Myrskyluodon Maija / Helsingin Kaupunginteatteri

Myrskyluodon Maija / Helsingin Kaupunginteatterin Suuri Näyttämö

Kantaesitys 24.8. 2017, kesto noin 2h 50min (väliaikoineen)

Ohjaus Kari Rentola
Dramatisointi Seppo Parkkinen Anni Blomqvistin teosten pohjalta
Musiikki Lasse Mårtenson
Laulujen sanat Maija Vilkkumaa
Musiikin sovitus Arttu Takalo
Kapellimestari Eeva Kontu
Koreografia Jyrki Karttunen
Lavastus Katariina Kirjavainen
Pukusuunnittelu Riitta Anttonen-Palo
Valosuunnittelu William Iles
Äänisuunnittelu Sakari Kiiski
Naamiointi Milja Mensonen, Tuula Kuittinen ja Anu Laaksonen

Rooleissa : Laura Alajääski, Eero Saarinen, Leenamari Unho, Marjut Toivanen, Matti Rasila, Tiina Peltonen, Anna-Maija Jalkanen, Sami Paasila, Matti Olavi Ranin, Leena Rapola, Jyrki Kasper, Mikko Paloniemi, Aaro Wichmann, Kari Mattila, Antti Timonen, Jukka Nylund, Raili Raitala, Mikko Vihma, Kai Lähdesmäki, Juha Jokela, Helmi Hänninen/Lotta Pesonen/Aada Punakivi, Jenni Haapanen/Ella Niinistö/Elsa Tapani, Anton Hietalahti/Kaapo Kallio/Kasperi Virta, Henrik Björklund/Luca Elshout/Pablo Ounaskari, Ohto Heiskanen/Kaspian Kallio/Miska Sagulin, Helena Haaranen, Sari Haapamäki, Sofia Hilli, Kirsi Karlenius, Aksinja Lommi, Misa Lommi, Heidi Naakka, Unto Nuora, Emilia Nyman, Inka Tiitinen ja Kaisa Torkkel

HKT:n avajaisissa nappaamani kuva Maijasta 

 Syksyn merkit olivat jo ilmassa kävellessämme pitkin Töölönlahden rantaa kohti vastaremontoitua Helsingin Kaupunginteatteria. Mukava tunne oli se. Ei enää suhaamista ratikalla Peacockiin! Vaikka siellä oma tunnelmansa olikin ja mukavia muistoja kertyi enemmän kuin tarvis, epämukavia istuimia ja lämpiön ahtautta en totisesti jäänyt kaipaamaan. Kotoisaa oloa ei paluu "päätaloon" minulle kylläkään nostattanut, sillä en tunne enää oikein missään sitä tunnetta, että olisin kotona "juuri tässä teatterissa". Kunhan saan itseni katsomoon ja valot himmenevät - kotoisa tunne tulee siitä hetkestä, olin sitten missä tahansa.

 Alunperin teatteriseuranani piti olla äitini, mutta hänpä valitsi toisin ja lähti isän kanssa katsomaan Luontoiltaa Hauholle! Paikkuuhommiin lähti sitten mieheni, tuo suuri musikaalien ystävä... Meille oli varattuna nelosrivin paikat, mutta lippukassan Siru teki meille ehdotuksen, josta emme voineet hyvien perustelujen vuoksi kieltäytyä. Taaempaa näkisi kokonaisuuden kuulemma paremmin, ja niin lopulta löysimme itsemme riviltä 11. Muutos oli passeli, tosin vertailukohdettahan ei nyt jäänyt.

 Myrskyluodon Maijan tarina oli minulle tuttu tv-sarjasta sekä Jyväskylän Kaupunginteatterin versiona, jossa musiikki oli Matti Puurtisen käsialaa. Nyt ensimmäistä kertaa musikaalissa kuultavat Lasse Mårtensonin unohtumattomat sävelet olivat tulleet tutuksi tv-sarjan tunnarista ja siitä, että yläasteella luokallani ollut Katri osasi musiikinopen riemuksi soittaa upeasti pianolla samaisen tunnusmelodian, ja joutuikin/pääsikin sitten joka välissä ja juhlissa soittamaan. Kun suuren näyttämön valtava esirippu alkoi nousta ja tuttuakin tutumpi kappale jylhänä kohota, suurehko liikutuksen aalto pyyhkäisi ylitseni ja tippa linssissä oltiin heti kättelyssä, ennen ensimmäistäkään repliikkiä. Musiikin voima, se on ihmeellinen.

Maija (Laura Alajääski) ja Janne (Aaro Wichmann) 

 Elellään 1800-luvun Ahvenanmaalla. Maija Loviisa Mickelintytär (Laura Alajääski) naitetaan vähän yllättäen Janne Eerikinpojan kanssa (Aaro Wichmann). Kosioreissun kohteeksi luullaan ensin Maijan vanhempaa sisarta Annaa (Anna-Maija Jalkanen), mutta Jannepa haluaa Maijan. Neitokaisen sydän on lämmennyt Magnukselle (Jyrki Kasper) ja nyt pitäisi ykskaks rakastaa täysin vierasta miestä. Janne on hyvä, työteliäs mies ja vaikuttaa lempeältä ja turvalliselta. Onkin sydäntäriipaisevaa katseltavaa, miten hän yrittää tarttua nuorikkoaan hellästi kädestä tai suukottaa, mutta Maijapa väistelee arasti ja välttelee hellyydenosoituksia. Hiljalleen rakkaus kuitenkin voittaa ja kiemurtelut vaihtuvat helliin katseisiin ja ujoihin vilkutuksiin - ja ainaiseen pelkoon ja odotukseen siitä, palaako siippa reissuiltaan. Tai menevätkö pellavapäiset lapsoset leikeissään liian pitkälle. Myrskyluodolla olot ovat karut ja meri ei armoa tunne. Luonto ottaa kyllä omansa, halusimme tai emme. Maija kiipeää Högbergille kaukaisuuteen tähyilemään ja antaa tunteen purkautua lauluna. Katsomossa pyyhiskellään roskia silmistä.

