiin”, Eero muistelee naureskellen.

Kaikilla meillä taitaa olla salainen bändimenneisyys serkkupoikien kanssa, minulla myös. Meidän bändin nimi oli Matti and the Elephants, nauhoitettiin Elvis-covereita äitiemme iloksi c-kasetille soittimina mm. kukkopilli ja lintuhäkin häkkiosa. ”Mahtavaa! Ai että, meidän bändin nimi oli Irden (Iron Maiden-johdannainen tietysti) ja soitettiin omia biisejä, eihän me muutakaan osattu. Toinen bändi oli nimeltään Stickers of Death. Meillä oli mankassa kaikenlaisia pääkallotarroja ja muita, ja tarravihkon nimestä napattiin bändille hieno nimi. Hahah! Joo, mutta tosissani halusin rumpaliksi ja seiskaluokalla päätin, että musta tulee hevirumpali ja menen musalukioon. Sen verran oon jääräpää, että kun jotain tuollaista intohimoispäissään saa mieleensä, se ajatus ei sieltä helpolla lähde. Musalukioon sitten mentiin, rimaa hipoen tosin. Haukiputtaalta muutin sitten Ouluun ja aika pian tajusin, että täällä on väkeä, jotka on kaksivuotiaana soittaneet jo paremmin kuin minä nyt. Ajattelin, että eipä musta taida rumpalia tulla. Muistan kävelleeni yksistäni englannintunnille ja mietin, että millä mä sitten maailman valloitan, jos en rumpalina. Jostain tuli ajatus tai jopa ääni, joka puhui Teatterikorkeakoulusta ja mietin, että ”Teatterikorkeakoulu! Kuulostaa kiinnostavalta. Sehän taitaa olla Turussa!” Koko englannintunti meni miettiessä Turkua, teatterikoulua ja näyttelemistä. Illalla menin kotiin, soitin äidille ja kysyin, että missä voi alkaa harrastaa näyttelemistä. Äiti mainitsi Oulun Työväen Näyttämön, jossa on ammattiohjaaja ja harrastajanäyttelijöitä. Soitin sinne samantein ja soitin varmaan kaksi kuukautta, kunnes vihdoin joku vastasikin. Kertoivat, että tulevan kesän proggis on jo miehitetty, mutta kiinnostuivat kun kerroin olevani musalukiosta ja osaavani soittaa. No niin! Raahasin pari kaveria mukaani ja yksi oli jo valmiiksi, ja niin meillä oli nelihenkinen bändi sitten seuraavan kesän proggiksessa. Ajattelin, että seuraavana vuonna oon lavalla näyttelemässä – ja niin kävikin.”

”Vaimoke oli se ensimmäinen näytelmä, jossa olin bändissä ja ensimmäinen roolini oli Robin Hoodissa Allan-a-Dale, yllättäen trubaduurihahmo. Siitä pääsinkin sitten syksyllä 2002 koe-esiintymiseen Oulun Kaupunginteatteriin näytelmään Populäärimusiikkia Vittulajänkältä. Maailmanensi-ilta! Ohjaaja Katariina Lahti tykkäsi minusta ja pääsin mukaan. Neljä vuotta tuli oltua Kaupunginteatterissa, tein välissä Työväen Näyttämöllekin pari juttua ja lisäksi meillä oli oma improryhmäkin. Eli homma niin sanotusti lähti ihan lapasesta. Aika nopeasti parissa vuodessa tapahtui se, että pääsin ammattijuttuihin mukaan ja sille tielle jäätiin.”

