sunnuntai 27. elokuuta 2017

Myrskyluodon Maija / Helsingin Kaupunginteatteri

Myrskyluodon Maija / Helsingin Kaupunginteatterin Suuri Näyttämö

Kantaesitys 24.8. 2017, kesto noin 2h 50min (väliaikoineen)

Ohjaus Kari Rentola
Dramatisointi Seppo Parkkinen Anni Blomqvistin teosten pohjalta
Musiikki Lasse Mårtenson
Laulujen sanat Maija Vilkkumaa
Musiikin sovitus Arttu Takalo
Kapellimestari Eeva Kontu
Koreografia Jyrki Karttunen
Lavastus Katariina Kirjavainen
Pukusuunnittelu Riitta Anttonen-Palo
Valosuunnittelu William Iles
Äänisuunnittelu Sakari Kiiski
Naamiointi Milja Mensonen, Tuula Kuittinen ja Anu Laaksonen

Rooleissa : Laura Alajääski, Eero Saarinen, Leenamari Unho, Marjut Toivanen, Matti Rasila, Tiina Peltonen, Anna-Maija Jalkanen, Sami Paasila, Matti Olavi Ranin, Leena Rapola, Jyrki Kasper, Mikko Paloniemi, Aaro Wichmann, Kari Mattila, Antti Timonen, Jukka Nylund, Raili Raitala, Mikko Vihma, Kai Lähdesmäki, Juha Jokela, Helmi Hänninen/Lotta Pesonen/Aada Punakivi, Jenni Haapanen/Ella Niinistö/Elsa Tapani, Anton Hietalahti/Kaapo Kallio/Kasperi Virta, Henrik Björklund/Luca Elshout/Pablo Ounaskari, Ohto Heiskanen/Kaspian Kallio/Miska Sagulin, Helena Haaranen, Sari Haapamäki, Sofia Hilli, Kirsi Karlenius, Aksinja Lommi, Misa Lommi, Heidi Naakka, Unto Nuora, Emilia Nyman, Inka Tiitinen ja Kaisa Torkkel

HKT:n avajaisissa nappaamani kuva Maijasta 

 Syksyn merkit olivat jo ilmassa kävellessämme pitkin Töölönlahden rantaa kohti vastaremontoitua Helsingin Kaupunginteatteria. Mukava tunne oli se. Ei enää suhaamista ratikalla Peacockiin! Vaikka siellä oma tunnelmansa olikin ja mukavia muistoja kertyi enemmän kuin tarvis, epämukavia istuimia ja lämpiön ahtautta en totisesti jäänyt kaipaamaan. Kotoisaa oloa ei paluu "päätaloon" minulle kylläkään nostattanut, sillä en tunne enää oikein missään sitä tunnetta, että olisin kotona "juuri tässä teatterissa". Kunhan saan itseni katsomoon ja valot himmenevät - kotoisa tunne tulee siitä hetkestä, olin sitten missä tahansa.

 Alunperin teatteriseuranani piti olla äitini, mutta hänpä valitsi toisin ja lähti isän kanssa katsomaan Luontoiltaa Hauholle! Paikkuuhommiin lähti sitten mieheni, tuo suuri musikaalien ystävä... Meille oli varattuna nelosrivin paikat, mutta lippukassan Siru teki meille ehdotuksen, josta emme voineet hyvien perustelujen vuoksi kieltäytyä. Taaempaa näkisi kokonaisuuden kuulemma paremmin, ja niin lopulta löysimme itsemme riviltä 11. Muutos oli passeli, tosin vertailukohdettahan ei nyt jäänyt.

 Myrskyluodon Maijan tarina oli minulle tuttu tv-sarjasta sekä Jyväskylän Kaupunginteatterin versiona, jossa musiikki oli Matti Puurtisen käsialaa. Nyt ensimmäistä kertaa musikaalissa kuultavat Lasse Mårtensonin unohtumattomat sävelet olivat tulleet tutuksi tv-sarjan tunnarista ja siitä, että yläasteella luokallani ollut Katri osasi musiikinopen riemuksi soittaa upeasti pianolla samaisen tunnusmelodian, ja joutuikin/pääsikin sitten joka välissä ja juhlissa soittamaan. Kun suuren näyttämön valtava esirippu alkoi nousta ja tuttuakin tutumpi kappale jylhänä kohota, suurehko liikutuksen aalto pyyhkäisi ylitseni ja tippa linssissä oltiin heti kättelyssä, ennen ensimmäistäkään repliikkiä. Musiikin voima, se on ihmeellinen.

Maija (Laura Alajääski) ja Janne (Aaro Wichmann) 

 Elellään 1800-luvun Ahvenanmaalla. Maija Loviisa Mickelintytär (Laura Alajääski) naitetaan vähän yllättäen Janne Eerikinpojan kanssa (Aaro Wichmann). Kosioreissun kohteeksi luullaan ensin Maijan vanhempaa sisarta Annaa (Anna-Maija Jalkanen), mutta Jannepa haluaa Maijan. Neitokaisen sydän on lämmennyt Magnukselle (Jyrki Kasper) ja nyt pitäisi ykskaks rakastaa täysin vierasta miestä. Janne on hyvä, työteliäs mies ja vaikuttaa lempeältä ja turvalliselta. Onkin sydäntäriipaisevaa katseltavaa, miten hän yrittää tarttua nuorikkoaan hellästi kädestä tai suukottaa, mutta Maijapa väistelee arasti ja välttelee hellyydenosoituksia. Hiljalleen rakkaus kuitenkin voittaa ja kiemurtelut vaihtuvat helliin katseisiin ja ujoihin vilkutuksiin - ja ainaiseen pelkoon ja odotukseen siitä, palaako siippa reissuiltaan. Tai menevätkö pellavapäiset lapsoset leikeissään liian pitkälle. Myrskyluodolla olot ovat karut ja meri ei armoa tunne. Luonto ottaa kyllä omansa, halusimme tai emme. Maija kiipeää Högbergille kaukaisuuteen tähyilemään ja antaa tunteen purkautua lauluna. Katsomossa pyyhiskellään roskia silmistä.

"Eikä oo kauniimpaa..."

 Odotetusti Laura Alajääski on Maijan roolissa sielukkaan upea ja ilmeikkäät kasvot kuvastavat koko tunneskaalaa. Minulle tämän musikaalin huippukohta nähtiin silloin, kun Maija istui yksin näyttämön etureunassa laulamassa. Muutoin näyttämö oli tyhjä ja vaikkei olisi ollutkaan, minä näin vain Maijan. Musiikki ja laulu täyttivät koko salin, eikä siinä muuta olisi tarvittukaan. Täydellinen hetki.

 Janne jäi minulle roolihenkilönä valitettavan etäiseksi hahmoksi. Maijan selviytymis-ja kasvutarinahan tämä onkin, ja puoliso taisi kyllä olla suurimmaksi osaksi jossain toisaalla. Aaro Wichmannin komeaa ääntä olisin mielelläni kuunnellut enemmänkin, samoin Jukka Nylundia ja Raili Raitalaa kalastajapariskuntana.

 Mikko Vihma -faneille tiedoksi se, että Millangårdin isännällä ääntä piisaa kyllä.

 Enpä sitten olisi odottanut sitä, että suutari Pellen singahtaminen parissa kohtauksessa lavalle elämöimään sähköistäisi koko tunnelman. Antti Timonen vetäisee ikään kuin näytösluontoisesti sellaisen hahmon, että vieressäni pilkkinyt miehenikin havahtui ja leuka nousi rinnasta. Timonen astelee rehvakkaasti estradille ja mielessäni käy välittömästi, että jaahas, tekijämies on tässä ja nytpä kääräistään hihat ja aletaan kunnolla hommiin. Kolomella kopeekalla olisi saanut tämä tyyppi tehdä meikälikalle kenkäpareja enemmänkin, ja kertoa susista ja vaikka mistä hurjakkeista. Ansaitut väliaplodit Antille (ja loppukiitoksissakin yleisö hänet palkitsi). Kovasti mieleeni oli myös Sami Paasila Maijan Jan-veljen roolissa. Hänen lauluaan ja liikekieltään olisin katsellut ja kuunnellut mielelläni enemmänkin, vaan katsojapa ei voi päättää lavan tapahtumista...

Suutarilla meinaa lähteä juttu käsistä... 

 Väkeähän lavalla piisaa paikoitellen enemmänkin niin kirkkoväkenä, saaristolaisina, mystisinä haltioina kuin meren vaahtopäinäkin. Välillä oli vaikeuksia tunnistaa kulloinkin äänessä olevia henkilöitä ja juuri kun bongasi oikean tyypin, olikin jo joku toinen äänessä. Sekaisin tunnuin menevän myös Maijan ja Jannen lasten lukumäärässä... Vaaleakutrisista, siniasuisista luonnon hengistä tuli osittain mieleeni ylikasvaneet Vaahteramäen Eemelit. Minkäs ihminen näille mielleyhtymilleen voi! Tulipa minulle mieleeni Hyvät, pahat ja rumat -elokuvakin Vallborgin hautajaissaattokohtauksesta. Kuulinko kastanjetit?


 Jyrki Karttunen on koreografina tehnyt hienoa työtä. Kaikkia oivalluksia ei ehtinyt kunnolla edes havaitsemaankaan. Se valtava sammakkokin, heheh! Pidin hurjan paljon siitä, miten Maijaa "kirkotettiin" ja kansa kulki hitaasti notkahdellen ees ja taas, ja miten myöhemmin näyttämön alta nousi joukko tummanpuhuvaa porukkaa Maijan tielle. Siinä velipoika taisi pitää Mikael-poikaa kädestä kiinni. Taustalla Marras (Mikko Paloniemi) tanssii jonkinlaista voitontanssia? (Ja joku muuten otti tässä kohtaa katsomossa valokuvan, salamavalo räpsähti. Murrrr!) Pidin Marras-hahmosta kovasti. Miten hän sivummalla tarkkaili ja aprikoi, ketä lähtisi matkaansa houkuttelemaan seuraavaksi ja odotellessaan voi pistää vaikka piipunpoltteluksi. Hänellä kyllä on aikaa...

 Eeva Kontu orkestereineen ansaitsee myös erikoismaininnan. En ole mikään alan asiantuntija joten ei siitä sen tarkemmin, mutta musiikki täytti sieluni juuri niin kuin odotinkin, ja vei tunnelmasta toiseen. Maija Vilkkumaalle myös pisteet oivasta sanoitustyöstä.

 Lavastuksesta olin ehtinyt ja erehtynyt taas lukemaan mussutusta. Saariston talot tulivat ja menivät menojaan. En mitään hirmuisen näyttävää ja tajunnanräjäyttävää näyttämötekniikan hyödyntämistä vielä osannut odottaa (sen aika tulee vielä, olen siitä varma), tässä Maijassa minun mielestäni mennään musiikki edellä, enkä oikein osaa ajatella, millainen lavastusratkaisu tässä olisi kuulunut sitten olla - niin, että kaikki olisivat tyytyväisiä. Mutta ne eestaas jatkuvalla syötöllä hilautuvat harsopilvet (ihan kirjaimellisestikin), hohhoijakkaa. Kauas pilvet karkaavat ja olisi voinut tässäkin tapauksessa kadota kyllä. Hyytävä viima olisi voinut puhaltaa ne välillä sivummallekin. Valoissa tuntui korostuvan sinisyys, kah vesillä kun ollaan.


 Oolannin sota oli mielestäni täysin turha kohtaus, ja kesällä tahkottujen parinkin Seitsemän veljeksen lukukinkereiden jälkeen aakkosten tavaaminen ei oikein enää jaksanut napata. Joulunaika näyttää olevan tulipaloherkkää sesonkia. Yllättäen alkoi myös tehdä riisipuuroa mieli. Muutamissa tärkeissä kohtauksissa kiirehdittiin liiaksi ja uutiset vain paukautettiin päin naamaa. Katsoja ei ehtinyt juuri odottamaan, että ei kai vaan mitään ikävää ole sattunut nyt.

 Olipa muuten hauskasti toteutetut silakoiden perässä sukeltelevat lokit! Yhdenkin lokin touhuja seurailin niin tiiviisti, että unohdin kokonaan lavan muut tapahtumat. Nimismiehellekin yksi mokoma aiheutti pienen yllärin. Samoin Maijan kirkottamisessa käytetty valtaisa valkoinen harsokangas, joka suorastaan heräsi eloon silmiemme edessä.

 Armoa ei antanut Meri (ja tässä tapauksessa tarkoituksella isolla kirjoitettuna), vaan sinnikäs on Maija, eikä anna vastoinkäymisten suistaa Högbergiltä alas. Meillä kaikilla on oma högbergimme, minne kiivetä miettimään syntyjä syviä. Oma kaljaasimme, jonka kannella katsella pystypäin kohti tulevaisuutta. Myrskyluodon Maija on ansiokas avaus. Tästä on hyvä jatkaa eteenpäin.

ps. Erityiskiitos varsin informatiivisesta käsiohjelmasta. Oli mielenkiintoista lukea niin Anni Blomqvistin vaiheista kuin elämästä Ahvenanmaalla, työryhmän esittelystä ja mietteistäkin.

pss. Soiko illalla päässäni Myrskyluodon Maijan tunnari? Ei, vaan Rasputin. Älkää edes kysykö miksi.

Esityskuvat (c) Tapio Vanhatalo, HKT

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos HKT!)

torstai 24. elokuuta 2017

Teatterikärpäsen syksyn tärpit 2017

"Syksy jo saa - minä en", runoili luokkatoverini muinoin ... vai liekö urbaanilegendaa? Joka tapauksessa tällä sekunnilla tätä kirjoittaessa alkaa Myrskyluodon Maijan ensi-ilta remontin jälkeen avatussa Helsingin Kaupunginteatterissa, ja minä istun tässä koneen ääressä yöpaitasillani. En ollut aikonutkaan ensi-iltaan suunnata tällä kertaa. Ihan lähiaikoina löydän itseni kyllä HKT:n Suuren Näyttämön katsomosta, joten enemmänkin kuin suunnitelmissa kyseinen Maija on. Suunnitelmissani on paljon muutakin (Tampereen Teatterin Cats, Työviksen Viulunsoittaja katolla, Lahden Elvikset ja Pohjantähdet...) Nyt on kuitenkin sellainen tilanne, että tasan viikon kuluttua työkuvioissani tapahtuu pienoinen muutos. Aiemmin olen päässyt vuosikaudet vähän liiankin helposti katsomaan juuri silloin kun haluan ja kalenterini on ollut menoja täynnä kuukausitolkulla. Kaikki vapaa-ja aamuvuorotoiveeni ovat menneet heittämällä läpi, ja työt on hoidettu tavallaan rientojen mukaan. Kohta mennään niin, että ensin työ, sitten huvi ... ja pahimmassa tapauksessa (tämän kulttuuriharrastukseni kannalta siis) ei löydy millään sopivaa ajankohtaa tietyn esityksen näkemiseen tai hiukan kauemmas suuntautuvan reissun toteuttamiseen. Pahoin pelkään, että moni kiintoisa esitys jää syksyltä näkemättä kokonaan mutta hei, kaikkea ei voi saada!