"Eikä oo kauniimpaa..."

 Odotetusti Laura Alajääski on Maijan roolissa sielukkaan upea ja ilmeikkäät kasvot kuvastavat koko tunneskaalaa. Minulle tämän musikaalin huippukohta nähtiin silloin, kun Maija istui yksin näyttämön etureunassa laulamassa. Muutoin näyttämö oli tyhjä ja vaikkei olisi ollutkaan, minä näin vain Maijan. Musiikki ja laulu täyttivät koko salin, eikä siinä muuta olisi tarvittukaan. Täydellinen hetki.

 Janne jäi minulle roolihenkilönä valitettavan etäiseksi hahmoksi. Maijan selviytymis-ja kasvutarinahan tämä onkin, ja puoliso taisi kyllä olla suurimmaksi osaksi jossain toisaalla. Aaro Wichmannin komeaa ääntä olisin mielelläni kuunnellut enemmänkin, samoin Jukka Nylundia ja Raili Raitalaa kalastajapariskuntana.

 Mikko Vihma -faneille tiedoksi se, että Millangårdin isännällä ääntä piisaa kyllä.

 Enpä sitten olisi odottanut sitä, että suutari Pellen singahtaminen parissa kohtauksessa lavalle elämöimään sähköistäisi koko tunnelman. Antti Timonen vetäisee ikään kuin näytösluontoisesti sellaisen hahmon, että vieressäni pilkkinyt miehenikin havahtui ja leuka nousi rinnasta. Timonen astelee rehvakkaasti estradille ja mielessäni käy välittömästi, että jaahas, tekijämies on tässä ja nytpä kääräistään hihat ja aletaan kunnolla hommiin. Kolomella kopeekalla olisi saanut tämä tyyppi tehdä meikälikalle kenkäpareja enemmänkin, ja kertoa susista ja vaikka mistä hurjakkeista. Ansaitut väliaplodit Antille (ja loppukiitoksissakin yleisö hänet palkitsi). Kovasti mieleeni oli myös Sami Paasila Maijan Jan-veljen roolissa. Hänen lauluaan ja liikekieltään olisin katsellut ja kuunnellut mielelläni enemmänkin, vaan katsojapa ei voi päättää lavan tapahtumista...

Suutarilla meinaa lähteä juttu käsistä... 

 Väkeähän lavalla piisaa paikoitellen enemmänkin niin kirkkoväkenä, saaristolaisina, mystisinä haltioina kuin meren vaahtopäinäkin. Välillä oli vaikeuksia tunnistaa kulloinkin äänessä olevia henkilöitä ja juuri kun bongasi oikean tyypin, olikin jo joku toinen äänessä. Sekaisin tunnuin menevän myös Maijan ja Jannen lasten lukumäärässä... Vaaleakutrisista, siniasuisista luonnon hengistä tuli osittain mieleeni ylikasvaneet Vaahteramäen Eemelit. Minkäs ihminen näille mielleyhtymilleen voi! Tulipa minulle mieleeni Hyvät, pahat ja rumat -elokuvakin Vallborgin hautajaissaattokohtauksesta. Kuulinko kastanjetit?

 Jyrki Karttunen on koreografina tehnyt hienoa työtä. Kaikkia oivalluksia ei ehtinyt kunnolla edes havaitsemaankaan. Se valtava sammakkokin, heheh! Pidin hurjan paljon siitä, miten Maijaa "kirkotettiin" ja kansa kulki hitaasti notkahdellen ees ja taas, ja miten myöhemmin näyttämön alta nousi joukko tummanpuhuvaa porukkaa Maijan tielle. Siinä velipoika taisi pitää Mikael-poikaa kädestä kiinni. Taustalla Marras (Mikko Paloniemi) tanssii jonkinlaista voitontanssia? (Ja joku muuten otti tässä kohtaa katsomossa valokuvan, salamavalo räpsähti. Murrrr!) Pidin Marras-hahmosta kovasti. Miten hän sivummalla tarkkaili ja aprikoi, ketä lähtisi matkaansa houkuttelemaan seuraavaksi ja odotellessaan voi pistää vaikka piipunpoltteluksi. Hänellä kyllä on aikaa...

 Eeva Kontu orkestereineen ansaitsee myös erikoismaininnan. En ole mikään alan asiantuntija joten ei siitä sen tarkemmin, mutta musiikki täytti sieluni juuri niin kuin odotinkin, ja vei tunnelmasta toiseen. Maija Vilkkumaalle myös pisteet oivasta sanoitustyöstä.

 Lavastuksesta olin ehtinyt ja erehtynyt taas lukemaan mussutusta. Saariston talot tulivat ja menivät menojaan. En mitään hirmuisen näyttävää ja tajunnanräjäyttävää näyttämötekniikan hyödyntämistä vielä osannut odottaa (sen aika tulee vielä, olen siitä varma), tässä Maijassa minun mielestäni mennään musiikki edellä, enkä oikein osaa ajatella, millainen lavastusratkaisu tässä olisi kuulunut sitten olla - niin, että kaikki olisivat tyytyväisiä. Mutta ne eestaas jatkuvalla syötöllä hilautuvat harsopilvet (ihan kirjaimellisestikin), hohhoijakkaa. Kauas pilvet karkaavat ja olisi voinut tässäkin tapauksessa kadota kyllä. Hyytävä viima olisi voinut puhaltaa ne välillä sivummallekin. Valoissa tuntui korostuvan sinisyys, kah vesillä kun ollaan.