Missä vaiheessa sitten selvisi, että Teatterikorkeakoulu ei olekaan Turussa? ”Hahhahah, no muutama kuukausi siitä ensiajatuksesta taisi kulua. Opinto-ohjaajalle vihjasin kiinnostuksestani ja se sanoi selvittävänsä, miten sinne haetaan. Muutaman hakuvuoden ja tekemisen jälkeen kävikin sitten niin, että mulla hajosi selkä. Vanha korkeushyppyvamma ja pari tunnelukkoa vielä päälle, ja tuli niin pahoja selkäoireita, että mun piti lopettaa näytteleminen. Kolme proggista pyöri mulla silloin Oulun Kaupunginteatterissa, syksyllä 2006, ja päätin sanoa ei kaikille tuleville jutuille, koska selkäni ei enää kestä tätä hommaa. Syyskauteen loppui kaikki näytökset, missä olin mukana. Olin menossa tammikuussa armeijaan ja ajattelin, että jos selkäni sen kestää, se kestää mitä vaan. Heti ensimmäisissä sulkeisissa olin käsi pystyssä. En pystynyt seisomaan asennossa, rintaranka ja kaularanka oli niin pahassa kunnossa. En pystynyt välillä käsiäni nostamaan enkä edes kävelemään. Jouduin silloin käymään sen kelan läpi, että okei musta ei voi koskaan tulla näyttelijää, mutta musta voisi tulla ohjaaja tai käsikirjoittaja. Hain TeaKin ohjaajalinjalle, mutta onneksi en päässyt edes pääsykokeisiin. Kesti aika kauan, että löysin oikeanlaisen fysioterapeutin ja hierojan, joka huomasi heti, että nyt on iso remontti tehtävänä. Meni 8 kk, käytin ihan kaikki rahani ja tuloni kuntoutukseen. Selkä saatiin syksyksi siihen kuntoon, että pystyin lähtemään Australiaan reppureissaamaan. Siellä meni suunnilleen 8kk myös. Lähdin sinne tyyliin nyt en missään nimessä tee mitään näyttelijä-tai teatterihommia. Kuulin, että Tom Hanks ja Steven Spielberg ovat kuvaamassa tv-sarjaa ja kiinnostus tietysti heräsi. Olin pari kuukautta mukana kuvauksissa avustajana, lisäksi parissa tv-sarjan pilottijaksossa ja mainoskuvauksissa myös. Olisin ihan hyvin voinut jäädä sinne, tutustuin uusiin ihmisiin ja yksi apulaisohjaaja oli tekemässä isoa leffaa, jota ehdotti minullekin. TeaKin pääsykokeet veivät kuitenkin voiton, lensin Suomeen ja tipuin ensimmäisten joukossa jatkosta… Muutama kirosana tähän. Olisko pitänyt sittenkin jäädä Australiaan tekemään Nicolas Cagen kanssa leffaa. Kävin sitten Englannissakin pääsykokeissa, ei tärpännyt. Päätin, että nyt mun on ihan pakko päästä opiskelemaan tätä, koska oon tehnyt niin paljon ja siitä ei olisi enää lisähyötyä, että olisin mukana harrastajateatterissa. Tarvitsin puheopetusta ja muuta. Menin sitten Pohjois-Karjalan Opistoon Joensuuhun, Teatteri Väkivahvaan, ja se oli kyllä todella siisti vuosi.”

”Sieltä käsin kävin pääsykokeissa sitten New Yorkissa, Nätyllä ja TeaKissa. Nykissä oli sisäänpääsy lähellä, Suomessa tipuin taas ekojen joukossa. Kuin tarjottimella seuraavaksi eteeni tuli Järvenpään Seurakuntaopiston teatteri II -linja, joka järjestettiin ensimmäistä kertaa sinä vuonna. Mikko Bredenberg oli siellä opettajana, ja Mikko on kyllä tosi hyvä puheopettaja. Keväällä taas teatterikouluhaut, ja tipuin jälleen. No, sitten tuli eteeni Lahden Kansanopiston II-linja, joka oli taas ekaa kertaa Misa Palanderin vetämänä. Misan tunsin jo valmiiksi, hän oli Joensuussa opettamassa ja Järvenpäässä myös, ja ohjasi mulle monologin. Misa vihjaisi Lahden Kansanopistosta. Jokaisesta kansanopistovuodestani sain todella paljon ja kun ne kaikki alkoi olla käytynä, Lahden keväänä 2011 oli sitten vihdoinkin TeaKin vuoro! Valmistuin 2016.”