 Katsoin aiheelliseksi tehdä pienen tärppilistan kiintoisista jutuista (osaa niistä olen jo varmasti menossa katsomaan, osa odottaa sopivaa hetkeä) ja ihan tarkoituksella olen jättänyt listasta pois isojen kaupunkien isot musikaaliproduktiot yhtä poikkeusta lukuunottamatta). Olen vuosien saatossa huomannut sen, että olen enemmänkin pienten näyttämöiden ja pienempien teattereiden ystävä. Aika usein pieni onkin suurta ja minulla on sellainen kutina, että tästä porukasta löytyy syksyn yllättäjä/kovin juttu. Esitykset ovat ensi-iltaantulojärjestyksessä ja mukana pari huomiota siitä, miksi juuri tämä on tärpeissä mukana.

- Arvoituksellisia muunnelmia, ensi-ilta HKT:n Studio Pasilassa 30.8. Viiden teatterin yhteistuotanto, joka nähdään usealla paikkakunnalla. Lavalla kaksi näyttelijää, jotka eivät enempiä esittelyjä kaipaa, eli Heikki Kinnunen ja Ilkka Heiskanen.

- Huojuva talo, Tampereen Teatterin Frenckell-näyttämö, ensi-ilta 31.8. Maria Jotunin klassikko, jossa tällä kertaa sukupuoliroolit toisinpäin - vaimo hakkaa miestään. Ohjaus ja dramatisointi Antti Mikkola, päärooleissa Anna-Maija Tuokko ja Arttu Ratinen. Ja syksyn komein julistekuva!

(c) Harri Hinkka, Tampereen Teatteri 

- Mestari ja Margarita, Kansallisteatterin Willensauna, ensi-ilta 6.9. Saatana saapuu Moskovaan ja meikäläinen katsomoon. Kiehtovaa nähdä lopputulos, kun fyysinen ja visuaalinen teatteri sekä nukketeatteri yhdistyvät. Mukana mm. Marc Gassot, yksi lemppareistani.

- Kikka Fan Club, Teatteri Jurkka, ensi-ilta 9.9. No nyt! Somessa oli joskus vitsailua siitä, että vain Kikka-musikaali puuttuu ohjelmistosta. Ei puutu kohta, tosin tämä ei ole musikaali eikä sen puoleen mikään vitsikään, vaan kunnianosoitus naisartistin uralle ja elämälle. Käsikirjoitus Laura Gustafsson, ohjaus Sini Pesonen, estradilla Pia Andersson.

- Pesärikko, ensi-ilta Berliinissä 14.9. Kahdeksan teatterin yhteistuotantona syntynyt teos, Orvokki Aution klassikosta dramatisoinut ja ohjannut Mikko Roiha. Mukana näyttelijöitä viidestä eri teatterista (Kotka, Jyväskylä, Turku, Riihimäki/Minimi, Kouvola) ja esitys nähdään usealla paikkakunnalla. Itse suuntaan Riihimäelle.

- Naisia hermoromahduksen partaalla, Hämeenlinnan Teatterin päänäyttämö, ensi-ilta 14.9. Suomen kantaesitys musikaalista, joka perustuu Pedro Almodovarin samannimiseen kulttimainetta nauttivaan elokuvaan. Ohjaus Maiju Sallas, rooleissa Hämeenlinnan Teatterin laadukas porukka ja vierailijoina mm. Petja Lähde.

- Pojat, Savonlinnan Teatteri, ensi-ilta 15.9. Paavo Rintalan romaanista dramatisoinut Snoopi Siren, ohjaus Taava Hakala, musiikki Jarkko Martikainen. Tämä musiikkipitoinen näytelmä pyöri muutama vuosi sitten Hämeenlinnan Teatterissa (Snoopi Sirenin ohjaus) ja suorastaan rakastin sitä, kävin useammankin kerran katsomassa. Kappaleet soivat välillä vieläkin päässäni!

- Viimeinen laiva, Turun Kaupunginteatterin päänäyttämö, ensi-ilta 15.9. Ah, näin tämän musikaalin konserttiversion telkasta muutama vuosi sitten ja ihastuin ikihyviksi. Sävel ja sanat Sting, tarvitseeko muuta sanoa? No, rooleissa mm. Olli Rahkonen, Mikael Saari, Anna Victoria Eriksson, Jonas Saari... (Turussa kiinnostaa kovasti myös myöhemmin ensi-illassa oleva Lauri Maijalan ohjaama Seitsemän veljestä, kyllä yhdet veljekset vielä pystyy katsomaan tänä vuonna...)

- Keisarin uudet vaatteet, Aleksanterin teatteri, ensi-ilta 17.9. Red Nose Companyn iki-ihanat punanenäklovnit Mike ja Zin pistävät takuulla uuteen kuosiin klassikkosadun. Pakko nähdä! Toistaiseksi vain kolme esitystä!

- Jekyll & Hyde, Salon Teatteri, ensi-ilta 6.10. Tämä se saa sukat pyörimään jaloissa jo valmiiksi. Vähän kauhunsekaisin tuntein tässä odottelen, millainen hämäräveikko Peter Nybergistä nimiroolissa kuoriutuukaan. Juliste vaikuttaa ainakin lupaavalta...


- Nummisuutarit, Hämeenlinnan Teatterin Verstas-näyttämö, esitykset 10.10. Oletko nähnyt Nummisuutarit? Jaa olet. No, oletko nähnyt Nummisuutarit vain kahden näyttelijän voimin esitettynä? Jaa et. Nyt sitten kannattaa suunnata Verstaalle! Aikamoista herkkua luvassa. Näin tämän Jokioisilla muutama kesä sitten, ja onpahan muuten menoa ja meininkiä! Lavalla Mika Juusela ja Antti Kemppainen.

- Eva W, Musiikkiteatteri Kapsäkki, ensi-ilta 12.10. Musiikkinäytelmä perustuu nyrkkeilijä Eva Wahlströmin elämään. Nimiroolissa upea Eriikka Väliahde.

 Varsinaisena jokerina mainittakoon vielä Kajaanin Harrastajateatterissa 27.10. ensi-iltansa saava musikaali Beowulf & Grendel, "musikaali Simasalin verisistä tapahtumista". Käsikirjoitus ja ohjaus Elias Keränen, sävellys Samuli Kivelä, sanoitus Heikki Mäkäräinen. Jos hyvin käy, saatan löytää itseni ensimmäistä kertaa Kajaanista...

 Voi voi. Ihan liikaa on kaikenlaista kiinnostavaa taas tänäkin syksynä! Loppuvuodesta vielä ensi-illassa ainakin HKT:n Suomen hauskin mies ja Aikuisten joulukalenteri sekä Ryhmäteatterin Muodonmuutos. Ja kokonaan jäi mainitsematta parisenkymmentä kiintoisaa juttua niin Espoossa, Kotkassa, Kuopiossa, Jyväskylässä, Helsingissä kuin Tampereellakin. Aika näyttää mitä kaikkea ehtii (ja jaksaa) nähdä!

keskiviikko 16. elokuuta 2017

Haastattelussa Elias Keränen

 Elias Keräsen tapasin elokuun puolivälissä 2017 ravintola Rytmissä Helsingissä.

Vuonna 1989 syntynyt Elias on horoskooppimerkiltään härkä. ”Mä oon Kajaanista kotoisin, ja oon käynyt ala-ja yläasteet sekä lukiot siellä. Lukion jälkeen kävin vielä armeijan Kainuun Prikaatissa. Ennen TeaKia vietin välivuotta myös Kajaanissa ja olin vanhalla ala-asteellani apuopettajana ja iltaisin Kajaanin Kaupunginteatterissakin. Helsingissä oon asunut nyt seitsemän vuotta. Muutama vuosi sitten vierailin Oulun Kaupunginteatterissa, mutta en virallisesti muuttanut Ouluun, vaan mulla oli silloinkin asunto täällä.”

Mitä harrastat? ”Jalkapalloa mä pelasin tosi pitkään. Isoveljeni oli innokas jalkapalloilija ja sitä kautta mäkin sitten innostuin. Se on ollut mulle hirveän tärkeä laji. Yläasteella mä sitten innostuin teatterista ja jalkapallonpeluut jäi, jouduin lopettamaan joukkueessakin. Jouduin tekemään valinnan, ja teatteri voitti. Silloin tosin en tiennyt, että teatterista voisi tulla mulle ammattikin. Pidin sitä vain hyvänä harrastuksena. Viimeiset pari vuotta oon harrastanut kiipeilyä, nautin siitä tosi paljon.”

Osaatko soittaa jotain soitinta? ”Rumpuja oon tykännyt aina paukuttaa, mutta en ole siinä hirveän hyvä, varsinkaan enää koska en oo soittanut pitkään aikaan. Mulla oli omat rummutkin yhdessä vaiheessa. Kitaralla osaan soittaa kaikki muut soinnut paitsi f-sointua. Kyllä mä silti pidän itseäni aika rytmitajuisena kaverina.”

Oletko soittanut missään teatteriesityksessä tai näytellyt soittavasi? ”Nytpä täytyy oikein miettiä… Oon mä parissa TeaKin proggiksessa soittanut rumpuja. Tässä Ryhmäteatterin Seitsemässä veljeksessähän mä soitan kattilaa, mutta lasketaanko sitä?”

Elias Keränen (c) Samuli Härkönen 

Mitkä asiat ovat lähellä sydäntäsi? ”Hyvä kysymys! Iso kysymys. Totta kai sydäntäni lähellä on perhe, perhesuhteet, ystävät ja avopuolisoni. Mä pidän itseäni aika kultturellina kaverina ja jos pitäisi vastata jokin spesifimpi asia, vastaan taiteen. Oon pienestä pitäen katsonut paljon elokuvia ja yleensä löydän elokuvista tietynlaista totuutta, jota en muualta maailmasta löydä. Teatteri on tietysti lähellä sydäntäni myös. Ja mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän nautin käynneistä taidemuseoissa. Tykkään esimerkiksi Kiasmasta tosi paljon, se on kiinnostava paikka”, hehkuttaa Elias ja keskustelemme hetken Museokortista, jonka Elias haluaa ehdottomasti hankkia kuultuaan, että sillä pääsee lähes kaikkiin museoihin ilmaiseksi voimassaolovuoden aikana.

”Kesä on myös lähellä sydäntäni! Se teki nyt paluun. Elokuu on nykyään paras kuukausi!”

Mitkä ovat omasta mielestäsi sinun ammatilliset vahvuutesi? ”Mä oon aika huono itseni kehumisessa, mutta oon kuullut, että mulla on aika orgaaninen suhde näyttämöön. Mä en tiedä mitä se oikeastaan edes tarkoittaa, hahah. Mulla on aika luonteva tapa olla näyttämöllä. Hmmm, mä en ihan tarkkaan varmaan edes ymmärrä mitä se tarkoittaa, mutta tavallaan sitten taas ymmärrän! Multa löytyy myös improvisaatiotaitoa ja tilannetajua. Mä myös usein ymmärrän heti lennosta, mitä pitää seuraavaksi tehdä. Saman asian toistaminen saattaa sitten vuorostaan olla vaikeampaa…”

Onko sinulle jotain erityistaitoja tai ns. bilekikkoja, joita harrastat kun ilta on tietyssä kulminaatiopisteessä? ”Hahah, mä en oo semmoinen, että alkaisin ykskaks heitellä kärrynpyöriä (kuten Miro Lopperi tai Riku Nieminen saattaisi tehdä). Jos oon bileissä, mä alan kertoa huonoja vitsejä ja vien niitä niin pitkälle, että edes joku nauraisi. Siinä mun kikkani! Ei mulla oo tosiaankaan sellaista, että ”katsokaapa tätä” ja seisoisin yhdellä kädellä jossain”, Elias nauraa.

Mites kokkailubravuurit tai karaoket…? ”Lapsuudessani äiti laittoi aina ruokaa ja oma ruuanlaittoni jäi tosi vähäiseksi, mutta sitten kun muutin omilleni tajusin, että nythän sitä pitäisi opetella jotain kokkaamaan. Tyttöystäväni kautta on tullut nyt se, että oon alkanut opetella ruuanlaittoa ja jopa oppinut nauttimaankin siitä. Aikoinaan mun bravuurini oli ’sörsseli’, jossa oli makaroonia ja jauhelihaa sekaisin. Klassikko! Nyt en oo enää moneen vuoteen syönyt lihaa, oon tehnyt sörsselistä nyhtökauraversion. Ajai! Oon myös etevä paistamaan kananmunia aamuisin. Se nyt ei tosin kovin vaikea taito ole.”

Entäs se karaoke? ”Tiedätkö, mä vihaan karaokessa laulamista! Se ei oo koskaan ollut mun juttuni. Mulla on kauheasti sellaisia kavereita, jotka tykkää laulaa karaokessa. Kerran vedin ihan vitsillä Cheekin ’Sokka irti’ kovassa humalassa, ja väki sitten innostui, että laula Elias uudestaan Sokka irti. En oo jaksanut. Kerran sitten en ollut niin hyvässä humalatilassa eikä meininki muutenkaan ollut hyvä, ja mulle laitettiin se tulemaan salaa ja mua ärsytti todella paljon! Ei ollut ollenkaan hauskaa ja lopetin laulamisen kesken ja heitin mikin pois. Kyllä mä tykkään laulamisesta vaikkapa teatterissa, mutta karaoke on ollut mulle aina vähän semmoinen korni juttu. On toisaalta hauska katsoa kun joku kaveri laulaa, mutta itse koen sen oudoksi.”

(c) Tanja Ahola 

Mikä olisi sellainen taito, jonka haluaisit osata? ”Oon sitä mieltä, että kaikkihan on tarpeentullen opeteltavissa. Olisi kuitenkin kiva osata soittaa pianoa tai kitaraa, oppia soittaminen ihan oikeasti. Ne olisi varmasti ihan opeteltavissakin. Soittotaidolla voisi myös viihdyttää itseänsä sateisina päivinä, kun ei ole mitään tekemistä.”

Mikä on ollut toistaiseksi haastavin juttusi näyttämöllä? ”Koen sen niin, ettei vastaan ole tullut yhtäkään helppoa juttua sen jälkeen kun aloitin TeaKissa. Oon alkanut suhtautua alaan sen verran tosissani, eli oli rooli miten iso tai pieni, aina on ollut käynnissä jonkinlainen prosessi ja pientä turhautumistakin on ollut läsnä. Mielestäni tämä Seitsemän veljestä on mennyt todella hienosti eteen päin ja se on ollut tosi hieno juttu, mutta kyllä siinä on ollut haastettakin. Seitsemän veljestä on iso juttu, ja vielä Ryhmäteatterin juhlavuosikin, joten paineita on ollut. Nyt Eeron rooli on mulla ollut pinnalla pitkään, joten vastaisin sen. Oon turhautunut paljon enemmän paljon pienemmistä asioista ja proggiksista. Syksyllä 2015 tehtiin TeaKista valmistumisen jälkeen yhden moskovalaisen ohjaajan kanssa proggista Taideyliopiston tiloihin, mukana oli lisäkseni Miila Virtanen, Ella Lahdenmäki ja Pyry Äikää. Esitys kesti puolisen tuntia, ja mä tulin ihan vasta esityksen lopussa aseen kanssa lavalle. Se oli tosi haastava proggis! Tekemisen taso oli jotenkin erilaista eikä oikein tiennyt mitä tekee. Asia jää aivan ihmeelliseen tilaan aina silloin, jos ei tiedä mitä tekee. Seitsemässä veljeksessä on koko ajan tiennyt mitä tekee, tarina on tuttu, mutta siitä huolimatta kaikki asiat eivät ole löytyneet helposti ja on saanut tehdä kunnolla töitä sen eteen.”