 Oolannin sota oli mielestäni täysin turha kohtaus, ja kesällä tahkottujen parinkin Seitsemän veljeksen lukukinkereiden jälkeen aakkosten tavaaminen ei oikein enää jaksanut napata. Joulunaika näyttää olevan tulipaloherkkää sesonkia. Yllättäen alkoi myös tehdä riisipuuroa mieli. Muutamissa tärkeissä kohtauksissa kiirehdittiin liiaksi ja uutiset vain paukautettiin päin naamaa. Katsoja ei ehtinyt juuri odottamaan, että ei kai vaan mitään ikävää ole sattunut nyt.

 Olipa muuten hauskasti toteutetut silakoiden perässä sukeltelevat lokit! Yhdenkin lokin touhuja seurailin niin tiiviisti, että unohdin kokonaan lavan muut tapahtumat. Nimismiehellekin yksi mokoma aiheutti pienen yllärin. Samoin Maijan kirkottamisessa käytetty valtaisa valkoinen harsokangas, joka suorastaan heräsi eloon silmiemme edessä.

 Armoa ei antanut Meri (ja tässä tapauksessa tarkoituksella isolla kirjoitettuna), vaan sinnikäs on Maija, eikä anna vastoinkäymisten suistaa Högbergiltä alas. Meillä kaikilla on oma högbergimme, minne kiivetä miettimään syntyjä syviä. Oma kaljaasimme, jonka kannella katsella pystypäin kohti tulevaisuutta. Myrskyluodon Maija on ansiokas avaus. Tästä on hyvä jatkaa eteenpäin.

ps. Erityiskiitos varsin informatiivisesta käsiohjelmasta. Oli mielenkiintoista lukea niin Anni Blomqvistin vaiheista kuin elämästä Ahvenanmaalla, työryhmän esittelystä ja mietteistäkin.

pss. Soiko illalla päässäni Myrskyluodon Maijan tunnari? Ei, vaan Rasputin. Älkää edes kysykö miksi.

Esityskuvat (c) Tapio Vanhatalo, HKT

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos HKT!)

Teatterikärpäsen syksyn tärpit 2017

"Syksy jo saa - minä en", runoili luokkatoverini muinoin ... vai liekö urbaanilegendaa? Joka tapauksessa tällä sekunnilla tätä kirjoittaessa alkaa Myrskyluodon Maijan ensi-ilta remontin jälkeen avatussa Helsingin Kaupunginteatterissa, ja minä istun tässä koneen ääressä yöpaitasillani. En ollut aikonutkaan ensi-iltaan suunnata tällä kertaa. Ihan lähiaikoina löydän itseni kyllä HKT:n Suuren Näyttämön katsomosta, joten enemmänkin kuin suunnitelmissa kyseinen Maija on. Suunnitelmissani on paljon muutakin (Tampereen Teatterin Cats, Työviksen Viulunsoittaja katolla, Lahden Elvikset ja Pohjantähdet...) Nyt on kuitenkin sellainen tilanne, että tasan viikon kuluttua työkuvioissani tapahtuu pienoinen muutos. Aiemmin olen päässyt vuosikaudet vähän liiankin helposti katsomaan juuri silloin kun haluan ja kalenterini on ollut menoja täynnä kuukausitolkulla. Kaikki vapaa-ja aamuvuorotoiveeni ovat menneet heittämällä läpi, ja työt on hoidettu tavallaan rientojen mukaan. Kohta mennään niin, että ensin työ, sitten huvi ... ja pahimmassa tapauksessa (tämän kulttuuriharrastukseni kannalta siis) ei löydy millään sopivaa ajankohtaa tietyn esityksen näkemiseen tai hiukan kauemmas suuntautuvan reissun toteuttamiseen. Pahoin pelkään, että moni kiintoisa esitys jää syksyltä näkemättä kokonaan mutta hei, kaikkea ei voi saada!

 Katsoin aiheelliseksi tehdä pienen tärppilistan kiintoisista jutuista (osaa niistä olen jo varmasti menossa katsomaan, osa odottaa sopivaa hetkeä) ja ihan tarkoituksella olen jättänyt listasta pois isojen kaupunkien isot musikaaliproduktiot yhtä poikkeusta lukuunottamatta). Olen vuosien saatossa huomannut sen, että olen enemmänkin pienten näyttämöiden ja pienempien teattereiden ystävä. Aika usein pieni onkin suurta ja minulla on sellainen kutina, että tästä porukasta löytyy syksyn yllättäjä/kovin juttu. Esitykset ovat ensi-iltaantulojärjestyksessä ja mukana pari huomiota siitä, miksi juuri tämä on tärpeissä mukana.

- Arvoituksellisia muunnelmia, ensi-ilta HKT:n Studio Pasilassa 30.8. Viiden teatterin yhteistuotanto, joka nähdään usealla paikkakunnalla. Lavalla kaksi näyttelijää, jotka eivät enempiä esittelyjä kaipaa, eli Heikki Kinnunen ja Ilkka Heiskanen.

- Huojuva talo, Tampereen Teatterin Frenckell-näyttämö, ensi-ilta 31.8. Maria Jotunin klassikko, jossa tällä kertaa sukupuoliroolit toisinpäin - vaimo hakkaa miestään. Ohjaus ja dramatisointi Antti Mikkola, päärooleissa Anna-Maija Tuokko ja Arttu Ratinen. Ja syksyn komein julistekuva!