(c) Mikael Ahlfors 

Mikä oli kirjallisen lopputyösi aiheena? ”Se oli ”Minä, taiteilija – pohdintoja kysymyksestä mikä tekee taiteilijan” tai jotain sinne päin. Olin jo pitkään miettinyt sitä ’taiteilija’-sanaa, jos joku oli mulle huikannut ”Hei, taiteilija!” ennen kuin olin edes TeaKissa. Lukioaikoinakin mulla oli punaiset nahkakengät ja joku sukulaistäti tuli kylään ja keittiöstä kuului keskustelua mun kengistäni. ”Kenen nuo punaiset nahkakengät on?” ”No Eeron, kun se on sellainen taiteilija!” Pohdin silloin syvällisesti, että wau punaiset nahkakengätkö tekee taiteilijan. TeaKin ekana vuonna jo päätin, että tuosta aiheesta kirjoitan opinnäytteeni ja niin tein. Kirjoituksessa toistui kolmiomuodostelma, jonka yhdellä sivulla on taito, toisella vastuu ja kolmannella henkilökohtaisuus tai oman itsen ydin. Kolmion keskellä on työ, jonka sivut tekevät yhdessä näkyväksi. Yksi tätini antoi mulle valmistujaislahjaksi triangelin saatesanoin ”tiesithän, että kolmiossa pitää olla myös aukko, jotta se hengittää”. Hieno ajatus.”

Mikä oli taiteellinen opinnäytteesi? ”Se oli se edelleenkin repertuaarissani oleva ’Lokki kahdelle näyttelijälle’, Ella Mettäsen kanssa näyttelen ja Henri Tuulasjärven ohjaus. Se on todella kiva ja rakas proggis.”

Onko sinulla ollut jotain muuta alaa mielessäsi? Lapsuuden unelma-ammattisi? ”Pikkulapsena halusin hiihtäjäksi tai jalkapalloilijaksi. Jossain vaiheessa halusin kokiksi ja oon ravintoloissa ollut kyllä töissäkin.”

No jos sinusta ei olisi tullut taiteilijaa, mikä sinusta olisi isona voinut tulla? ”Voisin olla joku lääkärityyppi, tutkijapuolelta. Tai ei yleislääkäri, mutta erikoistunut vaikkapa korviin ja korvan vasaraan ja niihin muihin pikkuisiin juttuihin korvassa. Tai nenätutkija ja samalla maailman paras nenienpiirtäjä. Tai biologi, joka tutkisi pikkuisia kiviä. Tai logopedi, äänenkäyttöön liittyen. Sen verran oon ulospäinsuuntautunut ja logopedin hommassa saisi olla ihmisten kanssa tekemisissä. Mun yksi intohimoistani on jakaa asioita, varsinkin tietoa ja osaamista.”

Miksi olet näyttelijä? ”No kun joku ääni sanoi sen teatterikoulun silloin lukion portaissa! Siitä se lähti. Ei mulla yksinkertaisesti ollut mitään muuta vaihtoehtoa sen jälkeen. Mä hain yhteensä 17 kertaa ammattiin valmistaviin teatterikouluihin ja pettymystä toisensa perään, ja kaverit jo vihjaili, että eikö joku muu ala nyt sitten… Mutta kun ei oo mitään muuta alaa! Ja piste. Mikää muu ei ole sytyttänyt mua niin voimakkaasti eikä mihinkään muuhun ole sellaista intohimoa, miksi tyytyisin vähempään? Siksi mä oon näyttelijä.”

Mikä on ollut tärkein oppi, jonka olet urallasi saanut? ”Oppejahan on ihan tolkuton määrä, mulla on ollut onneksi paljon opettajia. Hienoin kokemus oli Järvenpäässä, jossa puheopetus tapahtui runojen avulla. Mulla oli käsittelyssä Aleksis Kiven runo ’Uneksuminen’, viisi viikkoa niitä hinkattiin ja samalla treenattiin alexander-tekniikasta tuttuja juttuja. Se oli mulle silloin uutta. Bredenbergin opissa viiden viikon puhejaksolla ehkä neljännellä viikolla tunsin, että nyt kaikki loksahtaa paikoilleen. Se oli järisyttävä kokemus. Löysin täydellisen vilpittömyyden ja täydellisen läsnäolon tilan. Löysin oman ääneni, ja nyt mä todella tiedän sen, millaista on tekstin tulkitseminen henkilökohtaisella tasolla.”

Onko sinulla omia ns. ’esikuvia’, joita erityisesti arvostat tai ihailet? ”Mun seurailemiseni ovat vähän katkenneet. Harrastajateatteriaikoinani ihailin Toropaisen Riittaa, hänen kanssaan oli aina ihana näytellä ja Oulun Kaupunginteatterissa ihailin Väänäsen Tuulaa, hän oli mm. Mestaritontun roolissa. Kumpaakaan en oo nähnyt nyt kymmeneen vuoteen. Jani Volanen pitää mainita, mä arvostan sitä, miten hän hallitsee näyttelemisensä. Kurssikavereistani todella kiinnostava näyttelijä on Sonja Kuittinen - siinä on näyttelijätyyppi, jossa katsojana on mahdotonta päästä hänen edelleen. Eero Ritalan näyttelijäntyylistä pidän myös. Läjäpäinhän täällä näitä on!”