Onko suvussasi muita teatterialalla tai muulla taiteellisella alalla olevia? ”Siskoni toimii suomenkielen opettajana ja asuu Romaniassa, hän on opiskellut suomen kieltä ja teatterintutkimusta, ja valmistunut aikoinaan teatterintutkimuslaitokselta. Tällä hetkellä hän on tekemässä väitöskirjaa siitä, millä erilaisilla luovilla tavoilla suomea voisi opettaa ulkomaalaisille. Siskoni on siis lähimpänä tätä alaa, ja hän on joskus teatteria harrastanutkin. Oon sitä joskus miettinyt, että mistä ihmeestä tämä minun teatterikipinäni oikein syttyi. Setäni oli kuulemma sellainen tyyppi, josta olisi voinut tulla näyttelijä. En häntä koskaan tavannut, sillä hän kuoli ennen syntymääni.”

No mistä se sinun kipinäsi sitten syttyi? ”Pienenä oon kuulemma sanonut, että haluaisin olla näyttelijä. Itse en tuollaista kylläkään muista sanoneeni. Tykkäsin katsella teeveestä sarjoja ja elokuvia paljon. Taisin ajautua tähän hommaan. Olin kutosluokalla ja äitini vihjaisi, että mun kannattaisi myös tehdä jotain, kun kaikki kaverinikin olivat menneet kesätöihin. Äitini oli nähnyt ilmoituksen, jossa haettiin mitä tahansa väkeä kesäteatteriin. Näytelmänä olisi Ronja Ryövärintytär. Äiti laittoi mut siskoni kanssa paikalle, en olisi muuten halunnut mennä sinne. Koe-esiintymisissä olinkin sitten innostunut kunnolla ja suorastaan heittäytynyt esittämään, ja sain Birkin roolin! Siitä kaikki tavallaan lähti ja innostuin koko hommasta tosi paljon. Muut harrastukset jäi heti vähemmälle ja aloin viettää aikaani kesäteatterilla enemmän. Vuosi oli 2002. Silloinkaan mä en koskaan ajatellut, että haluaisin olla näyttelijä. Harrastuksena se oli kivaa. Lukion jälkeenkään mä en tiennyt, haluanko näyttelijäksi vaiko en.”

”Tuon kesän jälkeen olin muitakin kesiä siellä ja lopulta päädyin tekemään ympärivuotistakin toimintaa Kajaanin Harrastajateatterin Generaattorilla. Sitten Kristian Smeds tuli Kajaanin Kaupunginteatteriin ja päädyin katsomaan näytelmää ’Woyzeck’, ja se herätti mussa ajatuksen siitä, mitä kaikkea teatteri voikaan olla. Aiemmin mulla ei ollut oikein minkäänlaista käsitystä siitä, mitä teatteri tarkalleen on. Tämähän voi olla täyttä tykitystä!”

”Varmaankin armeija-aikoihin mulla heräsi ajatus siitä, että haen TeaKiin. Kyllä mä sitä olin miettinyt ja moni oli sanonut, että mun kannattaisi hakea sinne. Niemisen Rikun, joka on Kajaanista kotoisin myös, olin tuntenut koko ikäni ja kun hän pääsi TeaKiin, hän sanoi että mun kannattaisi ehdottomasti hakea. Olin niihin aikoihin menossa vasta lukioon enkä ottanut Rikun puheita tosissani. Mulla oli ihan riittävän isoja haasteita edessä jo lukiossakin, en ollut koskaan mikään kovin hyvä koulussa enkä oikein edes tiennyt, mitä haluaisin tehdä. Lukiossa varmaankin heräsi ajatus, mitä haluan oikein elämässäni tehdä. Halusin katsoa tämän teatterikortinkin, hain TeaKiin, pääsin ja homma oli sitä myöten selvä.”

”Vuosi oli 2010. Pääsin TeaKiin heti ensimmäisellä yrittämällä. Armeijasta hain Nätylle, mutta olin niihin aikoihin niin tiiviisti armeijassa kiinni, etten pystynyt tekemään asioita kunnolla eikä siinä oikein ollut mitään järkeäkään silloin. TeaKista mä valmistuin 2015. Voisi sanoa, että mä vaan ajauduin tähän hommaan!”

Seitsemästä veljeksestä (c) Tanja Ahola 

Palataan vielä ajassa taaksepäin. Olitko ala-asteella missään koulunäytelmissä tai vastaavissa mukana? ”Taisin mä olla juontajatonttuna joulunäytelmässä. Ihan hauska kokemus, mutta ei se mitään paloa mussa herättänyt. Lopussa oli joku laulukohtaus ja muistan olleeni eturivissä laulamassa, ja isäni käveli naamani eteen valokuvaa ottamaan hahah.”

Mikä sinulla oli kirjallisen lopputyön aiheena? ”Siinä oli kaksi isoa teemaa. Toinen oli suorittaminen ja toinen oli se, että miten paljon mä nautin esimerkiksi tahattomasti väärintehdyistä asioista teatterista ja miksi ne mua kiinnostaa niin paljon. Vuonna 2003 olin juuri aloittanut teatteriharrastukseni ja äitini vei mut katsomaan Tervolan Kesäteatteria. Hän on itsekin Tervolasta, Meri-Lapista kotoisin. Esitys oli tosi huonosti tehty eikä siinä ollut oikein mitään järkeä. No, tietenkin niinkin pienen pitäjän teatterimeininkejä pitäisi kannattaa… Mä istuin eturivissä ja edes siihen ei kunnolla kuulunut, mitä lavalla puhuttiin. Kemijoki virtasi takana noin sadan metrin päässä, ja tuli kohtaus, jossa tyypit sanoivat lähtevänsä kalastamaan. Lähtivät sitten kävelemään onkivapojensa kanssa ja mä mietin, että ei kai ne nyt mene tuonne kauas! Ja meni ne! Lavalla ei tapahtunut yhtään mitään sillä aikaa. Olin yläasteikäinen enkä juuri tajunnut teatterista, mutta ajattelin silloin, että eihän tätä nyt näin voi ratkaista! Mua on jälkeenpäin huvittanut nimenomaan se, että siinähän oli jotain niin totaalisen yllättävää, ja sellaista harvemmin näkee. Teattereissa oon nähnyt tavallaan oikeita ratkaisuja, mutta ne eivät ole yllättäneet mua samalla tavalla kuin ns. väärintehdyt ratkaisut. Välillä tulee eteen juttuja, joiden kohdalla saa miettiä, onko ohjaaja lyönyt itseään puulla päähän ratkaisuja tehdessään, ja sellaisista nautin todella paljon. Samoihin aikoihin näin sitten Smedsin juttuja Kajaanin Kaupunginteatterissa ja siellä näin aivan eri tavalla tehtyjä ratkaisuja, älyttömiäkin mutta nerokkaalla tavalla. Tästä kirjoitin lopputyössäni; yllätyksellisyydestä teatterissa ja taiteessa ylipäätään. Toinen teema oli suorittaminen. Mua ärsytti se ja koin, että suoritin tosi paljon teatterikouluaikoinani ja miten se tappoi tavallaan näyttelemisen ja luovuuden täysin. Mieluummin vaan päästää irti.”

”Veljesten kanssa ollaan tosi paljon puhuttu Ryhmiksessä harjoituskaudella ja esitysten välissä, ja Santtu Karvonen on sanonut, että jos esityksen aikana ’niiaa’, päästää vaan irti eikä välitä. Se on minusta hyvä neuvo. Ei pidä lähteä suorittamaan.”

Mikäs oli sitten taiteellinen lopputyösi? ”Tein sen pitkässä improssa, Tiina Pirhosen vetämänä. Näin pitkän impron jo vuosia sitten ja päätin heti, että tuossa haluan tehdä taiteellisen lopputyöni. Tosi moni halusi tehdä omansa monologissa. Lopputyöni tarkastajina olivat Minttu Mustakallio ja Seppo Kumpulainen, he kävivät katsomassa muutamaankin otteeseen pitkiä improjamme.”

Onko sinulla käynyt mielessäsi jokin ’vaihtoehto B’, eli jos et olisi näyttelijä, niin…? ”Ohjaamista mä oon aina halunnut kokeilla. Itse asiassa kohta mä pääsenkin ensimmäistä kertaa virallisesti ohjaamaan, kerron siitä kohta lisää. Mä pidän itseäni jollain tavalla sekatyöläisenä, voisin tehdä ihan mitä vaan. Ei se ole mitenkään kiveenlyöty asia, että olisin pelkästään näyttelijä. Sanoin jo, että oon jotenkin ajautunut tähän hommaan ja vaikka kovasti nautinkin tästä, mä samalla mietin, että ei tämä voi olla pelkästään tässä. Mä haluaisin tehdä jotain muutakin, vielä kun keksisin mitä. Taiteen piiriin se homma tulisi jotenkin kuulumaan… Pienenä mä muistan haaveilleeni arkkitehdin ammatista, mutta olin niin huono matematiikassa, että se haave kariutui siihen ja hautasin unelmani.”

Miksi olet näyttelijä? Helppo kysymys tähän väliin. ”Tää on kyllä paha… Niin kauan kuin mä koen, että mulla on jotain annettavaa ja pystyn antamaan jotain uutta, niin kauan mä voin tehdä tätä. Siinä vaiheessa kun mulla ei ole enää mitään tarjottavaa, en haluaisi enää tehdä tätä hommaa. Mä en oo ehkä aina pitänyt näyttelijän ammattia niin isossa arvossa kuin pitäisi. Vasta TeaKin jälkeen oon alkanut enemmän ja enemmän arvostamaan, oon ehkä vähätellyt itseäni ja koko alaa. Aina kun joku on kysynyt, mitä mä teen työkseni, mulla on jostain ihmeen syystä ollut vaikeuksia vastata rehellisesti. En tiedä miksi. Mä oon näyttelijä siksi, että tällä hetkellä koen, että mulla on annettavaa tälle työlle ja koko alalla. Mulla ei ole mitään ’traagista nuoruudenkokemusta’ takanani ja aina kun mä menen lavalle, koen sen olevan ikään kuin täytettyä elämää ja lavalla unohtuu Eliaksen ongelmat. En tiedä, oliko tää vähän kliseinen vastaus jo, mutta tämä on mulle henkireikä myös”, Elias pohdiskelee.

Mikä on ollut tärkein oppi, jonka olet saanut ja mistä tai keneltä se on tullut? ”Se Santun sanoma ”Päästä irti!” oli kyllä hyvä oppi! Heiskasen Kari oli niin tiukka ohjaaja ja häneltä tuli myös monenlaista ohjetta. Kari sanoi mulle, että mun pitää opetella teksti etukäteen. Oon kyllä niin huono plarin kanssa lavalla. TeaKissa tuli tietysti paljonkin oppeja, nyt vaan ei enää oikein muista, että mitkä ovat mun omia ajatuksiani ja mitkä sieltä saatuja oppeja. Jokaisesta jutustahan oppii aina jotain uutta.”

Elias nappasi itsestään selfien vol 1 

Onko sinulla omia ns. ’esikuvia’, joiden uraa olet seuraillut tai joita erityisesti arvostat? ”Kajaanin Kaupunginteatterissa ihailin Kari Suhosta, häntä ihailin nuorempana. Mä oon suomalaisista näyttelijöistä tykännyt aina Taisto Reimaluodosta tosi paljon, Hannu-Pekka Björkmanista, Elina Knihtilästä… Ulkomaalaisista Dustin Hoffmanit, Al Pacinot, Robert De Nirot, Gene Hackmanit, Jack Nicholsonit…voisin katsella heidän elokuviaan loputtomiin. Jussi Jurkka! Siinä oli jyrkkä ja hieno näyttelijä! Pentti Siimes! Suomessa on kyllä tosi paljon kovia tekijöitä. On ollut hienoa päästä Santtu Karvosenkin kanssa näyttelemään, ja muidenkin veljesten. Näyttelisin heidän kanssaan ihan milloin tahansa uudestaan. Mahtavia tyyppejä kaikki!”

Kuka olisi ’unelmiesi vastanäyttelijä’, jos saisit maailmasta valita ihan kenet tahansa ja oikein fantasioida asialla? ”Tom Hanksin kanssa voisin kyllä näytellä, tuntuu kyllä vähän kaukaiselta idealta tämä. Chaplinin kanssakin voisin näytellä, jäisin kyllä aika pahasti jalkoihin… Elina Knihtilää arvostan tosi paljon. Ja Glenn Close on mahtava! On mulla nyt vaihtoehtoja. Mulle käy kyllä ihan kaikki. Oon päässyt tänä vuonna näyttelemään niin hienojen tyyppien kanssa. Risto Kaskilahden kanssa olin yhdessä lyhytelokuvassa ja se oli paras viikko, mitä oon tänä vuonna viettänyt. Kenet mä näistä nyt valitsen? Valitsen Riston!”

Entä kenen kanssa haluaisit laulaa dueton ja mikä olisi kappale? ”Nyt on paha. Voitko antaa mulle jonkun esimerkin hyvästä duettobiisistä? Jaa et vai! Mitä ihmiset on tähän vastanneet? Vaikka mitä! Vitsi että niillä on hyvä mielikuvitus. Oon nähnyt sellaisen jutun, missä huone on täynnä rumpuja ja mä haluaisin soittaa rumpudueton Phil Collinsin kanssa! Se voisi olla myös rumpuduetto Risto Kaskilahden tai Taisto Reimaluodon kanssa, hahah!” Elias intoilee.

Nyt tulee vähän helpompi. Missä eri teattereissa olet näytellyt? ”Hirveän monessa en ole ollut, eli Ryhmäteatterissa pariinkin otteeseen (toinen oli Peter Pan), Oulun Kaupunginteatterissa oon tehnyt työharjoittelun (siinäkin Ronja Ryövärintyttäressä), Kajaanin Kaupunginteatterissa ja Kajaanin Harrastajateatterissa. Mua on pyydetty ’maakuntiin’ näyttelemään muutamaankin otteeseen, mutten ole muiden juttujeni takia voinut lähteä.”

Mainitse muutama itsellesi jollain tavalla tärkeä roolityö tai proggis. ”Ehdottomasti tämä Seitsemän veljestä on siistein juttu, mitä oon päässyt tekemään. Eeron roolin oon tehnyt aiemminkin, Ylen Radioteatterissa olin ’Wenla Männistössä’ Eppu Jukolan roolissa. Eero on mulle rakas ja tärkeä tyyppi muutenkin. Tykkään tästä roolista ja koko jutusta ja kaikista niistä ihmisistä, joiden kanssa oon saanut kesän touhuta.”

Millaista teatteria haluaisit nähdä Suomessa enemmän? ”Haluaisin nähdä sitä yllättävyyttä enemmän. Haluan nähdä heittäytymistä ja sellaista ’klapilla päähän’-meininkiä. Se ei tarkoita sitä, että pitäisi olla tyhmää tai perseilyä tai hölmöilyä. Esimerkkejä? Moskovassa näin pari vuotta sitten ihan kreisiä teatteria. Don Quijote on parhaimpia näkemiäni teatteriesityksiä, ja siinä oli pitkä mies, jota esitettiin niin, että toinen oli toisen harteilla. Siellä mennä rymisteltiin ja tapeltiin, esitys kesti reilun tunnin. Siinä ei puhuttu missään vaiheessa mitään. Se oli kuin iso taikatemppu koko juttu, ja visuaalisesti todella komea. Aivan älytön! Sellaista mä haluaisin nähdä. Suomessa on ollut Kumpulan Metsäteatterissa hyviä juttuja. Pari vuotta sitten oli se ’Sibelius, vampyyrintappaja’ ja se oli tosi levotonta, ajatuksen kanssa tehtyä meininkiä, ja nautin siitä todella paljon.”