(c) Harri Hinkka, Tampereen Teatteri 

- Mestari ja Margarita, Kansallisteatterin Willensauna, ensi-ilta 6.9. Saatana saapuu Moskovaan ja meikäläinen katsomoon. Kiehtovaa nähdä lopputulos, kun fyysinen ja visuaalinen teatteri sekä nukketeatteri yhdistyvät. Mukana mm. Marc Gassot, yksi lemppareistani.

- Kikka Fan Club, Teatteri Jurkka, ensi-ilta 9.9. No nyt! Somessa oli joskus vitsailua siitä, että vain Kikka-musikaali puuttuu ohjelmistosta. Ei puutu kohta, tosin tämä ei ole musikaali eikä sen puoleen mikään vitsikään, vaan kunnianosoitus naisartistin uralle ja elämälle. Käsikirjoitus Laura Gustafsson, ohjaus Sini Pesonen, estradilla Pia Andersson.

- Pesärikko, ensi-ilta Berliinissä 14.9. Kahdeksan teatterin yhteistuotantona syntynyt teos, Orvokki Aution klassikosta dramatisoinut ja ohjannut Mikko Roiha. Mukana näyttelijöitä viidestä eri teatterista (Kotka, Jyväskylä, Turku, Riihimäki/Minimi, Kouvola) ja esitys nähdään usealla paikkakunnalla. Itse suuntaan Riihimäelle.

- Naisia hermoromahduksen partaalla, Hämeenlinnan Teatterin päänäyttämö, ensi-ilta 14.9. Suomen kantaesitys musikaalista, joka perustuu Pedro Almodovarin samannimiseen kulttimainetta nauttivaan elokuvaan. Ohjaus Maiju Sallas, rooleissa Hämeenlinnan Teatterin laadukas porukka ja vierailijoina mm. Petja Lähde.

- Pojat, Savonlinnan Teatteri, ensi-ilta 15.9. Paavo Rintalan romaanista dramatisoinut Snoopi Siren, ohjaus Taava Hakala, musiikki Jarkko Martikainen. Tämä musiikkipitoinen näytelmä pyöri muutama vuosi sitten Hämeenlinnan Teatterissa (Snoopi Sirenin ohjaus) ja suorastaan rakastin sitä, kävin useammankin kerran katsomassa. Kappaleet soivat välillä vieläkin päässäni!

- Viimeinen laiva, Turun Kaupunginteatterin päänäyttämö, ensi-ilta 15.9. Ah, näin tämän musikaalin konserttiversion telkasta muutama vuosi sitten ja ihastuin ikihyviksi. Sävel ja sanat Sting, tarvitseeko muuta sanoa? No, rooleissa mm. Olli Rahkonen, Mikael Saari, Anna Victoria Eriksson, Jonas Saari... (Turussa kiinnostaa kovasti myös myöhemmin ensi-illassa oleva Lauri Maijalan ohjaama Seitsemän veljestä, kyllä yhdet veljekset vielä pystyy katsomaan tänä vuonna...)

- Keisarin uudet vaatteet, Aleksanterin teatteri, ensi-ilta 17.9. Red Nose Companyn iki-ihanat punanenäklovnit Mike ja Zin pistävät takuulla uuteen kuosiin klassikkosadun. Pakko nähdä! Toistaiseksi vain kolme esitystä!

- Jekyll & Hyde, Salon Teatteri, ensi-ilta 6.10. Tämä se saa sukat pyörimään jaloissa jo valmiiksi. Vähän kauhunsekaisin tuntein tässä odottelen, millainen hämäräveikko Peter Nybergistä nimiroolissa kuoriutuukaan. Juliste vaikuttaa ainakin lupaavalta...

- Nummisuutarit, Hämeenlinnan Teatterin Verstas-näyttämö, esitykset 10.10. Oletko nähnyt Nummisuutarit? Jaa olet. No, oletko nähnyt Nummisuutarit vain kahden näyttelijän voimin esitettynä? Jaa et. Nyt sitten kannattaa suunnata Verstaalle! Aikamoista herkkua luvassa. Näin tämän Jokioisilla muutama kesä sitten, ja onpahan muuten menoa ja meininkiä! Lavalla Mika Juusela ja Antti Kemppainen.

- Eva W, Musiikkiteatteri Kapsäkki, ensi-ilta 12.10. Musiikkinäytelmä perustuu nyrkkeilijä Eva Wahlströmin elämään. Nimiroolissa upea Eriikka Väliahde.

 Varsinaisena jokerina mainittakoon vielä Kajaanin Harrastajateatterissa 27.10. ensi-iltansa saava musikaali Beowulf & Grendel, "musikaali Simasalin verisistä tapahtumista". Käsikirjoitus ja ohjaus Elias Keränen, sävellys Samuli Kivelä, sanoitus Heikki Mäkäräinen. Jos hyvin käy, saatan löytää itseni ensimmäistä kertaa Kajaanista...

 Voi voi. Ihan liikaa on kaikenlaista kiinnostavaa taas tänäkin syksynä! Loppuvuodesta vielä ensi-illassa ainakin HKT:n Suomen hauskin mies ja Aikuisten joulukalenteri sekä Ryhmäteatterin Muodonmuutos. Ja kokonaan jäi mainitsematta parisenkymmentä kiintoisaa juttua niin Espoossa, Kotkassa, Kuopiossa, Jyväskylässä, Helsingissä kuin Tampereellakin. Aika näyttää mitä kaikkea ehtii (ja jaksaa) nähdä!