Kuka olisi unelmiesi vastanäyttelijä, jos saisit oikein fantasioida asialla? ”Heitän tähän nyt intuitiolla John Malkovichin. Olisi kiinnostavaa päästä näyttelemään hänen kanssaan - mä ehkä saisin selville sen, onko hänen tekniikkansa se, että hänellä on koko ajan läsnä salaisuus. Hän vaikuttaa sellaiselta näyttelijältä, joka näyttelee salaisuuden kautta. Suomessa mulla on jo unelmien vastanäyttelijä, Lokissa Mettäsen Ella. Hän on huikea.”

Entä kenen kanssa haluaisit laulaa dueton, ja mikä olisi kappale? ”Ai että! Oi että! Huh huh! Se olisi varmaankin joku humoristinen kappale…? Robbie Williams on coveroinut sen ’Things’-biisin, se on kiva. Kurssikaverini Ella Lahdenmäki olisi sopiva duettokumppani! Ei olla tavattu kyllä pitkään aikaan, mutta hän voisi kyllä innostua ajatuksesta.”

Missä eri teattereissa olet näytellyt? ”Oulussa Kaupunginteatterissa ja Työväen Näyttämöllä, Teatteri Hevosenkengässä Espoossa, Teatteri Jurkassa, Koko Teatterissa, Kansallisteatterin Lavaklubilla, vieraillut oon Teatteri Vanhassa Jukossa Lahdessa, Kotkan Kaupunginteatterissa, Joe..Jojensuun Kaupunginteatterissa, Telakalla, Kapsäkissä… ainakin noissa.”

Ja Ryhmäteatterissa? ”No niiiiiiin! Mitenkäs se nyt pääsi unohtumaan. Kohta en muista mihin oon parin tunnin päästä menossa. Oon tehnyt paljon pieniä marginaalijuttuja, joiden kanssa oon kiertänyt vaikka missä. Kansallisteatterin Kiertuenäyttämöllä ollaan myös Lokin kanssa, ja lisäksi meillä on pieni Teatteri Seepia, sen kanssa tehdään juttuja palvelutaloihin Elisa Salon kanssa.”

Mainitse muutama itsellesi tärkeä roolityö tai proggis. ”Laiha mies-monologi Fernardo Pessoan runoista ja päiväkirjamerkinnöistä on ainakin mainittava. Sitten Juha Hurme ohjasi meille Lahteen Runar Schildtin ’Asmodeus ja kolmetoista sielua’, se oli hieno proggis ja siinä taas hokasin, että tästähän tässä on kyse! Näytteleminen on ihanaa leikkiä ja voin olla positiivisen röyhkeä lavalla. Lokki on ollut myös hieno juttu. Tämä Simeonin rooli täytynee myös mainita, tässä on ollut omanlaistaan haastetta. Tykkään kyllä omasta roolistani tosi paljon, se tuntuu ehyeltä.”

Simeoni (c) Tanja Ahola 

Minkälaista teatteria haluaisit nähdä Suomessa enemmän? ”Oon ihan pikkuisen jäävi tähän vastaamaan, koska nykyään pääsen hirveän harvoin katsomaan esityksiä muutenkin. En tarkkaan tiedä mitä kaikkea täällä tällä hetkellä tehdään, mutta näppituntumalla vastaan kysymykseesi, että kunnianhimoista teatteria lapsille ja nuorisolle. Ajanmukaista teatteria erityisesti nuorille. Esimerkkinä tv-sarja SKAM. Se käsittelee sitä aikaa, mikä on oikeastikin käsillä, ja siinä käytetään nuorison omia keinoja kommunikoida. Teatteri olisi helposti lähestyttävää, mutta myös tarpeeksi syvää ja koukuttavaa, tarpeeksi röyhkeää. Mun on vaikea ottaa vastaan ’kädenlämpöisyyttä’, johon törmää aina silloin tällöin. Tietynlaista röyhkeyttä kaipaan, just sellaista kuin ’Dark Side of the Mime’ esimerkiksi. Se esitys tarjoaa sellaisen kokemuksen, että vittu nyt mua on ravisteltu! Että sä uskallat tehdä noin ja mä uskallan vielä katsoa ja jakaa tämän sun kanssasi. Kyllähän me varmaankin kaivataan enemmän sellaista positiivista ravistelua kuin tuttua ja turvallista. Tyylilajilla ei sinänsä ole väliä eikä aiheellakaan. Ja niitä rooleja myös naisnäyttelijöille! En tajua, miksei me käytetä enemmän sukupuolirajoja rikkovia roolituksia. Mehän ollaan näyttelijöitä. Jos mun pitää pystyä näyttelemään koiraa, tonttua tai lehmän takapäätä, miksei multa voi vaatia naisen näyttelemistä? Ei sen pitäisi olla tänä päivänä mikään juttu”, Eero summaa.