Miten sinä selittäisit sanonnan ’teatterin taika’, vai voiko sitä edes selittää? ”Vitsit, sulla on hienoja isoja kysymyksiä! Jokaisella ihmisellä on varmaan oma asia, joka tekee siitä taianomaisen. Mulle teatterin taika on sitä, että jotain mun sisällä muuttuu. Teatteri pystyy koskettamaan. Ja taas mä palaan siihen Tervolan Kesäteatteriin. Siinä oli jotain niin taianomaista – siinä, että mitä vaan voi tapahtua. Teatteri ei saisi koskaan unohtaa sitä, että yleisö on läsnä. Teatterissa on myös hienoa se, että joka kerta esitys vedetään uudestaan ja aina ne samat asiat toimii. Silti kyseessä on aina eri esitys.”

Mitkä asiat inspiroivat sinua? ”Mä inspiroidun kyllä helposti ja mä oon siinä mielessä kohtalokas tyyppi, että kun inspiroituu ja haaveilee, päätyy lopulta tekemään oikeita asioita. Mä inspiroidun ihmisistä ja tekijöistä tosi paljon, enkä pelkästään elokuvista tai teatterista, vaan ihan tavallisistakin ihmisistä. Taide inspiroi myös enkä aina osaa edes pukea sanoiksi, että miksi ja miten. Ne vaan kolahtaa jollakin hassulla tavalla, ja sisälleni jää teoksesta ikään kuin kaiku.”

Podetko ramppikuumetta? ”Kyllä, mä meinaan oksentaa ennen esitystä. Mä jännitän kyllä paljon. Kerran oon oksentanut Seitsemän veljeksen aikanakin… takahuoneessa tosin. Olo parani heti ja menin sitten vaan lavalle. On se kyllä jännä juttu, jännitys laukeaa heti kun pääsee lavalle. Oon kuullut, että Messiäkin oksettaa ja uskonkin, että taitavia tyyppejä jännittää tosi paljon.”

Onko sinulla omia rutiineja tai hassujakin rituaaleja, joita toistat aina ennen esitystä? ”Mä tykkään tulla teatterille tosi aikaisin ja laittaa kaikki tavarat paikoilleen. Ei mulla oo mitään sen isompaa. Tsekkaan, että kaikki tarpeellinen on paikoillaan, kerron tyhmiä vitsejä ja Miro Lopperin kanssa käymme kiipeilemässä Suomenlinnan kivillä. Ollaan vielä kokeiltu niin, että jos emme osu tiettyihin kiviin, esitys menee huonosti, ja ollaan uskottu ihan täysin siihen. Yleensä se on pitänyt paikkansa. Tiettyyn kiveen pitää koskea! Mitään hassuja eväsrutiineja mulla ei ole, oon muutenkin aika huono syömään ennen esitystä ja tauolla. Mä syön pelkkiä pähkinöitä vaan väliajallakin. Eino Heiskasella on outo kahvirituaali…”

Kerro joku legendaarinen kommellus. ”Kerron pari tuoreempaa Seitsemästä veljeksestä. Mä oon välillä sekoillut sanoissani ja osaan kyllä nauraa itselleni. Kerran kävi niin, että Eeron opettaessa muita veljeksiä karttakeppi hajosi täysin, mutta se sopi juttuun mukaan hyvin. Simeoni tuli delirium-tilassaan Hämeenlinnan reissusta ja siinähän todetaan, että näköjään oot oppinut reissullasi lukemaankin ja Simeonille annetaan Aapinen kouraan, että luehan nyt siitä. Vaan Aapinenpa ei ollutkaan paikalla ja minuutin ajan väki sähelsi vaan menemään ja mä olin humalassa siellä taaempana, ja mua nauratti ihan aidosti se koko tilanne. Kaikki olivat niin varpaillaan eivätkä tienneet mitä tehdä. Oon niin vahingoniloinen, että jos tuollaista pääsee käymään, mua naurattaa tosi paljon. Jotain tekstiä piti saada käsiin, jotta vitsi tulisi läpi siitä, ettei Simeoni osaa lukea yhtään mitään. Miro Lopperi otti sitten takkinsa, että lue tuosta. ”En osaa en osaa!” huutaa Simeoni. Se oli minusta niin tyhmä ratkaisu, mutta hillittömän hauska kuitenkin.”

”Vuonna 2007 mä tein Pinokkiota kesäteatterissa ja mulla oli ihan kauhea kusihätä kesken esityksen. Täysi katsomo oli. Muiden oli tarkoitus juosta lavalle ja Pinokkion piti juosta sitten perässä vähän myöhässä. Muut juoksi edellä ja mä pissasin rauhassa teatterin eteen kun ajattelin, että kyllä ehdin. Joku jo huuteli että ”Elias sun pitää juosta”, mutta en mä mitään voi juosta kun oon täällä kusemassa teatterin eteen hahahah! Ei voinut mitään, se oli vaan tehtävä.”

Kerro joku hyvä muisto. ”Tää kesä on ollut kyllä yksi iso ihana muisto. Mä tykkään matkustamisestakin tosi paljon. Oltiin Romaniassa tänä keväänä siskoni luona, se oli ihana reissu. Ajettiin vanhaan kylpyläkaupunkiin, joka oli Neuvostoliiton aikaan perustettu ja nykyään se oli ihan raunioina ja tyhjänä koko kaupunki. Siellä pääsin ensimmäistä kertaa ulos kiipeilemään kallioille. Oli se kyllä outoa – mä en ollut ikinä aiemmin nähnyt kaupunkia, joka oli niin ruma ja kaunis samaan aikaan. Siellä oli sellaisia mineraalilämpöaltaitakin, jotka haisi jännälle, lämpimälle kananmunalle. Tunnelma oli jotenkin jännä. Juotiin olutta. Tavallaan olin ’en missään’.”

Tulevia roolejasi tai muita töitäsi? ”Ryhmiksen homma päättyy elokuun loppuun ja kuten jo mainitsin, tulen syksyllä ohjaamaan! Kajaanin Harrastajateatteri täyttää 15v ja lähdetään tekemään musikaalia sinne, ’Beowulf & Grendel’. Meillä on 20-henkinen porukka siellä, tuottajaa löytyy ja Mäkäräisen Heikki on musikaalivastaavana, Samuli Kivelä säveltäjänä ja mä ohjaan sen. 27.10. on ensi-ilta meillä, ja nyt alkaa kunnon sohinat olemaan päällä. Tämän haastattelun jälkeen menen fiksailemaan biisejä. Kuvaushommia on ehkä luvassa myös, mutta niistä en voi oikein tässä vaiheessa puhua enempää. Teatteriproggiksia ei ole muita tiedossa kuitenkaan.”

”Haluan vielä lisätä siihen inspiraatio-kohtaan asiaa! Tässä ’Beowulf & Grendel’-jutussahan on kauhumaisia elementtejä ja mua on aina inspiroinut mysteerit, yliluonnolliset asiat ja kauhu. Joskus nuorempana olin ihan kickseissä Edgar Allan Poen jutuista. Jotenkin mua hämmentää se, että oon 28-vuotias enkä oikein vieläkään pysty katsomaan kauhuleffoja kunnolla. Siinä on jotain tosi kiehtovaa, samalla tavallahan se vetoaa tunteisiin. Normaalisti leffoja katsellessani mietin, että mitenköhän tuo ja tuo on oikein tehty, mutta kauhuelokuvien kohdalla en mieti mitään, oon niin tiukassa otteessa jotenkin. Vähän naiivilla ja lapsellisella tavalla kauhujutut ja yliluonnolliset ilmiöt inspiroi mua.”

Kysytäänpäs nyt tämäkin kun kohdalle sattui, eli mitä sanoisit nuorelle itsellesi? ”Sanoisin, että rauhoitu ja ole läsnä. Ei tarvitse koko ajan paahtaa niin täysillä. Rauhoittumisen kanssa mulla on paljon oppimista vieläkin, mutta eiköhän se tästä iän myötä muutu, kun alkaa olla enemmän sinut itsensä kanssa.”

Osaatko imitoida ketään? ”No en! Mä oon hyvä imitoimaan huonosti! Siitä on vitsailtukin koko kesä tyyliin ”Elias, imitoi jotain tyyppiä” ja mä sitten imitoin sillä samalla äänellä eri ihmisiä.”

Mikä sarjakuvahahmo haluaisit olla, tai joku muu fiktiivinen hahmo? ”Haluaisin olla Lassin ja Leevin Lassi, sehän on aivan huikean mahtava hahmo. Lassi ja Leevi on mun lempisarjakuvani kautta aikojen.”

Jos sinusta tehtäisiin supersankarihahmo, mikä olisi supervoimasi ja hahmosi nimi? ”Wau! Mä voisin huutaa kovalla äänellä. Jos joku olisi ryöstämässä pankkia, mä huutaisin niin kauan, että se sanoisi ”Ok, mä lopetan tän kunhan oot hiljaa!” Mun supervoimani olisi järkyttävän kova ja nasaali ääneni, ja nimeni olisi Kauhee-Elias. Mulla olisi viitta ja kommandopipo päässä ja kaikki katsoisi, että tuossa menee nyt se Kauhee-Elias. Sillä olisi niin kova ääni, ettei siinä olisi mitään järkeä.”

Kauhee-Elias virittelee kaiketi huutoaan... 

Jos viettäisit päivän naisena, mitä tekisit? ”Mä voisin keksiä paljon törkyisempiäkin juttuja, mutta kyllä mä lähtisin kävelemään ulos ja katsoisin, miten ihmiset reagoi vai reagoiko mitenkään. Mä haluaisin mennä baariin kokeilemaan, että onko miehet niin sikoja, että tulevat puristelemaan perseestä ja niin edelleen.”

Jos ihminen menisi syksyllä talviunille ja heräisi keväällä, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan siltä varalta, että heräätkin kesken kaiken? ”Voisko ottaa matkapuhelimen? Ruokaa mä tietysti ottaisin – äidin lohikeittoa paljon ja vettä. Ja yksi olut saattaisi maistua. Pekka Heikkisen ruisleipää ja juustoa. Aivan mahtavaa! Ottaisin mä sen matkapuhelimenkin ja somettaisin omasta pesästäni. Jonkun hyvän kirjan voisi myös ottaa. Kirjaa lukiessa uni tulee nopeasti, kännykän kanssa voin touhuta vaikka aamukuuteen. Hyvä tyyny ja hyvä peitto pitäisi myös olla.”

Jos rakentaisit puuhun majan, millaisen majan rakentaisit ja miten korkealle? ”Sen pitäisi olla oikein kliseinen maja. Ensinnäkin sen pitäisi olla tosi korkealla, joten ei kannattaisi tippua sieltä ja siellä pitäisi olla paljon sarjakuvia ja vanhoja Playboy-lehtiä. Niiiin kliseinen kuin olla ja voi!”

Jos voisit palata aikakoneella menneisyyteen johonkin tiettyyn ajanjaksoon tai katsomaan turvallisesti tiettyä tapahtumaa, minne menisit? ”Dinosauruksia olisi kiinnostava nähdä ja haluaisin nähdä, miten ne kuoli. Tuliko se meteoriitti vai mikä. Onko oudosti ajateltu, että haluaisi nähdä jonkun katastrofin? Olisi kiintoisaa nähdä, miten rutto lähti leviämään. Hirveä ajatus! Oon tosi pahoillani. Jotenkin mua myös nyt naurattaa tämä vastaus.”

Jos sinun elämästäsi tehtäisiin esitys, millainen se olisi ja kuka olisi sinun roolissasi? ”Se olisi ehdottomasti absurdi komedia, hyvin outoa huumoria ja ihmeellisiä tilanteita. Se olisi teatteriesitys ja Elias Kerästä esittäisi tosi moni eri ihminen. Nuoria, vanhoja, naisia, miehiä, tyttöjä, poikia… se muuttuisi aina vähän erilaiseksi. Se olisi vähän samantyylinen kuin Bob Dylanista tehty leffa, jota en tosin ole nähnyt mutta kuullut siitä olen.”

Mitä aiot tehdä seuraavaksi? ”Lähden Samuli Kivelän ja Heikki Mäkäräisen kanssa palaveeraamaan musiikista tulevassa musikaalissamme. Oon nyt vartin myöhässä, mutta ei se niin vakavaa ole.”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

Mistä sanasta pidät eniten? - Paatos
Mistä sanasta pidät vähiten? - Ärsyttävä
Mikä sytyttää sinut? - Tulinen ruoka
Mikä sammuttaa intohimosi? - Löysäily
Mikä on suosikkikirosanasi? - Vittu tai perkele. En osaa päättää kumpi. Vittu! Perkele! Eikun vittu!
Mitä ääntä rakastat? - Naurua
Mitä ääntä inhoat? - Tekonaurua
Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Puuseppä
Missä ammatissa et haluaisi olla? - Levyseppähitsaaja
Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - High five!

tiistai 15. elokuuta 2017

HKT:n syyskauden avajaisissa

Elokuun puoliväli alkaa minulla olla merkki siitä, että kesä taitaa olla ohitse. En ole mikään kesän ja lämmön ystävä, vaan nautin enemmän viilenevästä ja hämärtyvästä syksystä - ja etenkin siitä, että teattereiden syyskaudet käynnistyvät hiljalleen. Työkiireiden vuoksi en ole syyskauden avajaistapahtumiin juurikaan ehtinyt; poikkeuksena HKT:n avajaiset, joissa taisin nyt vierailla neljättä kertaa. Viime vuonna tuli heiluttua Peacockin aulassa vihreä Jättis-tuutti kourassani, tänä vuonna oli mahtavaa palata vihdoinkin Helsingin Kaupunginteatterin peruskorjattuun teatteritaloon.

 Pahoittelen jo tässä vaiheessa kuvien tasoa/puutetta, sillä minä en totisesti ole mikään valokuvaaja ja en viitsi pilata tunnelmaa tälläämällä tänne suttuisia kännykkäkuvia, joissa teatteritalo ei olisi edukseen. Kannattaa siis itse suunnata Kaupunginteatteriin ja nähdä kaikki omin silmin!

 Olin hyvissä ajoin paikalla ja ehdin ulko-ovilla ihmetellä, että milläköös painepesurilla täällä on viimehetken putsausta suoritettu, ja vieressä vielä kiilloteltiin seinän 'Suuri Näyttämö' ja 'Pieni Näyttämö' -opasteitakin... Aluksi medialle oli luvassa pienimuotoinen kierros uudistetussa talossa, ja meitä olikin kertynyt aulaan melkoinen sakki. Huomasin heti kättelyssä sen, että liika info menee minulta ohi korvien ja alan vilkuilla ympärilleni. Valoisaa, kiiltävää, kaunista. Kyllä lämpiössä kelpaa takkiaan jatkossakin narikkaan viedä ja ihailla ikkunoista avautuvaa puistomaisemaa.