Haastattelussa Elias Keränen

 Elias Keräsen tapasin elokuun puolivälissä 2017 ravintola Rytmissä Helsingissä.

Vuonna 1989 syntynyt Elias on horoskooppimerkiltään härkä. ”Mä oon Kajaanista kotoisin, ja oon käynyt ala-ja yläasteet sekä lukiot siellä. Lukion jälkeen kävin vielä armeijan Kainuun Prikaatissa. Ennen TeaKia vietin välivuotta myös Kajaanissa ja olin vanhalla ala-asteellani apuopettajana ja iltaisin Kajaanin Kaupunginteatterissakin. Helsingissä oon asunut nyt seitsemän vuotta. Muutama vuosi sitten vierailin Oulun Kaupunginteatterissa, mutta en virallisesti muuttanut Ouluun, vaan mulla oli silloinkin asunto täällä.”

Mitä harrastat? ”Jalkapalloa mä pelasin tosi pitkään. Isoveljeni oli innokas jalkapalloilija ja sitä kautta mäkin sitten innostuin. Se on ollut mulle hirveän tärkeä laji. Yläasteella mä sitten innostuin teatterista ja jalkapallonpeluut jäi, jouduin lopettamaan joukkueessakin. Jouduin tekemään valinnan, ja teatteri voitti. Silloin tosin en tiennyt, että teatterista voisi tulla mulle ammattikin. Pidin sitä vain hyvänä harrastuksena. Viimeiset pari vuotta oon harrastanut kiipeilyä, nautin siitä tosi paljon.”

Osaatko soittaa jotain soitinta? ”Rumpuja oon tykännyt aina paukuttaa, mutta en ole siinä hirveän hyvä, varsinkaan enää koska en oo soittanut pitkään aikaan. Mulla oli omat rummutkin yhdessä vaiheessa. Kitaralla osaan soittaa kaikki muut soinnut paitsi f-sointua. Kyllä mä silti pidän itseäni aika rytmitajuisena kaverina.”

Oletko soittanut missään teatteriesityksessä tai näytellyt soittavasi? ”Nytpä täytyy oikein miettiä… Oon mä parissa TeaKin proggiksessa soittanut rumpuja. Tässä Ryhmäteatterin Seitsemässä veljeksessähän mä soitan kattilaa, mutta lasketaanko sitä?”

Elias Keränen (c) Samuli Härkönen 

Mitkä asiat ovat lähellä sydäntäsi? ”Hyvä kysymys! Iso kysymys. Totta kai sydäntäni lähellä on perhe, perhesuhteet, ystävät ja avopuolisoni. Mä pidän itseäni aika kultturellina kaverina ja jos pitäisi vastata jokin spesifimpi asia, vastaan taiteen. Oon pienestä pitäen katsonut paljon elokuvia ja yleensä löydän elokuvista tietynlaista totuutta, jota en muualta maailmasta löydä. Teatteri on tietysti lähellä sydäntäni myös. Ja mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän nautin käynneistä taidemuseoissa. Tykkään esimerkiksi Kiasmasta tosi paljon, se on kiinnostava paikka”, hehkuttaa Elias ja keskustelemme hetken Museokortista, jonka Elias haluaa ehdottomasti hankkia kuultuaan, että sillä pääsee lähes kaikkiin museoihin ilmaiseksi voimassaolovuoden aikana.

”Kesä on myös lähellä sydäntäni! Se teki nyt paluun. Elokuu on nykyään paras kuukausi!”

Mitkä ovat omasta mielestäsi sinun ammatilliset vahvuutesi? ”Mä oon aika huono itseni kehumisessa, mutta oon kuullut, että mulla on aika orgaaninen suhde näyttämöön. Mä en tiedä mitä se oikeastaan edes tarkoittaa, hahah. Mulla on aika luonteva tapa olla näyttämöllä. Hmmm, mä en ihan tarkkaan varmaan edes ymmärrä mitä se tarkoittaa, mutta tavallaan sitten taas ymmärrän! Multa löytyy myös improvisaatiotaitoa ja tilannetajua. Mä myös usein ymmärrän heti lennosta, mitä pitää seuraavaksi tehdä. Saman asian toistaminen saattaa sitten vuorostaan olla vaikeampaa…”

Onko sinulle jotain erityistaitoja tai ns. bilekikkoja, joita harrastat kun ilta on tietyssä kulminaatiopisteessä? ”Hahah, mä en oo semmoinen, että alkaisin ykskaks heitellä kärrynpyöriä (kuten Miro Lopperi tai Riku Nieminen saattaisi tehdä). Jos oon bileissä, mä alan kertoa huonoja vitsejä ja vien niitä niin pitkälle, että edes joku nauraisi. Siinä mun kikkani! Ei mulla oo tosiaankaan sellaista, että ”katsokaapa tätä” ja seisoisin yhdellä kädellä jossain”, Elias nauraa.

Mites kokkailubravuurit tai karaoket…? ”Lapsuudessani äiti laittoi aina ruokaa ja oma ruuanlaittoni jäi tosi vähäiseksi, mutta sitten kun muutin omilleni tajusin, että nythän sitä pitäisi opetella jotain kokkaamaan. Tyttöystäväni kautta on tullut nyt se, että oon alkanut opetella ruuanlaittoa ja jopa oppinut nauttimaankin siitä. Aikoinaan mun bravuurini oli ’sörsseli’, jossa oli makaroonia ja jauhelihaa sekaisin. Klassikko! Nyt en oo enää moneen vuoteen syönyt lihaa, oon tehnyt sörsselistä nyhtökauraversion. Ajai! Oon myös etevä paistamaan kananmunia aamuisin. Se nyt ei tosin kovin vaikea taito ole.”