Miten sinä selittäisit asian ’teatterin taika’, vai voiko sitä edes selittää? ”Se liittyy uskaltamiseen. Joku uskaltaa tehdä rohkeaa, ja muut tulevat katsomaan sitä. Yhdessä ollaan sitten rohkeita. Tapahtuu jotain, joka yllättää ja joka vie mukanaan. Jotenkin arjessakin taika liittyy oivallukseen ja yllätykseen, siihen teatterissa tai muussakin taiteessa pitäisi pyrkiä. Samalla voi yllättyä toisen oivalluksesta! Ai tuo on ratkaistu tässä jutussa noin! Vitsi kuin siistiä!”

Mitkä asiat inspiroivat sinua tai saavat innostumaan? ”Voi kuule, mut on niin helppo innostuttaa. Surukseni oon huomannut, että en nykyään enää innostu niin paljon kuin aiemmin enkä lähde mukaan temppuilemaan. Nuorena tein kaikenlaisia voltteja, nyt vähän toppuuttelen tyyliin ’tänään on jotenkin väsynyt keho’. Fyysiset haasteet innostaa mua, sellaiset jotka ovat jotenkin saavutettavissa. Aiheina ja teemoina mä lähden keskustelemaan ihan mistä vaan, ja oon kiinnostunut hirvittävän monista asioista.”

(c) Teatterikärpänen 

Podetko ramppikuumetta/esiintymisjännitystä? ”Toisinaan. Silloin kun tietää, että seuraavalla viikolla alkaa uuden proggiksen treenit, niin tulee ajatus, että miten niin minä oon menossa sinne ja enhän mä oo tehnyt koskaan mitään. Ai oon käynyt TeaKin? Unta oli se. Iskee hirveä huijarisyndrooma päälle. Joskus mulla on noussut kuume ennen ensi-iltaa! Laiha mies-monologi on tullut lämmitettyä monta kertaa ja uusintaensi-iltojen alla nousi aina kuume, tuntia ennen esitystä. Kirjaimellisesti ramppikuume, kyllä! Ja kuume laski 5min ennen esitystä. Oon tajunnut vasta myöhemmin, että jännitystähän se on. Ja jännitys on kuolemanpelkoa. Menet avoimeen tilaan muiden nähtäväksi, järki sanoo että älä nyt hyvä ihminen mene.”

Onko sinulla omia rutiineja tai rituaaleja, joita teet ennen esitystä? ”Ei mulla ole. Aika varhaisessa vaiheessa tajusin, että nuo on ihan höpöhöpöjuttuja. Proggiskohtaisia rutiineja tulee tietysti, mutta perusasiat pitää olla kunnossa. Yritän pitää huolen siitä, että äänenkäytön lihakset on lämpätty ja että keho toimii ja veri virtaa. Pari minuuttia ennen esitystä mä työnnän seinää täysillä voimilla 15sek, siinä huomaa missä on lämmin ja missä ei.”

Onko sinulla mitään hassuja eväisiin liittyviä rituaaleja, niitä joillakin kuulemma on…? ”Ei mulla nykyään oo, mutta koulussa kyllä heitettiin läppää tuosta asiasta. Toisella vuosikurssilla tehtiin klassikkonäytelmää ja mulla sattui muutamana päivänä olemaan mukana Alpron soijakaakaojuoma. Tauolla oli hervotonta meininkiä näyttelijöiden kesken ja mun oli aina vedettävä se juoma tuntia ennen esitystä, muuten ei tuu mitään. Mulla oli ihan vitsin vuoksi sitä juomaa mukana usein sitten jälkeenpäinkin.”