 Mediaväki jakaantui kolmeen ryhmään, joita lähdettiin sitten kierrättämään ympäri taloa. Itse seurasin asiakkuusvastaava Mikko Peltoniemen vetämää porukkaa. En ollut ensimmäistä kertaa kulissien takana, sillä muutama vuosi sitten osallistuin myös vastaavalle kierrokselle ja Syrjähyppy-kulissikierroksellakin seikkailtiin ties missä. Kävimme Pienellä näyttämöllä ja sen yleisölämpiössä (tuli myös bongattua tuttuja, kun kahvittelemassa istui Pienen näyttämön uusi näyttämömestari Pekka Aitta-aho, joka aiemmin vaikutti vuosikaudet samoissa hommissa Hämeenlinnan Teatterissa), lavastamossa (siellä olisi tilaa rakentaa vaikkapa elementtitalo) ja puvustamossa (jossa vuosittain valmistuu noin tuhat pukukokonaisuutta) sekä seikkailimme lukuisilla käytävillä ja portaikoissa. Kuinkahan moni siellä vuosittain eksyy? Selville tuli myös se, miksi takatiloissa on erivärisiä ovia. Vihreistä on aina turvallista mennä, keltaisista astuessa joutuu jo hiukan himmailemaan puhettaan ja kolisteluja, ja punaisista ovista tupsahtaa suoraan näyttämölle. Joku rouwashenkilö oli vessareissullaan erehtynyt ovesta ja pöllähtänyt suurelle näyttämölle kesken The Producers-musikaalin... Valkoisten ovien takaa pääsee yleensä keittiöön tai vessaan. Joka paikassa tuoksui uudelta ja vähän vastamaalatultakin, lattiat olivat naarmuttomia ja seinät kolhuttomia, kokolattiamatot vailla tahroja ja tuolit samoin, toivottavasti ilman purukumitahroja jatkossakin. On siinä ollut värkkäämistä niin ulko-kuin sisäpuolellakin!

 Puolisen tuntia kierroksessa vierähti, ja sitten olikin jo aika astua Suuren näyttämön katsomoon odottamaan kaikille avoimen syyskauden esittelytilaisuuden alkua. Oi miten ihanaa oli istua taas pehmoisella istuimella Peacockin kauheuksien jälkeen. Selkä ja takapuoli kiittää! Mietiskelin, että mitäköhän olen tässäkin salissa viimeksi nähnyt. Taisi olla Peppi Pitkätossu keväällä 2015?

 Valtavan esiripun noustessa jännitys tiivistyi. Saapuisiko teatterinjohtaja Kari Arffman lavalle ja toivottaisi kaikki tervetulleiksi, ja pyytäisi sitten Antti Timosen kertomaan lopusta ohjelmasta? Ehei, ensin näkyi kapellimestari Eeva Kontu päineen orkesterimontusta, ja lavalle asteli Laura Alajääski. Pieni liikutuksen aalto meni lävitseni, kun Myrskyluodon Maijan tunnuslaulu kajahti kauniisti ilmoille. Maijasta nähtiin ja kuultiin pari muutakin kohtausta avajaisten aikana.

Laura Alajääski Maijan roolissa (c) Teatterikärpänen 

 Yllätys yllätys, seuraavaksi lavalle astelikin K. Arffman, toivotti väen tervetulleeksi ja antoi vuoron Antti Timoselle. Puolentoista tunnin aikana saimme kattavan infopaketin maistiaisineen syksyn tulevasta ohjelmistosta eri näyttämöillä ja kuten jo aiemmin mainitsin, liika info menee jossain vaiheessa minulta ohi korvien enkä pysynyt loppupeleissä kovin skarppina. Koko ohjelmistoon kannattaa tutustua Helsingin Kaupunginteatterin uudistuneilla kotisivuilla, sieltä löytyy taatusti jokaiselle jotakin.

 Muutamia huomioita maistiaisiin liittyen :

- Fakta homma nauratti aikoinaan kovastikin (Nimimerkillä "Tunnelma pilalla ja paha mieli") ja aluksi ajattelin, että Hansun ja Pirren oma teatterishow jäänee kyllä väliin. Leskirouvat tarjosivat kuitenkin sellaista verbaalista tykitystä, että josko sittenkin menisin katsomaan?

"Me ollaan LOIMAALTA!"

- Lillanin 'Det ordnar sig, sapiens!' -näytettä ja Anne Berneriä katsellessani mietin kuumeisesti, että ei-kai-tuo-näyttelijä-ole-Sampo-Sarkola-ei-se-voi-olla-onko-se-ei-ole-huh-huh. Missä oli Sampo Sarkola? Kaikki muut olivat paikalla, paitsi Sampo.

- Pienen näyttämön 'Suomen hauskin mies' taitaa olla minulle syksyn odotetuin juttu HKT:n ohjelmistosta, todella kiinnostava. Pääroolissa Martti Suosalo.

- Ilahduin siitä, että Red Nose Companyn punanenäklovnit Mike ja Zin nähdään Arena-näyttämöllä kera Juoksuhaudantien.


- Robert Jägerhorn jutteli kivoja ja kadotti silmieni edessä niin kellonsa, silmälasinsa kuin lunttilappunsa ja sekös minua sapetti. Ja mistä taikoi sen appelsiinimehulasin? Ikävä ihminen...

- Aikuisten joulukalenteri! Jyrki Karttunen lupasi, että kaikki 24 luukkua läväytetään auki. Tämä pitää nähdä!

-  Palkkamurhaajan painajainen ja lempparini Iikka Forss ja Sauli Suonpää pitkästä aikaa samassa näytelmässä, jes!

- Arvoituksellisia muunnelmia (viiden teatterin yhteistuotanto ensi-illassa Helsingissä) . Lavalla Ilkka Heiskanen ja Heikki Kinnunen, nuo nousevat uudet kyvyt. Pakko nähdä.


 Ohjelmistoesittelyn jälkeen mediaväki siirtyi ylälämpiöön kuvaamaan ja jututtamaan tekijöitä. Kuten varmaan arvaattekin, en ottanut siellä yhtäkään kuvaa koska keskityin kahvitteluun, kohteliaisiin tervehtimisiin ja sosiaaliseen höpöttelyyn muutamien valikoitujen tyyppien kanssa (Unto Nuora, Mikko Vihma, Tuukka Leppänen, Timo Ruuskanen ja Tuukka Vasama (punanenäklovnit), Laura Alajääski, Sauli Suonpää sekä Iikka Forss) . Tulipahan kuitenkin käytyä avajaisissa!

 Linkitän tähän kattavampia raportteja ohjelmistosta ja kuviakin. Ensimmäisenä haluan esitellä Eija Mäkisen Kulttuuriluuta-blogin. Lisäksi ehti bloggaamaan Lukupinon Simo. Paljon kuvia myös Riikka Kiviahon blogissa.

perjantai 11. elokuuta 2017

Seitsemän veljestä / Pesäkallion Kesäteatteri

Seitsemän veljestä / Pesäkallion Kesäteatteri

Ensi-ilta 28.6. 2017, kesto noin 2h 15min (väliaikoineen)

Teksti Aleksis Kivi
Sovitus ja ohjaus Satu Säävälä
Lavastus ja puvustus Tuuli Pesonen
Musiikin sovitus Stella Kullström ja työryhmä
Äänet Matti Taponen
Koreografiat Työryhmä

Veljekset : Markus Karekallas (Juhani), Ville Mäkinen (Tuomas), Mikko Laine (Aapo), Väinö Weckström (Simeoni), Stefan Andersén (Timo), Anssi Hyvönen (Lauri) ja Kalle Sulalampi (Eero)

Bändi ja muissa rooleissa : Jukka Teerisaari, Aapo Ravantti, Veera Rinkinen, Joonas Mäyrä ja kapellimestari Stella Kullström

Veljekset rivissä (c) Terhi Rautiainen 

 Voisi sanoa, että minulla on ollut "klassikkokesä 2017". Suomen satavuotisjuhlat, Ryhmäteatterin 50v-juhlat ja Pesäkallion kesäteatterin 10v-juhlat etunenässä ovat siivittäneet meikäläisen katsomaan niin Niskavuorta, Tuntematonta sotilasta kuin Seitsemää veljestäkin. Viimeksimainitun parissa on pyöriskelty keskikesällä useampaankin otteeseen. Kävin katsomassa juhannuksen korvilla Ryhmäteatterin Veljeksiä (ja viikkoa aiemmin kävin katsomassa näytelmän harjoituksiakin), parit haastattelut on tullut tehtyä näyttelijäporukasta ja kävin sitten innostuksissani vielä uudestaankin katsomassa nimenomaan Ryhmiksen vetoa. Kesän aikana olisi ollut mahdollisuus nähdä myös Ypäjän Musiikkiteatterin versio, mutta en saanut aikataulujani sopimaan esityskalenteriin mitenkään. Niin se vaan on, että jostain on myös suosiolla luovuttava. Eipä meinannut löytyä sopivaa ajankohtaa Pesäkallion visiitillekään ja vähän jo pelkäsin, että jääkö tämä veljespoppoo näkemättä kokonaan. Ennalta minua kiinnosti tämäkin kovasti, sillä miellyin Pesäkallion meininkiin ja näyttelijäporukkaan viimekesäisen proggiksen myötä (Mies, joka ei osannut sanoa ei + Tuure Kilpeläisen musiikki) ja tänä vuonna luvassa olisi Ismo Alangon tuotantoa (Hassisen Konetta, Sielun Veljiä, soolohommia) sekä Tuomari Nurmiolta ja Anssi Kelaltakin biisit! Varsin kiintoisaa!

 Visiitti Lahteen jäi aika viime tippaan, sillä ehdin paikalle toiseksiviimeisenä esityspäivänä. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan... Päivänäytökseen lähtiessäni kotokulmilla satoi kaatamalla vettä ja niin satoi koko junamatkankin ajan. Onneksi oli sadeviittaa ja muuta vermettä mukana. Itse esityksen aikana koettiin sitten säätiloja laidasta laitaan - ripsi vettä, porotti aurinko ja pieni tuulenpuuskakin yllätti loppupuolella. Tuulen mukana meinasi näyttämölle lentää parkkipaikan kulmilta yksi iso päivänvarjokin, mutta se saatiin napattua sivuun viime hetkillä. Kohtaus oli sikäli huvittava, sillä menoa ja meininkiä oli estradillakin ja veljekset kirmasivat innoissaan takaoikealle aikamoisen älämölön kera. Yksi päivänvarjo oli siinä vauhdissa vain pikantti lisuke. Tuuli toi myös väliajan hujakoilla neniimme huumaavan makkarantuoksun juuri sopivasti. Selkeä markkinointikikka!


Kaikki tahtoo elää säkenöivästä voimasta säkenöivässä voimassa säkenöivästä voimasta

 Oli joskus aika, jolloin inhosin tuota Sielun Veljien biisiä ja rytmin siivittämää maanistakin tempoilua suuntaan jos toiseenkin. Iän karttuessa olen oppinut arvostamaan Siekkareiden alkuvoimaista menoa ja jo oli aikakin nähdä ja kuulla se teatteriin yhdistettynä. Säkenöivästä voimasta laulaa Pesäkallion seitsemän veljestä heti alkuunsa haka-tanssin kera ja näyttää, että täältä pesee. Olin välittömästi myyty. Lukutaidosta ja korrekteista käytöstavoista ei hajuakaan, mutta voimaa ja uhoa riittää vaikka muille jakaisi (tosin ei Toukolan pojille).

 Jos sais kerran reissullansa rakkaudesta ruikuttaa - tekisin sen heti!

 Suosikkilauseeni kappaleesta 'Rakkaus on ruma sana', ja sopi sekin kuin nenä päähän keskelle ruikutusta, kun ihanalta Venlalta tuli pakit koko porukalle. Juhani se tuntui riutuvan rakkaudettomuuden taakan alla kaikista eniten, eikä oloa taatusti helpottanut se, että velipojat ympärillä tätä kipaletta lauloivat. Ensin pitäisi se Aapinen ottaa haltuun, ennen kuin pystyy edes ajattelemaan mitään naimapuuhia. Ei ole helppoa, ei.

 Seinään pää ja uudelleen, sitä rytmissä päivittäin mä teen 

 Painitaan ja kilvoitellaan leikkimielellä ja vähän tosissaankin, lällätellään Rajamäen rykmentille ja Toukolan pojille, kaadetaan mallasjuomat kiukaalle ja pistetään sauna joulun kunniaksi palamaan. Ei ihme, että Simeonilla meinaa moiseen melskeeseen hermot mennä useampaankin otteeseen. Tietysti jäädään isolle kivelle jumiin, kun härkälauma saapuu. On muuten melkoinen härkäsakki, heheh! Laurikin avaa sanaisen arkkunsa...

 Kun Suomi putos puusta kaikki kävi äkkiä

 Kolminkertainen eläköönhuuto sille, joka keksi liittää veljesten lukuharjoittelun ja 'Kun Suomi putos puusta'-biisin! Miten nerokasta! Kirjaimia taotaan päähän ja biisi soi. 'Kukko tulee vastaan' yhdelle jos toisellekin, ja riemu on rajaton siinä vaiheessa, kun Juhanillakin alkaa homma luistamaan. Siinä huokasi yleisökin yhdestä suusta.

 No mutta tämähän oli varsin miellyttävä kokonaisuus! Kiva, erilainen porukka veljeksinä (jostain kumman syystä se Simeoni sieltä iski taas kuin sata volttia), taidokasta laulantaa yhdessä ja erikseen, tekemisen meininkiä ja hyvää energiaa, loistava bändi, sopivasti huumoria ja vakavoitumisenkin paikkoja.

Tuomasta, Lauria ja Simeonia naurattaa 

Onnea ja pitkää ikää 10-vuotiaalle Pesäkallion Kesäteatterille. Vielä olisi yksi esityspäivä, eli nyt tulevana sunnuntaina 13.8. 2017 esitykset klo 14 ja 19. Lisäinfoa tästä linkistä, vielä siis ehtii katsomaan!

 Ai niin, bongasin päivänäytöksestä Jussi Kinnusen (mm. Hassisen Koneen basisti) ja iltanäytöksessä olikin sitten kuulemma ollut mukana kaatosadetta ja Ismo Alanko. Se se vasta olisikin ollut näytös!

Bändi 

Esityskuvat (c) Jarno Keski-Jylhä

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Pesäkallion Kesäteatteri!)

keskiviikko 9. elokuuta 2017

SISU / The End and the Beginning Theatre

SISU / The End and the Beginning Theatre, La Strada, Tampere

Ensi-ilta Norpas Festival 4.8. 2017, kesto noin 50min (ei väliaikaa)

Lavalla Ruut Luoto ja Julian Guerra-Ortega

Musiikin sävellys Henri Bister

(c) Ruut Luoto 

 Välillä sitä löytää itsensä hiukan erikoisistakin esityksistä, joista moni ei ole kuullutkaan. Sain vinkin, että Tampereella olisi mahdollisuus nähdä teatterikesäviikolla SISU-niminen pienimuotoinen teos, jossa esityskielinä olisivat suomi, englanti ja espanja. Esityksen tekijät Ruut Luoto ja Julian Guerra ovat teatteritaiteen maisteriopiskelijoita Lontoosta, Royal Central School of Speech and Drama -nimisestä opinahjosta. Ruut on suomalainen, Julian Kolumbiasta. Kahdesta täysin erilaisesta kulttuurista - vai onko sittenkään niin? Onko mahdollista löytää yhteistä kieltä?