Entäs se karaoke? ”Tiedätkö, mä vihaan karaokessa laulamista! Se ei oo koskaan ollut mun juttuni. Mulla on kauheasti sellaisia kavereita, jotka tykkää laulaa karaokessa. Kerran vedin ihan vitsillä Cheekin ’Sokka irti’ kovassa humalassa, ja väki sitten innostui, että laula Elias uudestaan Sokka irti. En oo jaksanut. Kerran sitten en ollut niin hyvässä humalatilassa eikä meininki muutenkaan ollut hyvä, ja mulle laitettiin se tulemaan salaa ja mua ärsytti todella paljon! Ei ollut ollenkaan hauskaa ja lopetin laulamisen kesken ja heitin mikin pois. Kyllä mä tykkään laulamisesta vaikkapa teatterissa, mutta karaoke on ollut mulle aina vähän semmoinen korni juttu. On toisaalta hauska katsoa kun joku kaveri laulaa, mutta itse koen sen oudoksi.”

(c) Tanja Ahola 

Mikä olisi sellainen taito, jonka haluaisit osata? ”Oon sitä mieltä, että kaikkihan on tarpeentullen opeteltavissa. Olisi kuitenkin kiva osata soittaa pianoa tai kitaraa, oppia soittaminen ihan oikeasti. Ne olisi varmasti ihan opeteltavissakin. Soittotaidolla voisi myös viihdyttää itseänsä sateisina päivinä, kun ei ole mitään tekemistä.”

Mikä on ollut toistaiseksi haastavin juttusi näyttämöllä? ”Koen sen niin, ettei vastaan ole tullut yhtäkään helppoa juttua sen jälkeen kun aloitin TeaKissa. Oon alkanut suhtautua alaan sen verran tosissani, eli oli rooli miten iso tai pieni, aina on ollut käynnissä jonkinlainen prosessi ja pientä turhautumistakin on ollut läsnä. Mielestäni tämä Seitsemän veljestä on mennyt todella hienosti eteen päin ja se on ollut tosi hieno juttu, mutta kyllä siinä on ollut haastettakin. Seitsemän veljestä on iso juttu, ja vielä Ryhmäteatterin juhlavuosikin, joten paineita on ollut. Nyt Eeron rooli on mulla ollut pinnalla pitkään, joten vastaisin sen. Oon turhautunut paljon enemmän paljon pienemmistä asioista ja proggiksista. Syksyllä 2015 tehtiin TeaKista valmistumisen jälkeen yhden moskovalaisen ohjaajan kanssa proggista Taideyliopiston tiloihin, mukana oli lisäkseni Miila Virtanen, Ella Lahdenmäki ja Pyry Äikää. Esitys kesti puolisen tuntia, ja mä tulin ihan vasta esityksen lopussa aseen kanssa lavalle. Se oli tosi haastava proggis! Tekemisen taso oli jotenkin erilaista eikä oikein tiennyt mitä tekee. Asia jää aivan ihmeelliseen tilaan aina silloin, jos ei tiedä mitä tekee. Seitsemässä veljeksessä on koko ajan tiennyt mitä tekee, tarina on tuttu, mutta siitä huolimatta kaikki asiat eivät ole löytyneet helposti ja on saanut tehdä kunnolla töitä sen eteen.”

Onko suvussasi muita teatterialalla tai muulla taiteellisella alalla olevia? ”Siskoni toimii suomenkielen opettajana ja asuu Romaniassa, hän on opiskellut suomen kieltä ja teatterintutkimusta, ja valmistunut aikoinaan teatterintutkimuslaitokselta. Tällä hetkellä hän on tekemässä väitöskirjaa siitä, millä erilaisilla luovilla tavoilla suomea voisi opettaa ulkomaalaisille. Siskoni on siis lähimpänä tätä alaa, ja hän on joskus teatteria harrastanutkin. Oon sitä joskus miettinyt, että mistä ihmeestä tämä minun teatterikipinäni oikein syttyi. Setäni oli kuulemma sellainen tyyppi, josta olisi voinut tulla näyttelijä. En häntä koskaan tavannut, sillä hän kuoli ennen syntymääni.”

No mistä se sinun kipinäsi sitten syttyi? ”Pienenä oon kuulemma sanonut, että haluaisin olla näyttelijä. Itse en tuollaista kylläkään muista sanoneeni. Tykkäsin katsella teeveestä sarjoja ja elokuvia paljon. Taisin ajautua tähän hommaan. Olin kutosluokalla ja äitini vihjaisi, että mun kannattaisi myös tehdä jotain, kun kaikki kaverinikin olivat menneet kesätöihin. Äitini oli nähnyt ilmoituksen, jossa haettiin mitä tahansa väkeä kesäteatteriin. Näytelmänä olisi Ronja Ryövärintytär. Äiti laittoi mut siskoni kanssa paikalle, en olisi muuten halunnut mennä sinne. Koe-esiintymisissä olinkin sitten innostunut kunnolla ja suorastaan heittäytynyt esittämään, ja sain Birkin roolin! Siitä kaikki tavallaan lähti ja innostuin koko hommasta tosi paljon. Muut harrastukset jäi heti vähemmälle ja aloin viettää aikaani kesäteatterilla enemmän. Vuosi oli 2002. Silloinkaan mä en koskaan ajatellut, että haluaisin olla näyttelijä. Harrastuksena se oli kivaa. Lukion jälkeenkään mä en tiennyt, haluanko näyttelijäksi vaiko en.”