Kerro joku legendaarinen kommellus. ”Pahin putoaminen on tapahtunut siinä ihan ensimmäisessä jutussa, jossa olin bändissä mukana basistina. Vaimoketta tehtiin ja oli ollut todella hieno kesä, aurinko paistoi pitkälle näytöskautta, ja sitten tuli se sadenäytös. Totta kai sekä katsomo että näyttämö olivat kattamattomat. Yhdellä näyttelijällä oli pingotetun rautalangan päässä pikkuinen koira, joka kastui aivan täysin ja tulla lätsähteli pitkin portaita ja näyttämöä. Koira-parka oli märkä vielä seuraavanakin päivänä ja saatiin kyllä aikamoiset hepulit. Täällä Seitsemässä veljeksessä mulla on housut revenneet pari kertaa haaroista, mutta sitähän ei kukaan huomaa. On sitä leipomaani taikinaakin lehtänyt vahingossa yleisöön, pyörittelin niitä lettejä niin vauhdikkaasti.”

Kerro joku hyvä muisto. ”Meillä oli vähän aikaa sitten tästä reilun viikon tauko, lauantaina oli Seitsemän veljeksen näytös ja sunnuntaina oli Savonlinnassa Muhasaaressa Lokin näytös, ja maanantaina myös. Maanantaiaamuna näytti siltä, että alkaa sataa vettä ja suunnittelemamme metsäkävely peruuntui. Sain sitten makoilla sängyssä puoli yhteen asti, pelata rauhassa kännykällä sanapeliä ja sain vaan olla. Se oli ihanaa! Yllätyin itsekin siitä, että osaan myös vaan olla. Annoin itselleni luvan.”

Tulevia roolejasi tai muita töitäsi? ”Seitsemän veljestä jatkuu elokuun loppupuolelle saakka. Syksyllä jatkuu vanhoja juttuja, Hevosenkengässä teen vauvateatteria ja taaperoteatteria, ja Lokista meillä on ns. normiversio ja myös palvelutaloversio. Molemmista on kymmenkunta keikkaa sovittuna. Opetushommaa on tulossa myös. Marraskuusta eteen päin menen vierailemaan yhteen juttuun, mutta siitä en voi kertoa vielä enempää.”

Onko sinulla jotain mottoa? ”En pidä tätä mottona, vaan pikemminkin elämänfilosofisena johtolankana eli työn tarkoitus on auttaa jotain toista. Siihen yritän itse pohjata aika monta asiaa.”

Mitä sanoisit nuorelle itsellesi täältä ’vanhana ja viisaana’? ”Sanoisin, että ”Rauhoitu, kaveri! Anna tunteiden tulla ja mennä. Älä pidä niistä kiinni.””

Mikä sarjakuvahahmo tai muu fiktiivinen hahmo haluaisit olla, ja miksi? ”Tänään ja eilen luettiin pojan kanssa Tatua ja Patua, voisin olla joku niistä sivuhahmoista. Voisin olla vaikkapa Hyperkypermies, ne on muutenkin niin älyttömiä hahmoja.”

Jos sinusta tehtäisiin supersankariversio, mikä olisi nimesi ja supervoimasi? ”Jaa nyt piippari hälyttäisi ja supersankari astuisi kehiin? No siinä tapauksessa tuolta takanamme olevista saluunanovista astuisi esiin Tietäjä. Se tietäisi kaiken. Tässä on nyt vähän itseironiaakin mukana… Sen supervoima olisi tietäminen. Se menisi arkisiin konflikteihin mukaan. Se kuulisi, että viereisessä pöydässä keskustellaan siitä, onko ruis oluessa oikeasti ruista. Loppuisi se älypuhelimilla googlettelu aika lyhyeen”, Eero nauraa.