 Olin edellisenä päivänä hillunut yli yhdeksän tuntia Särkänniemessä, muljauttanut polveni kieputtimissa ja sekoittanut pääni. Olin jo valmiiksi vähän nuutunut ja Tampereelle päästyäni huomasin hyvin nopeasti, että olin vielä pukenut liikaa päälleni. En heti muistanut, kuinka pitkä matka La Stradaan olikaan ja erehdyin vielä kesken matkan kalenteriostoksillekin. Kiirehän siinä tuli. Kello kävi, kipeään polveen sattui ja selkäänkin, ja kaiken lisäksi minun oli toivottoman kuuma. Jotenkin huvitti ajatus, että SISUa tässä mennään katsomaan ja sisua tässä kyllä totisesti kaivataan ja tarvitaan. Ehdin kuitenkin ajoissa perille.

(c) Samu Kaipio 

 Esityksen aluksi Ruut yrittää saada Juliania toivottamaan katsojat tervetulleeksi Tampereelle, suomeksi. Muutaman toiston jälkeen alkaa jo sujumaan, jotenkin sitä aina hymyilee tyhmänä ja nyökyttelee, kun joku on onnistunut lausumaan suomea virheettömästi, korostuksen kera. Hieno homma. Hyvin nopeasti kieli kuitenkin vaihtuu, ja Julian alkaa papattaa espanjaksi hyvinkin seikkaperäisesti jotain. Yritin sieltä napata edes jotain tuttua sanaa, mutta epäonnistuin. Ehkä meidät toivotettiin tervetulleiksi toisella kielellä, ehkä ei. Ehkä puhuttiin jostain aivan muusta. Tunnelma on kuitenkin säilynyt lämpimänä, ja sitä korostaa vielä kahvinkeittimen iloinen porina. Pian yksi eturiviläinenkin saa kupposen kahvetta nautittavakseen, ja Julian ja Ruutkin istuvat kuppeineen keskustelemaan englanniksi, sana kerrallaan. Huomasin ajelehtivani omissa ajatuksissani teatterisalin ulkopuolelle ja olevani välillä vähän pihalla. Mitä tällä oikein halutaan kertoa? Jään miettimään sitä, että halatessa ollaan hyvinkin tiiviisti lähekkäin, mutta tanssiessa liian läheisyyden rajat ovat selvät. Askel voi silti olla yhteinen ja liike samankaltaista, mutta ne rajat.

 Mietin myös kommunikointia. Tarvitseeko käyttää samaa kieltä (tai kieltä ylipäätään) tullakseen ymmärretyksi? Hyvänä esimerkkinä hiihto. Minä en kerro, mitä sinun pitäisi tehdä. Minä näytän esimerkkiä, seuraa perässä ja toista. Huuda latua ja siirry kärkeen, anna minun peesata. Kas näin. Tai menkäämme yhdessä saunaan, nauttikaamme rauhasta ja hiljaisuudesta. Sanoja ei tarvita. Sinä olet siinä vieressä ja minä tässä. Lähtösi jälkeen jään ikävöimään. Me olemme kokeneet jotain yhdessä, yhteisiä sanattomiakin hetkiä.

(c) Samu Kaipio 

 Minulle jäi lopuksi kovin surumielinen olo koko esityksestä. Ajattelin, etten varmastikaan osaa kirjoittaa näkemästäni yhtikäs mitään. SISU oli jotenkin hauras ja kaunis, pienen runon kaltainen teos. Se jätti pienen, mutta tärkeän jäljen. Tuli mieleeni jokin hetki menneisyydessä, kun istuin vieraassa maassa metrossa ja katseeni kohtasi käytävän toisella puolella istuneen vanhan miehen katseen. Pieni yhteinen hetki, huomasimme toisemme, ilman sanoja, hymyilimme. Ja sitten tuli seuraava pysäkki ja toinen poistui. Kuljimme kuitenkin yhteisen matkan, me toisillemme vieraat ihmiset.

 En tiedä kuinka pahasti pihalla esityksestä loppupeleissä olin, mutta näin minä tämän koin!

 SISU on nähtävissä La Stradassa Pirkankadulla vielä 10.8. 2017 Tapahtumien yönä klo 13 ja 18 sekä 11.8. Lopen kirjastossa (myöhemmin myös Lontoossa). Lisäinfoa tästä linkistä.

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos paljon!)

tiistai 8. elokuuta 2017

Haastattelussa Eero Ojala

 Eero Ojalan tapasin elokuun alussa 2017 Suomenlinnan Panimoravintolan terassilla ennen Ryhmäteatterin Seitsemän veljeksen iltanäytöstä (Eero Simeonin roolissa).

Vuonna 1984 syntynyt Eero on horoskooppimerkiltään skorpioni. ”Kotoisin oon Oulusta. Peruskoulun kävin Haukiputaalla, sori, Haukiputtaalla – muutimme sinne samalla viikolla kun aloitin koulun. Peruskoulun jälkeen pääsin Madetojan musiikkilukioon ja samalla muutin pois kotoa Ouluun. Lisäksi mä oon asunut lukuvuoden pituisia aikoja Joensuussa, Järvenpäässä ja Lahdessa, ja Australiassakin. Niistä lisää myöhemmin. Nyt asun Helsingissä, itse asiassa tänään tulee tasan kuusi vuotta täyteen!” iloitsee Eero, ja sen kunniaksi skoolaamme Pepsi Max-pulloinemme.

Mitä harrastat, eli löytyykö ihan ’harrastusharrastuksia’? ”Ei oikein ehdi! Mulla on ollut kyllä kaikenlaisia harrastuksia, mutta kun oon ruuhkavuosista kärsivä hyvintyöllistetty mies, jolla on perheen lisäksi kaksi koiraakin, niin ei vaan oo aikaa. Siinä mun harrastukset. Frisbeegolfia haluaisin harrastaa. Aiemmin musiikki ja liikunta oli mulle tärkeitä juttuja, hiihdin kilpaa kymmenen vuotta, pelasin futista, yleisurheilin… Heittolajeista varsinkin tykkäsin paljon! Vähän vanhempana, jo aikuisena, harrastin aikidoa ja taijia – aasialaiset lajit kiinnostaa ja niistä on hyötyä myös tällä alalla.”

Mitenkäs tuo soittotaito? ”Se on vähän ruosteessa. Rumpuja mä soitin pitkään, ne oli mun pääsoittimeni ja rummuilla mä menin musalukioonkin, bassolla myös. Siellä mä aloitin myös kitaran-ja pianonsoiton. Pystyn kuitenkin vähintään tyydyttävästi soittamaan bändikokoonpanoissa tai säestämään itseäni.”

Oletko soittanut missään teatterijutussa? ”No, mun teatteriharrastushan lähti siitä, että olin aikoinaan teatterin bändissä Oulun Työväen Näyttämöllä. Sen jälkeenkin oon soittanut, koulujutuissa varsinkin. Viime talvena mä tein WeeGeelle Lelumuseo Hevosenkenkään soolona vauva-ja taaperoteatteriesityksen, ja niissä molemmissa soitin ja toiseen sävelsin kaksi biisiäkin. Toisessa soitin bulgarialaista huilua.”

Pikkulinnut ovat kertoneet, että olet melkoinen ilmakitaristi. Mistäs se lähti? ”Heheh, oululainen kun oon ja siellähän ne kisat järjestetään… Jotenkin ajattelin, että pakkohan munkin on osallistua. 2004 osallistuin MM-kisoihin ensimmäisen kerran ja pääsin finaaliin. Lupasin kaverilleni sitten, että osallistun niin monta kertaa putkeen kuin pääsen finaaliin, ja mä pääsin kolme kertaa. Se on kyllä todella siisti tapahtuma, tosin vähän kutistunut nyt. Niihin aikoihin sillä oli tosi iso hype – jossain pressitilaisuudessakin sanottiin, että se oli mediassa globaalisti neljänneksi näkyvin musiikkitapahtuma. Oon tässä come backejä yrittänyt tehdä aikataulujen salliessa, pari vuotta sitten viimeksi.”

Tässä vaiheessa keskustelu menikin sitten ilmakitarahommiin ja laajeni muihinkin soittimiin, olimme jo perustamassa pienimuotoista ilmasoitinbändiäkin ilmalautasineen ja ilmahammondeineen. Kerroin oman ’bravuurini’ olevan Bon Jovin ’Runaway’ ja kerroin siihen liittyvän pienen tarinankin. (Oikea meininki ja loistava biisivalinta, totesi Eero). Kazoopilleistäkin keskusteltiin. Ja sitten takaisin ruotuun…

Eero Ojala (c) Mikael Ahlfors 

Mitkä asiat ovat sydäntäsi lähellä? ”Keuhkot? Ei vaan… Perhe ja omat lapset lähimpänä sydäntäni pyörii. Läheisten ihmisten hyvinvointi ja oma hyvinvointi myös. Tuntuu hassulta sanoa työ, voisin sanoa koko alan ja taiteen ja maailmankatsomuksen. Sitä tämä kaikki on, ja siksi lähellä sydäntäni.”

Mitkä ovat omasta mielestäsi sinun vahvuutesi ammatillisessa mielessä? ”Jos teknisiä asioita katsotaan, niin puhe, äänen käyttö ja tekstin käsittely. Niissä mä oon aika vahvoilla. Lisäksi fyysinen ilmaisu, ja voin myös sanoa olevani varsin luova, kun siihen tilaan päästään ja jaksan leikkiä aika pitkälle juttuja. Mä oon myös todella vastuuntuntoinen ja vastuullinen, teen hyvällä sitoutumisella kaikki duunini. Joskus jopa ärsyttävyyteen asti, mutta ehkä se kuuluu tähän vaiheeseen uraa.”

Onko sinulla jotain erityistaitoja tai -kikkoja? ”No ei varsinaisesti enää. Joskus kymmenen vuotta sitten mä treenasin hulluna kaikenlaista ja ajattelin, että mun pitää osata ihan kaikkea aloitellessani tätä hommaa. Jotenkin se ’erityistaidokkuus’ on jäänyt vähemmälle arvostukselle tavallaan, en ainakaan omalla kohdallani osaa mainita mitään ns. erityistaitoa. Kaikkea vähän ja tarpeen vaatiessa opetellaan. Olishan se hienoa osata seistä yhdellä sormella kallionkielekkeellä, mutta ihan niin suvereeniin hommaan en pysty.”

Entä onko sinulla ns. bravuureita esimerkiksi kokkauspuolella tai karaokessa? ”Muutama kasvisruokabravuuri mulla on. Tänä kesänä oon opetellut tekemään erinomaisen hyvää vegaanista tofu-pinaatti-pesto-pastaa. Sitä jaksaisin syödä vaikka koko loppukesän, jos vaan muutkin kotona jaksaisi. Nyt tuli mieleen yksi bravuuri, jota olen käyttänyt muutamassa esityksessäkin : vaaka. Ollaan sillai ’lankkuna’ kämmenien varassa lattialla. Tai pöydällä tai kaiteella. Karaokessa oon muutaman kerran vetänyt peräkkäin Kaija Koon ’Tinakenkätytön’ ja Mokoman ’Takatalven’, jos ne on sattuneet löytymään.”

Mikä olisi sellainen taito, jonka haluaisit ehdottomasti osata? ”Niitä on paljon. Olisi ihan mahtavaa olla maailman paras jossain, itse taidolla tai lajilla ei olisi sillä tavalla väliä. Olisi vaikkapa maailman paras piirtämään neniä. Aivan virtuoosimainen nenienpiirtäjä! Voisi aina fiilistellä sillä taidollaan. Musiikkipuolelle taitaa tämä vastaus kuitenkin mennä. Olisi hienoa olla aivan suvereeni laulaja.”

Mikä on ollut toistaiseksi haastavin juttu, joka on tullut urallasi vastaan? ”Sanotaan näin, että pisimpään kaivellut asia (kirjoitin siitä kirjalliseen opinnäytteeseenikin) ajoittuu vuoteen 2005, jolloin tehtiin Oulun Kaupunginteatteriin ’Mestaritontun seikkailut’, jossa näyttelin Mikkiä. Mulla ei ollut mitään koulutusta siihen hommaan, olin avustajana/iltanäyttelijänä teatterilla useammassakin jutussa neljän vuoden aikana. Mikin roolissa piti oikeasti osata näytellä muunmuassa sellaista, että roolihenkilön päälle kaatuu valtava vastuu. En osannut kääntää sitä itselleni henkilökohtaiseksi ja siksi rooli jäi jotenkin etäiseksi, en saanut siitä kiinni. Mä en jotenkin osannut näytellä sitä yhtään. Mut oli kyllä valittu aukkareiden kautta siihen rooliin, mutta mä en vaan saanut sitä onnistumaan millään ja se vaivasi mua ihan suunnattoman paljon. Mulla ei ollut työkaluja siihen rooliin, vaikka ohjaaja yritti parhaansa. Siitä tuli kyllä hieno proggis ja se pyöri 1,5 v – ja sehän siinä kauheaa olikin! Itselläni oli koko ajan sellainen olo, että mä en osaa. Joka ikinen esitys. Ehkä kerran tuntui siltä, että nyt tajusin tämän – ja seuraavassa meni taas pieleen. Se oli kyllä omalla tavallaan todella piinallinen kokemus. Itseänihän mä siitä oon tunnollisena syyttänyt, en osannut ottaa ohjeita vastaan. Jälkeenpäin oon miettinyt sitä tosi tosi paljon ja todennut, että koulutuksesta on todellakin ollut hyötyä.”

”Oli myös ’Maailmanlopusta emme muistaneet puhua’-monologi, joka oli tilausjuttu voitettuani vuonna 2012 Vuoden Nuori Lausuja -kilpailun. Seuraavalle kesälle Kajaanin Runoviikoille mun piti valmistella sitten ensi-ilta, ja ohjaaja Susanna Airaksisen kanssa teimme runomonologin runoilija Kai Niemisen 2000-luvun tuotannosta. Me väännettiin, käännettiin ja säädettiin sitä juttua monta viikkoa, ja yllättäen koko hommaan saatiin ratkaisu viikko ennen ensi-iltaa, kun heitettiin puolet tekstistä romukoppaan ja otettiin kolminkertainen määrä tekstiä tilalle. Tajuttiin, että meiltähän puuttuu koko hommasta punainen lanka täysin! Tuntui aluksi vaikealta suht’ kokemattomana tehdä pitkää monologia isoista aiheista ja teemoista (pyhyys, olemassaolo, ’miksi minä olen’, ’kuka minä olen’), mutta hirveän iso työvoittohan me siitä lopulta saatiin, ja tykkäsin tosi paljon koko esityksestä. Tässä tapauksessa tuli vastaan problematiikka liittyen abstraktien asioiden käsittelyyn ja lavallistamiseen, ja tuntui todella merkittävältä, kun saimme kaiken ratkaistua. Asioiden tuominen arkipäivään oli ratkaisumme ydin.”

Simeonin paluu Hämeenlinnasta ... (c) Tanja Ahola 

”Joka jutussahan on omat haasteensa, niin tässä Seitsemässä veljeksessäkin. Ohjaaja oli erilainen viimeaikojen juttuihini verrattuna, ja koska lavalla on lähes koko ajan seitsemän veljestä pääroolissa, oli aluksi aikamoista löytää tilaa omalle työlleen. Olin vielä lukenut roolihahmoni aivan eri tavalla kuin miten ohjaaja Kari Heiskanen hahmoni näki, joten aika vääntö oli saavuttaa haluttu lopputulos, hyvällä tavalla myös”, myhäilee Eero.