”Tuon kesän jälkeen olin muitakin kesiä siellä ja lopulta päädyin tekemään ympärivuotistakin toimintaa Kajaanin Harrastajateatterin Generaattorilla. Sitten Kristian Smeds tuli Kajaanin Kaupunginteatteriin ja päädyin katsomaan näytelmää ’Woyzeck’, ja se herätti mussa ajatuksen siitä, mitä kaikkea teatteri voikaan olla. Aiemmin mulla ei ollut oikein minkäänlaista käsitystä siitä, mitä teatteri tarkalleen on. Tämähän voi olla täyttä tykitystä!”

”Varmaankin armeija-aikoihin mulla heräsi ajatus siitä, että haen TeaKiin. Kyllä mä sitä olin miettinyt ja moni oli sanonut, että mun kannattaisi hakea sinne. Niemisen Rikun, joka on Kajaanista kotoisin myös, olin tuntenut koko ikäni ja kun hän pääsi TeaKiin, hän sanoi että mun kannattaisi ehdottomasti hakea. Olin niihin aikoihin menossa vasta lukioon enkä ottanut Rikun puheita tosissani. Mulla oli ihan riittävän isoja haasteita edessä jo lukiossakin, en ollut koskaan mikään kovin hyvä koulussa enkä oikein edes tiennyt, mitä haluaisin tehdä. Lukiossa varmaankin heräsi ajatus, mitä haluan oikein elämässäni tehdä. Halusin katsoa tämän teatterikortinkin, hain TeaKiin, pääsin ja homma oli sitä myöten selvä.”

”Vuosi oli 2010. Pääsin TeaKiin heti ensimmäisellä yrittämällä. Armeijasta hain Nätylle, mutta olin niihin aikoihin niin tiiviisti armeijassa kiinni, etten pystynyt tekemään asioita kunnolla eikä siinä oikein ollut mitään järkeäkään silloin. TeaKista mä valmistuin 2015. Voisi sanoa, että mä vaan ajauduin tähän hommaan!”

Seitsemästä veljeksestä (c) Tanja Ahola 

Palataan vielä ajassa taaksepäin. Olitko ala-asteella missään koulunäytelmissä tai vastaavissa mukana? ”Taisin mä olla juontajatonttuna joulunäytelmässä. Ihan hauska kokemus, mutta ei se mitään paloa mussa herättänyt. Lopussa oli joku laulukohtaus ja muistan olleeni eturivissä laulamassa, ja isäni käveli naamani eteen valokuvaa ottamaan hahah.”

Mikä sinulla oli kirjallisen lopputyön aiheena? ”Siinä oli kaksi isoa teemaa. Toinen oli suorittaminen ja toinen oli se, että miten paljon mä nautin esimerkiksi tahattomasti väärintehdyistä asioista teatterista ja miksi ne mua kiinnostaa niin paljon. Vuonna 2003 olin juuri aloittanut teatteriharrastukseni ja äitini vei mut katsomaan Tervolan Kesäteatteria. Hän on itsekin Tervolasta, Meri-Lapista kotoisin. Esitys oli tosi huonosti tehty eikä siinä ollut oikein mitään järkeä. No, tietenkin niinkin pienen pitäjän teatterimeininkejä pitäisi kannattaa… Mä istuin eturivissä ja edes siihen ei kunnolla kuulunut, mitä lavalla puhuttiin. Kemijoki virtasi takana noin sadan metrin päässä, ja tuli kohtaus, jossa tyypit sanoivat lähtevänsä kalastamaan. Lähtivät sitten kävelemään onkivapojensa kanssa ja mä mietin, että ei kai ne nyt mene tuonne kauas! Ja meni ne! Lavalla ei tapahtunut yhtään mitään sillä aikaa. Olin yläasteikäinen enkä juuri tajunnut teatterista, mutta ajattelin silloin, että eihän tätä nyt näin voi ratkaista! Mua on jälkeenpäin huvittanut nimenomaan se, että siinähän oli jotain niin totaalisen yllättävää, ja sellaista harvemmin näkee. Teattereissa oon nähnyt tavallaan oikeita ratkaisuja, mutta ne eivät ole yllättäneet mua samalla tavalla kuin ns. väärintehdyt ratkaisut. Välillä tulee eteen juttuja, joiden kohdalla saa miettiä, onko ohjaaja lyönyt itseään puulla päähän ratkaisuja tehdessään, ja sellaisista nautin todella paljon. Samoihin aikoihin näin sitten Smedsin juttuja Kajaanin Kaupunginteatterissa ja siellä näin aivan eri tavalla tehtyjä ratkaisuja, älyttömiäkin mutta nerokkaalla tavalla. Tästä kirjoitin lopputyössäni; yllätyksellisyydestä teatterissa ja taiteessa ylipäätään. Toinen teema oli suorittaminen. Mua ärsytti se ja koin, että suoritin tosi paljon teatterikouluaikoinani ja miten se tappoi tavallaan näyttelemisen ja luovuuden täysin. Mieluummin vaan päästää irti.”

”Veljesten kanssa ollaan tosi paljon puhuttu Ryhmiksessä harjoituskaudella ja esitysten välissä, ja Santtu Karvonen on sanonut, että jos esityksen aikana ’niiaa’, päästää vaan irti eikä välitä. Se on minusta hyvä neuvo. Ei pidä lähteä suorittamaan.”

Mikäs oli sitten taiteellinen lopputyösi? ”Tein sen pitkässä improssa, Tiina Pirhosen vetämänä. Näin pitkän impron jo vuosia sitten ja päätin heti, että tuossa haluan tehdä taiteellisen lopputyöni. Tosi moni halusi tehdä omansa monologissa. Lopputyöni tarkastajina olivat Minttu Mustakallio ja Seppo Kumpulainen, he kävivät katsomassa muutamaankin otteeseen pitkiä improjamme.”