Tietäjää naurattaa (c) Teatterikärpänen 

Jos voisit viettää päivän naisena, mitä tekisit? ”Ensin mä olisin yksin vähän aikaa ja ihan varmasti masturboisin, sehän on selvä. Tämmöisenä tosikkona mä vaan menisin kaupungille kokeilemaan erilaisia vaatteita ja saisin ehkä kokemuksen objektina olosta. Olisko tässä mahdollisuus myös tavata oma itsensä? Näkisi naisen silmin, millainen tyyppi on tämä Eero? Jaa ei. Höh. Ei vaan, on hienoa, että nyt on ollut ihan syystäkin käynnissä tämä keskustelu sukupuoliasioista, niin alan sisällä kuin muuallakin. Vihdoinkin lasikattokeskusteluja otetaan vakavasti, ja se on täysin oikein.”

Jos ihminen menisi syksyisi talviunille ja heräisi keväällä, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan siltä varalta, että heräätkin kesken kaiken? ”Mä ottaisin kaikki videonpätkät perheestäni mukaan. Ottaisin myös jotain, jolla voisin katsella kaikkia niitä hyviä tv-sarjoja ja elokuvia, joita en ole ehtinyt katsomaan. Valoa pitäisi olla. Ruuaksi vegaanimättöä ja Alpron tai Oatlyn suklaajuomaa. Mulla olisi myös tuoreena säilytettyjä kreikkalaisia appelsiineja ja vettä. Appelsiineista puristaisin liquid sunshinea.”

Jos rakentaisit puuhun majan, millaisen majan rakentaisit ja miten korkealle? ”Se olisi kyllä tosi korkealla ja niin iso, että kuka tahansa voisi tulla käymään siellä. Avoimet ovet kaikille kavereille. Siellä olisi kiva matto, jonka päällä voisi löhöillä. Siellä voisi vetää ilmakitarabänditreenejäkin. Majassa olisi useampia tasoja, ja joka puolelle näkisi. Sinne mentäisi lentämällä, supervoimilla. Tietäjän maja!”

Jos voisit aikakoneella palata menneisyyteen johonkin tiettyyn hetkeen tai ajanjaksoon, minne menisit? ”Kyllä mä varmaankin kävisin fiilistelemässä dinosauruksia. Kasvissyöjien alueelle menisin katselemaan. Haistelisin ilmaa, että miltä se tuoksui ennen ihmistä. Jostain kumman syystä haluaisin myös mennä katsomaan näkymättömyysviitta päällä, millainen tyyppi oli oikeasti tämä Vlad Seivästäjä.”

Jos sinun elämästäsi tehtäisi esitys, millainen se mahdollisesti olisi ja kuka olisi sinun roolissasi? ”Se lähtisi käyntiin psykorealistisena draamana, mutta muuttuisi nykäritouhuiluksi, joku kohtaus olisi animea. Esitys olisi vauhdikas ja sarkastinen, ja siinä olisi paljon synkkää huumoria ja röyhkeyttä. Yksi teemoista voisi olla periksiantamattomuus. Siinä olisi tolkuton määrä itseironiaa. Mun roolissani olisi kurssikaverini Fanni Noroila. Fannille terveisiä!”

Mitä haluaisit kysyä minulta? ”Liittyen mihin? Ihan mihin vaan? Miksi HPK?”

No miksei! Mitä aiot tehdä seuraavaksi? ”Jaa tästä kun nyt lähdetään? Käyn ostamassa tuttuja ja turvallisia eväitä tuosta K-Marketista ja sitten hipsitään kohti teatteria.”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

Mistä sanasta pidät eniten? - Ylisniskoin (A.Kiveä)
Mistä sanasta pidät vähiten? - Viha
Mikä sytyttää sinut? - Kysymys
Mikä sammuttaa intohimosi? - Liika tukahduttaminen, painostaminen
Suosikkikirosanasi? - Perkele
Mitä ääntä rakastat? - Omien lasten naurua ja laulua
Mitä ääntä inhoat? - Kello 4.30 tiekarhua makkarin ikkunan alla
Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Base-hyppääjä
Missä ammatissa et haluaisi olla? - Ihmiskauppias
Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - Tadaa!

Tsekkaa myös Eeron omat kotisivut! Siellä paljon valokuvia, kattava cv sekä tietysti myös
videomateriaalia ilmakitaroinnista. Kotisivut löytyvät tämän linkin alta. Actors in Helsinki-sivulta taas pääset kuuntelemaan ääninäytteitäkin.  

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Heräsikö ajatuksia? Iloiten otan vastaan kaikki kommentit (ne tosin julkaistaan vasta hyväksynnän jälkeen, roskapostin vuoksi).