Onko suvussasi muita teatterialalla tai muulla taiteellisella alalla olevia? ”No eihän nyt tämmöisiin höpöhommiin kukaan lähe! Isän puolelta tätini lähti nelikymppisenä opiskelemaan kuvataiteilijaksi, mutta aika kaukaa on tultu niin sanotusti.”

No missäs vaiheessa tämä teatterikärpänen sinuun sitten puraisi? ”Se taisi puraista vuonna 2001, ja siihen johti musiikkiin rakastuminen. 10-11-vuotiaana kuulin ensimmäistä kertaa kunnolla Iron Maidenia ja tuli heti sellainen ”Wau, nyt lähtee!”, musiikki meni muhun kunnolla. Tuon äskeisen kuvataiteilijatätini pojat, eli serkkupoikani alkoivat kuunnella hevimusiikkia samoihin aikoihin ja hevi vei minutkin mukanaan. Halusin rumpaliksi, ja päätin tuosta noin alkaa soittaa rumpuja. Mulla ei ollut mitään käryä siitä, miten musiikki toimii eikä edes rytmitajua eikä sävelkorvaa. Pistelin vain menemään. Onneksi nauhalla on vielä tallella sitä melskettä, mitä sängyllekasatuista kattiloista ja kihveleistä ja niiden paukuttamisesta lähti, hahah. Serkkupojan kanssa soitettiin”, Eero muistelee naureskellen.

Kaikilla meillä taitaa olla salainen bändimenneisyys serkkupoikien kanssa, minulla myös. Meidän bändin nimi oli Matti and the Elephants, nauhoitettiin Elvis-covereita äitiemme iloksi c-kasetille soittimina mm. kukkopilli ja lintuhäkin häkkiosa. ”Mahtavaa! Ai että, meidän bändin nimi oli Irden (Iron Maiden-johdannainen tietysti) ja soitettiin omia biisejä, eihän me muutakaan osattu. Toinen bändi oli nimeltään Stickers of Death. Meillä oli mankassa kaikenlaisia pääkallotarroja ja muita, ja tarravihkon nimestä napattiin bändille hieno nimi. Hahah! Joo, mutta tosissani halusin rumpaliksi ja seiskaluokalla päätin, että musta tulee hevirumpali ja menen musalukioon. Sen verran oon jääräpää, että kun jotain tuollaista intohimoispäissään saa mieleensä, se ajatus ei sieltä helpolla lähde. Musalukioon sitten mentiin, rimaa hipoen tosin. Haukiputtaalta muutin sitten Ouluun ja aika pian tajusin, että täällä on väkeä, jotka on kaksivuotiaana soittaneet jo paremmin kuin minä nyt. Ajattelin, että eipä musta taida rumpalia tulla. Muistan kävelleeni yksistäni englannintunnille ja mietin, että millä mä sitten maailman valloitan, jos en rumpalina. Jostain tuli ajatus tai jopa ääni, joka puhui Teatterikorkeakoulusta ja mietin, että ”Teatterikorkeakoulu! Kuulostaa kiinnostavalta. Sehän taitaa olla Turussa!” Koko englannintunti meni miettiessä Turkua, teatterikoulua ja näyttelemistä. Illalla menin kotiin, soitin äidille ja kysyin, että missä voi alkaa harrastaa näyttelemistä. Äiti mainitsi Oulun Työväen Näyttämön, jossa on ammattiohjaaja ja harrastajanäyttelijöitä. Soitin sinne samantein ja soitin varmaan kaksi kuukautta, kunnes vihdoin joku vastasikin. Kertoivat, että tulevan kesän proggis on jo miehitetty, mutta kiinnostuivat kun kerroin olevani musalukiosta ja osaavani soittaa. No niin! Raahasin pari kaveria mukaani ja yksi oli jo valmiiksi, ja niin meillä oli nelihenkinen bändi sitten seuraavan kesän proggiksessa. Ajattelin, että seuraavana vuonna oon lavalla näyttelemässä – ja niin kävikin.”

”Vaimoke oli se ensimmäinen näytelmä, jossa olin bändissä ja ensimmäinen roolini oli Robin Hoodissa Allan-a-Dale, yllättäen trubaduurihahmo. Siitä pääsinkin sitten syksyllä 2002 koe-esiintymiseen Oulun Kaupunginteatteriin näytelmään Populäärimusiikkia Vittulajänkältä. Maailmanensi-ilta! Ohjaaja Katariina Lahti tykkäsi minusta ja pääsin mukaan. Neljä vuotta tuli oltua Kaupunginteatterissa, tein välissä Työväen Näyttämöllekin pari juttua ja lisäksi meillä oli oma improryhmäkin. Eli homma niin sanotusti lähti ihan lapasesta. Aika nopeasti parissa vuodessa tapahtui se, että pääsin ammattijuttuihin mukaan ja sille tielle jäätiin.”

Missä vaiheessa sitten selvisi, että Teatterikorkeakoulu ei olekaan Turussa? ”Hahhahah, no muutama kuukausi siitä ensiajatuksesta taisi kulua. Opinto-ohjaajalle vihjasin kiinnostuksestani ja se sanoi selvittävänsä, miten sinne haetaan. Muutaman hakuvuoden ja tekemisen jälkeen kävikin sitten niin, että mulla hajosi selkä. Vanha korkeushyppyvamma ja pari tunnelukkoa vielä päälle, ja tuli niin pahoja selkäoireita, että mun piti lopettaa näytteleminen. Kolme proggista pyöri mulla silloin Oulun Kaupunginteatterissa, syksyllä 2006, ja päätin sanoa ei kaikille tuleville jutuille, koska selkäni ei enää kestä tätä hommaa. Syyskauteen loppui kaikki näytökset, missä olin mukana. Olin menossa tammikuussa armeijaan ja ajattelin, että jos selkäni sen kestää, se kestää mitä vaan. Heti ensimmäisissä sulkeisissa olin käsi pystyssä. En pystynyt seisomaan asennossa, rintaranka ja kaularanka oli niin pahassa kunnossa. En pystynyt välillä käsiäni nostamaan enkä edes kävelemään. Jouduin silloin käymään sen kelan läpi, että okei musta ei voi koskaan tulla näyttelijää, mutta musta voisi tulla ohjaaja tai käsikirjoittaja. Hain TeaKin ohjaajalinjalle, mutta onneksi en päässyt edes pääsykokeisiin. Kesti aika kauan, että löysin oikeanlaisen fysioterapeutin ja hierojan, joka huomasi heti, että nyt on iso remontti tehtävänä. Meni 8 kk, käytin ihan kaikki rahani ja tuloni kuntoutukseen. Selkä saatiin syksyksi siihen kuntoon, että pystyin lähtemään Australiaan reppureissaamaan. Siellä meni suunnilleen 8kk myös. Lähdin sinne tyyliin nyt en missään nimessä tee mitään näyttelijä-tai teatterihommia. Kuulin, että Tom Hanks ja Steven Spielberg ovat kuvaamassa tv-sarjaa ja kiinnostus tietysti heräsi. Olin pari kuukautta mukana kuvauksissa avustajana, lisäksi parissa tv-sarjan pilottijaksossa ja mainoskuvauksissa myös. Olisin ihan hyvin voinut jäädä sinne, tutustuin uusiin ihmisiin ja yksi apulaisohjaaja oli tekemässä isoa leffaa, jota ehdotti minullekin. TeaKin pääsykokeet veivät kuitenkin voiton, lensin Suomeen ja tipuin ensimmäisten joukossa jatkosta… Muutama kirosana tähän. Olisko pitänyt sittenkin jäädä Australiaan tekemään Nicolas Cagen kanssa leffaa. Kävin sitten Englannissakin pääsykokeissa, ei tärpännyt. Päätin, että nyt mun on ihan pakko päästä opiskelemaan tätä, koska oon tehnyt niin paljon ja siitä ei olisi enää lisähyötyä, että olisin mukana harrastajateatterissa. Tarvitsin puheopetusta ja muuta. Menin sitten Pohjois-Karjalan Opistoon Joensuuhun, Teatteri Väkivahvaan, ja se oli kyllä todella siisti vuosi.”

”Sieltä käsin kävin pääsykokeissa sitten New Yorkissa, Nätyllä ja TeaKissa. Nykissä oli sisäänpääsy lähellä, Suomessa tipuin taas ekojen joukossa. Kuin tarjottimella seuraavaksi eteeni tuli Järvenpään Seurakuntaopiston teatteri II -linja, joka järjestettiin ensimmäistä kertaa sinä vuonna. Mikko Bredenberg oli siellä opettajana, ja Mikko on kyllä tosi hyvä puheopettaja. Keväällä taas teatterikouluhaut, ja tipuin jälleen. No, sitten tuli eteeni Lahden Kansanopiston II-linja, joka oli taas ekaa kertaa Misa Palanderin vetämänä. Misan tunsin jo valmiiksi, hän oli Joensuussa opettamassa ja Järvenpäässä myös, ja ohjasi mulle monologin. Misa vihjaisi Lahden Kansanopistosta. Jokaisesta kansanopistovuodestani sain todella paljon ja kun ne kaikki alkoi olla käytynä, Lahden keväänä 2011 oli sitten vihdoinkin TeaKin vuoro! Valmistuin 2016.”

(c) Mikael Ahlfors 

Mikä oli kirjallisen lopputyösi aiheena? ”Se oli ”Minä, taiteilija – pohdintoja kysymyksestä mikä tekee taiteilijan” tai jotain sinne päin. Olin jo pitkään miettinyt sitä ’taiteilija’-sanaa, jos joku oli mulle huikannut ”Hei, taiteilija!” ennen kuin olin edes TeaKissa. Lukioaikoinakin mulla oli punaiset nahkakengät ja joku sukulaistäti tuli kylään ja keittiöstä kuului keskustelua mun kengistäni. ”Kenen nuo punaiset nahkakengät on?” ”No Eeron, kun se on sellainen taiteilija!” Pohdin silloin syvällisesti, että wau punaiset nahkakengätkö tekee taiteilijan. TeaKin ekana vuonna jo päätin, että tuosta aiheesta kirjoitan opinnäytteeni ja niin tein. Kirjoituksessa toistui kolmiomuodostelma, jonka yhdellä sivulla on taito, toisella vastuu ja kolmannella henkilökohtaisuus tai oman itsen ydin. Kolmion keskellä on työ, jonka sivut tekevät yhdessä näkyväksi. Yksi tätini antoi mulle valmistujaislahjaksi triangelin saatesanoin ”tiesithän, että kolmiossa pitää olla myös aukko, jotta se hengittää”. Hieno ajatus.”

Mikä oli taiteellinen opinnäytteesi? ”Se oli se edelleenkin repertuaarissani oleva ’Lokki kahdelle näyttelijälle’, Ella Mettäsen kanssa näyttelen ja Henri Tuulasjärven ohjaus. Se on todella kiva ja rakas proggis.”

Onko sinulla ollut jotain muuta alaa mielessäsi? Lapsuuden unelma-ammattisi? ”Pikkulapsena halusin hiihtäjäksi tai jalkapalloilijaksi. Jossain vaiheessa halusin kokiksi ja oon ravintoloissa ollut kyllä töissäkin.”

No jos sinusta ei olisi tullut taiteilijaa, mikä sinusta olisi isona voinut tulla? ”Voisin olla joku lääkärityyppi, tutkijapuolelta. Tai ei yleislääkäri, mutta erikoistunut vaikkapa korviin ja korvan vasaraan ja niihin muihin pikkuisiin juttuihin korvassa. Tai nenätutkija ja samalla maailman paras nenienpiirtäjä. Tai biologi, joka tutkisi pikkuisia kiviä. Tai logopedi, äänenkäyttöön liittyen. Sen verran oon ulospäinsuuntautunut ja logopedin hommassa saisi olla ihmisten kanssa tekemisissä. Mun yksi intohimoistani on jakaa asioita, varsinkin tietoa ja osaamista.”

Miksi olet näyttelijä? ”No kun joku ääni sanoi sen teatterikoulun silloin lukion portaissa! Siitä se lähti. Ei mulla yksinkertaisesti ollut mitään muuta vaihtoehtoa sen jälkeen. Mä hain yhteensä 17 kertaa ammattiin valmistaviin teatterikouluihin ja pettymystä toisensa perään, ja kaverit jo vihjaili, että eikö joku muu ala nyt sitten… Mutta kun ei oo mitään muuta alaa! Ja piste. Mikää muu ei ole sytyttänyt mua niin voimakkaasti eikä mihinkään muuhun ole sellaista intohimoa, miksi tyytyisin vähempään? Siksi mä oon näyttelijä.”

Mikä on ollut tärkein oppi, jonka olet urallasi saanut? ”Oppejahan on ihan tolkuton määrä, mulla on ollut onneksi paljon opettajia. Hienoin kokemus oli Järvenpäässä, jossa puheopetus tapahtui runojen avulla. Mulla oli käsittelyssä Aleksis Kiven runo ’Uneksuminen’, viisi viikkoa niitä hinkattiin ja samalla treenattiin alexander-tekniikasta tuttuja juttuja. Se oli mulle silloin uutta. Bredenbergin opissa viiden viikon puhejaksolla ehkä neljännellä viikolla tunsin, että nyt kaikki loksahtaa paikoilleen. Se oli järisyttävä kokemus. Löysin täydellisen vilpittömyyden ja täydellisen läsnäolon tilan. Löysin oman ääneni, ja nyt mä todella tiedän sen, millaista on tekstin tulkitseminen henkilökohtaisella tasolla.”

Onko sinulla omia ns. ’esikuvia’, joita erityisesti arvostat tai ihailet? ”Mun seurailemiseni ovat vähän katkenneet. Harrastajateatteriaikoinani ihailin Toropaisen Riittaa, hänen kanssaan oli aina ihana näytellä ja Oulun Kaupunginteatterissa ihailin Väänäsen Tuulaa, hän oli mm. Mestaritontun roolissa. Kumpaakaan en oo nähnyt nyt kymmeneen vuoteen. Jani Volanen pitää mainita, mä arvostan sitä, miten hän hallitsee näyttelemisensä. Kurssikavereistani todella kiinnostava näyttelijä on Sonja Kuittinen - siinä on näyttelijätyyppi, jossa katsojana on mahdotonta päästä hänen edelleen. Eero Ritalan näyttelijäntyylistä pidän myös. Läjäpäinhän täällä näitä on!”

Kuka olisi unelmiesi vastanäyttelijä, jos saisit oikein fantasioida asialla? ”Heitän tähän nyt intuitiolla John Malkovichin. Olisi kiinnostavaa päästä näyttelemään hänen kanssaan - mä ehkä saisin selville sen, onko hänen tekniikkansa se, että hänellä on koko ajan läsnä salaisuus. Hän vaikuttaa sellaiselta näyttelijältä, joka näyttelee salaisuuden kautta. Suomessa mulla on jo unelmien vastanäyttelijä, Lokissa Mettäsen Ella. Hän on huikea.”

Entä kenen kanssa haluaisit laulaa dueton, ja mikä olisi kappale? ”Ai että! Oi että! Huh huh! Se olisi varmaankin joku humoristinen kappale…? Robbie Williams on coveroinut sen ’Things’-biisin, se on kiva. Kurssikaverini Ella Lahdenmäki olisi sopiva duettokumppani! Ei olla tavattu kyllä pitkään aikaan, mutta hän voisi kyllä innostua ajatuksesta.”

Missä eri teattereissa olet näytellyt? ”Oulussa Kaupunginteatterissa ja Työväen Näyttämöllä, Teatteri Hevosenkengässä Espoossa, Teatteri Jurkassa, Koko Teatterissa, Kansallisteatterin Lavaklubilla, vieraillut oon Teatteri Vanhassa Jukossa Lahdessa, Kotkan Kaupunginteatterissa, Joe..Jojensuun Kaupunginteatterissa, Telakalla, Kapsäkissä… ainakin noissa.”

Ja Ryhmäteatterissa? ”No niiiiiiin! Mitenkäs se nyt pääsi unohtumaan. Kohta en muista mihin oon parin tunnin päästä menossa. Oon tehnyt paljon pieniä marginaalijuttuja, joiden kanssa oon kiertänyt vaikka missä. Kansallisteatterin Kiertuenäyttämöllä ollaan myös Lokin kanssa, ja lisäksi meillä on pieni Teatteri Seepia, sen kanssa tehdään juttuja palvelutaloihin Elisa Salon kanssa.”

Mainitse muutama itsellesi tärkeä roolityö tai proggis. ”Laiha mies-monologi Fernardo Pessoan runoista ja päiväkirjamerkinnöistä on ainakin mainittava. Sitten Juha Hurme ohjasi meille Lahteen Runar Schildtin ’Asmodeus ja kolmetoista sielua’, se oli hieno proggis ja siinä taas hokasin, että tästähän tässä on kyse! Näytteleminen on ihanaa leikkiä ja voin olla positiivisen röyhkeä lavalla. Lokki on ollut myös hieno juttu. Tämä Simeonin rooli täytynee myös mainita, tässä on ollut omanlaistaan haastetta. Tykkään kyllä omasta roolistani tosi paljon, se tuntuu ehyeltä.”

Simeoni (c) Tanja Ahola 

Minkälaista teatteria haluaisit nähdä Suomessa enemmän? ”Oon ihan pikkuisen jäävi tähän vastaamaan, koska nykyään pääsen hirveän harvoin katsomaan esityksiä muutenkin. En tarkkaan tiedä mitä kaikkea täällä tällä hetkellä tehdään, mutta näppituntumalla vastaan kysymykseesi, että kunnianhimoista teatteria lapsille ja nuorisolle. Ajanmukaista teatteria erityisesti nuorille. Esimerkkinä tv-sarja SKAM. Se käsittelee sitä aikaa, mikä on oikeastikin käsillä, ja siinä käytetään nuorison omia keinoja kommunikoida. Teatteri olisi helposti lähestyttävää, mutta myös tarpeeksi syvää ja koukuttavaa, tarpeeksi röyhkeää. Mun on vaikea ottaa vastaan ’kädenlämpöisyyttä’, johon törmää aina silloin tällöin. Tietynlaista röyhkeyttä kaipaan, just sellaista kuin ’Dark Side of the Mime’ esimerkiksi. Se esitys tarjoaa sellaisen kokemuksen, että vittu nyt mua on ravisteltu! Että sä uskallat tehdä noin ja mä uskallan vielä katsoa ja jakaa tämän sun kanssasi. Kyllähän me varmaankin kaivataan enemmän sellaista positiivista ravistelua kuin tuttua ja turvallista. Tyylilajilla ei sinänsä ole väliä eikä aiheellakaan. Ja niitä rooleja myös naisnäyttelijöille! En tajua, miksei me käytetä enemmän sukupuolirajoja rikkovia roolituksia. Mehän ollaan näyttelijöitä. Jos mun pitää pystyä näyttelemään koiraa, tonttua tai lehmän takapäätä, miksei multa voi vaatia naisen näyttelemistä? Ei sen pitäisi olla tänä päivänä mikään juttu”, Eero summaa.

Miten sinä selittäisit asian ’teatterin taika’, vai voiko sitä edes selittää? ”Se liittyy uskaltamiseen. Joku uskaltaa tehdä rohkeaa, ja muut tulevat katsomaan sitä. Yhdessä ollaan sitten rohkeita. Tapahtuu jotain, joka yllättää ja joka vie mukanaan. Jotenkin arjessakin taika liittyy oivallukseen ja yllätykseen, siihen teatterissa tai muussakin taiteessa pitäisi pyrkiä. Samalla voi yllättyä toisen oivalluksesta! Ai tuo on ratkaistu tässä jutussa noin! Vitsi kuin siistiä!”

Mitkä asiat inspiroivat sinua tai saavat innostumaan? ”Voi kuule, mut on niin helppo innostuttaa. Surukseni oon huomannut, että en nykyään enää innostu niin paljon kuin aiemmin enkä lähde mukaan temppuilemaan. Nuorena tein kaikenlaisia voltteja, nyt vähän toppuuttelen tyyliin ’tänään on jotenkin väsynyt keho’. Fyysiset haasteet innostaa mua, sellaiset jotka ovat jotenkin saavutettavissa. Aiheina ja teemoina mä lähden keskustelemaan ihan mistä vaan, ja oon kiinnostunut hirvittävän monista asioista.”

(c) Teatterikärpänen 

Podetko ramppikuumetta/esiintymisjännitystä? ”Toisinaan. Silloin kun tietää, että seuraavalla viikolla alkaa uuden proggiksen treenit, niin tulee ajatus, että miten niin minä oon menossa sinne ja enhän mä oo tehnyt koskaan mitään. Ai oon käynyt TeaKin? Unta oli se. Iskee hirveä huijarisyndrooma päälle. Joskus mulla on noussut kuume ennen ensi-iltaa! Laiha mies-monologi on tullut lämmitettyä monta kertaa ja uusintaensi-iltojen alla nousi aina kuume, tuntia ennen esitystä. Kirjaimellisesti ramppikuume, kyllä! Ja kuume laski 5min ennen esitystä. Oon tajunnut vasta myöhemmin, että jännitystähän se on. Ja jännitys on kuolemanpelkoa. Menet avoimeen tilaan muiden nähtäväksi, järki sanoo että älä nyt hyvä ihminen mene.”

Onko sinulla omia rutiineja tai rituaaleja, joita teet ennen esitystä? ”Ei mulla ole. Aika varhaisessa vaiheessa tajusin, että nuo on ihan höpöhöpöjuttuja. Proggiskohtaisia rutiineja tulee tietysti, mutta perusasiat pitää olla kunnossa. Yritän pitää huolen siitä, että äänenkäytön lihakset on lämpätty ja että keho toimii ja veri virtaa. Pari minuuttia ennen esitystä mä työnnän seinää täysillä voimilla 15sek, siinä huomaa missä on lämmin ja missä ei.”

Onko sinulla mitään hassuja eväisiin liittyviä rituaaleja, niitä joillakin kuulemma on…? ”Ei mulla nykyään oo, mutta koulussa kyllä heitettiin läppää tuosta asiasta. Toisella vuosikurssilla tehtiin klassikkonäytelmää ja mulla sattui muutamana päivänä olemaan mukana Alpron soijakaakaojuoma. Tauolla oli hervotonta meininkiä näyttelijöiden kesken ja mun oli aina vedettävä se juoma tuntia ennen esitystä, muuten ei tuu mitään. Mulla oli ihan vitsin vuoksi sitä juomaa mukana usein sitten jälkeenpäinkin.”

Kerro joku legendaarinen kommellus. ”Pahin putoaminen on tapahtunut siinä ihan ensimmäisessä jutussa, jossa olin bändissä mukana basistina. Vaimoketta tehtiin ja oli ollut todella hieno kesä, aurinko paistoi pitkälle näytöskautta, ja sitten tuli se sadenäytös. Totta kai sekä katsomo että näyttämö olivat kattamattomat. Yhdellä näyttelijällä oli pingotetun rautalangan päässä pikkuinen koira, joka kastui aivan täysin ja tulla lätsähteli pitkin portaita ja näyttämöä. Koira-parka oli märkä vielä seuraavanakin päivänä ja saatiin kyllä aikamoiset hepulit. Täällä Seitsemässä veljeksessä mulla on housut revenneet pari kertaa haaroista, mutta sitähän ei kukaan huomaa. On sitä leipomaani taikinaakin lehtänyt vahingossa yleisöön, pyörittelin niitä lettejä niin vauhdikkaasti.”

Kerro joku hyvä muisto. ”Meillä oli vähän aikaa sitten tästä reilun viikon tauko, lauantaina oli Seitsemän veljeksen näytös ja sunnuntaina oli Savonlinnassa Muhasaaressa Lokin näytös, ja maanantaina myös. Maanantaiaamuna näytti siltä, että alkaa sataa vettä ja suunnittelemamme metsäkävely peruuntui. Sain sitten makoilla sängyssä puoli yhteen asti, pelata rauhassa kännykällä sanapeliä ja sain vaan olla. Se oli ihanaa! Yllätyin itsekin siitä, että osaan myös vaan olla. Annoin itselleni luvan.”

Tulevia roolejasi tai muita töitäsi? ”Seitsemän veljestä jatkuu elokuun loppupuolelle saakka. Syksyllä jatkuu vanhoja juttuja, Hevosenkengässä teen vauvateatteria ja taaperoteatteria, ja Lokista meillä on ns. normiversio ja myös palvelutaloversio. Molemmista on kymmenkunta keikkaa sovittuna. Opetushommaa on tulossa myös. Marraskuusta eteen päin menen vierailemaan yhteen juttuun, mutta siitä en voi kertoa vielä enempää.”

Onko sinulla jotain mottoa? ”En pidä tätä mottona, vaan pikemminkin elämänfilosofisena johtolankana eli työn tarkoitus on auttaa jotain toista. Siihen yritän itse pohjata aika monta asiaa.”

Mitä sanoisit nuorelle itsellesi täältä ’vanhana ja viisaana’? ”Sanoisin, että ”Rauhoitu, kaveri! Anna tunteiden tulla ja mennä. Älä pidä niistä kiinni.””

Mikä sarjakuvahahmo tai muu fiktiivinen hahmo haluaisit olla, ja miksi? ”Tänään ja eilen luettiin pojan kanssa Tatua ja Patua, voisin olla joku niistä sivuhahmoista. Voisin olla vaikkapa Hyperkypermies, ne on muutenkin niin älyttömiä hahmoja.”

Jos sinusta tehtäisiin supersankariversio, mikä olisi nimesi ja supervoimasi? ”Jaa nyt piippari hälyttäisi ja supersankari astuisi kehiin? No siinä tapauksessa tuolta takanamme olevista saluunanovista astuisi esiin Tietäjä. Se tietäisi kaiken. Tässä on nyt vähän itseironiaakin mukana… Sen supervoima olisi tietäminen. Se menisi arkisiin konflikteihin mukaan. Se kuulisi, että viereisessä pöydässä keskustellaan siitä, onko ruis oluessa oikeasti ruista. Loppuisi se älypuhelimilla googlettelu aika lyhyeen”, Eero nauraa.

Tietäjää naurattaa (c) Teatterikärpänen 

Jos voisit viettää päivän naisena, mitä tekisit? ”Ensin mä olisin yksin vähän aikaa ja ihan varmasti masturboisin, sehän on selvä. Tämmöisenä tosikkona mä vaan menisin kaupungille kokeilemaan erilaisia vaatteita ja saisin ehkä kokemuksen objektina olosta. Olisko tässä mahdollisuus myös tavata oma itsensä? Näkisi naisen silmin, millainen tyyppi on tämä Eero? Jaa ei. Höh. Ei vaan, on hienoa, että nyt on ollut ihan syystäkin käynnissä tämä keskustelu sukupuoliasioista, niin alan sisällä kuin muuallakin. Vihdoinkin lasikattokeskusteluja otetaan vakavasti, ja se on täysin oikein.”

Jos ihminen menisi syksyisi talviunille ja heräisi keväällä, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan siltä varalta, että heräätkin kesken kaiken? ”Mä ottaisin kaikki videonpätkät perheestäni mukaan. Ottaisin myös jotain, jolla voisin katsella kaikkia niitä hyviä tv-sarjoja ja elokuvia, joita en ole ehtinyt katsomaan. Valoa pitäisi olla. Ruuaksi vegaanimättöä ja Alpron tai Oatlyn suklaajuomaa. Mulla olisi myös tuoreena säilytettyjä kreikkalaisia appelsiineja ja vettä. Appelsiineista puristaisin liquid sunshinea.”

Jos rakentaisit puuhun majan, millaisen majan rakentaisit ja miten korkealle? ”Se olisi kyllä tosi korkealla ja niin iso, että kuka tahansa voisi tulla käymään siellä. Avoimet ovet kaikille kavereille. Siellä olisi kiva matto, jonka päällä voisi löhöillä. Siellä voisi vetää ilmakitarabänditreenejäkin. Majassa olisi useampia tasoja, ja joka puolelle näkisi. Sinne mentäisi lentämällä, supervoimilla. Tietäjän maja!”

Jos voisit aikakoneella palata menneisyyteen johonkin tiettyyn hetkeen tai ajanjaksoon, minne menisit? ”Kyllä mä varmaankin kävisin fiilistelemässä dinosauruksia. Kasvissyöjien alueelle menisin katselemaan. Haistelisin ilmaa, että miltä se tuoksui ennen ihmistä. Jostain kumman syystä haluaisin myös mennä katsomaan näkymättömyysviitta päällä, millainen tyyppi oli oikeasti tämä Vlad Seivästäjä.”

Jos sinun elämästäsi tehtäisi esitys, millainen se mahdollisesti olisi ja kuka olisi sinun roolissasi? ”Se lähtisi käyntiin psykorealistisena draamana, mutta muuttuisi nykäritouhuiluksi, joku kohtaus olisi animea. Esitys olisi vauhdikas ja sarkastinen, ja siinä olisi paljon synkkää huumoria ja röyhkeyttä. Yksi teemoista voisi olla periksiantamattomuus. Siinä olisi tolkuton määrä itseironiaa. Mun roolissani olisi kurssikaverini Fanni Noroila. Fannille terveisiä!”

Mitä haluaisit kysyä minulta? ”Liittyen mihin? Ihan mihin vaan? Miksi HPK?”

No miksei! Mitä aiot tehdä seuraavaksi? ”Jaa tästä kun nyt lähdetään? Käyn ostamassa tuttuja ja turvallisia eväitä tuosta K-Marketista ja sitten hipsitään kohti teatteria.”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

Mistä sanasta pidät eniten? - Ylisniskoin (A.Kiveä)
Mistä sanasta pidät vähiten? - Viha
Mikä sytyttää sinut? - Kysymys
Mikä sammuttaa intohimosi? - Liika tukahduttaminen, painostaminen
Suosikkikirosanasi? - Perkele
Mitä ääntä rakastat? - Omien lasten naurua ja laulua
Mitä ääntä inhoat? - Kello 4.30 tiekarhua makkarin ikkunan alla
Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Base-hyppääjä
Missä ammatissa et haluaisi olla? - Ihmiskauppias
Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - Tadaa!

Tsekkaa myös Eeron omat kotisivut! Siellä paljon valokuvia, kattava cv sekä tietysti myös
videomateriaalia ilmakitaroinnista. Kotisivut löytyvät tämän linkin alta. Actors in Helsinki-sivulta taas pääset kuuntelemaan ääninäytteitäkin.