Onko sinulla käynyt mielessäsi jokin ’vaihtoehto B’, eli jos et olisi näyttelijä, niin…? ”Ohjaamista mä oon aina halunnut kokeilla. Itse asiassa kohta mä pääsenkin ensimmäistä kertaa virallisesti ohjaamaan, kerron siitä kohta lisää. Mä pidän itseäni jollain tavalla sekatyöläisenä, voisin tehdä ihan mitä vaan. Ei se ole mitenkään kiveenlyöty asia, että olisin pelkästään näyttelijä. Sanoin jo, että oon jotenkin ajautunut tähän hommaan ja vaikka kovasti nautinkin tästä, mä samalla mietin, että ei tämä voi olla pelkästään tässä. Mä haluaisin tehdä jotain muutakin, vielä kun keksisin mitä. Taiteen piiriin se homma tulisi jotenkin kuulumaan… Pienenä mä muistan haaveilleeni arkkitehdin ammatista, mutta olin niin huono matematiikassa, että se haave kariutui siihen ja hautasin unelmani.”

Miksi olet näyttelijä? Helppo kysymys tähän väliin. ”Tää on kyllä paha… Niin kauan kuin mä koen, että mulla on jotain annettavaa ja pystyn antamaan jotain uutta, niin kauan mä voin tehdä tätä. Siinä vaiheessa kun mulla ei ole enää mitään tarjottavaa, en haluaisi enää tehdä tätä hommaa. Mä en oo ehkä aina pitänyt näyttelijän ammattia niin isossa arvossa kuin pitäisi. Vasta TeaKin jälkeen oon alkanut enemmän ja enemmän arvostamaan, oon ehkä vähätellyt itseäni ja koko alaa. Aina kun joku on kysynyt, mitä mä teen työkseni, mulla on jostain ihmeen syystä ollut vaikeuksia vastata rehellisesti. En tiedä miksi. Mä oon näyttelijä siksi, että tällä hetkellä koen, että mulla on annettavaa tälle työlle ja koko alalla. Mulla ei ole mitään ’traagista nuoruudenkokemusta’ takanani ja aina kun mä menen lavalle, koen sen olevan ikään kuin täytettyä elämää ja lavalla unohtuu Eliaksen ongelmat. En tiedä, oliko tää vähän kliseinen vastaus jo, mutta tämä on mulle henkireikä myös”, Elias pohdiskelee.

Mikä on ollut tärkein oppi, jonka olet saanut ja mistä tai keneltä se on tullut? ”Se Santun sanoma ”Päästä irti!” oli kyllä hyvä oppi! Heiskasen Kari oli niin tiukka ohjaaja ja häneltä tuli myös monenlaista ohjetta. Kari sanoi mulle, että mun pitää opetella teksti etukäteen. Oon kyllä niin huono plarin kanssa lavalla. TeaKissa tuli tietysti paljonkin oppeja, nyt vaan ei enää oikein muista, että mitkä ovat mun omia ajatuksiani ja mitkä sieltä saatuja oppeja. Jokaisesta jutustahan oppii aina jotain uutta.”

Elias nappasi itsestään selfien vol 1 

Onko sinulla omia ns. ’esikuvia’, joiden uraa olet seuraillut tai joita erityisesti arvostat? ”Kajaanin Kaupunginteatterissa ihailin Kari Suhosta, häntä ihailin nuorempana. Mä oon suomalaisista näyttelijöistä tykännyt aina Taisto Reimaluodosta tosi paljon, Hannu-Pekka Björkmanista, Elina Knihtilästä… Ulkomaalaisista Dustin Hoffmanit, Al Pacinot, Robert De Nirot, Gene Hackmanit, Jack Nicholsonit…voisin katsella heidän elokuviaan loputtomiin. Jussi Jurkka! Siinä oli jyrkkä ja hieno näyttelijä! Pentti Siimes! Suomessa on kyllä tosi paljon kovia tekijöitä. On ollut hienoa päästä Santtu Karvosenkin kanssa näyttelemään, ja muidenkin veljesten. Näyttelisin heidän kanssaan ihan milloin tahansa uudestaan. Mahtavia tyyppejä kaikki!”

Kuka olisi ’unelmiesi vastanäyttelijä’, jos saisit maailmasta valita ihan kenet tahansa ja oikein fantasioida asialla? ”Tom Hanksin kanssa voisin kyllä näytellä, tuntuu kyllä vähän kaukaiselta idealta tämä. Chaplinin kanssakin voisin näytellä, jäisin kyllä aika pahasti jalkoihin… Elina Knihtilää arvostan tosi paljon. Ja Glenn Close on mahtava! On mulla nyt vaihtoehtoja. Mulle käy kyllä ihan kaikki. Oon päässyt tänä vuonna näyttelemään niin hienojen tyyppien kanssa. Risto Kaskilahden kanssa olin yhdessä lyhytelokuvassa ja se oli paras viikko, mitä oon tänä vuonna viettänyt. Kenet mä näistä nyt valitsen? Valitsen Riston!”

Entä kenen kanssa haluaisit laulaa dueton ja mikä olisi kappale? ”Nyt on paha. Voitko antaa mulle jonkun esimerkin hyvästä duettobiisistä? Jaa et vai! Mitä ihmiset on tähän vastanneet? Vaikka mitä! Vitsi että niillä on hyvä mielikuvitus. Oon nähnyt sellaisen jutun, missä huone on täynnä rumpuja ja mä haluaisin soittaa rumpudueton Phil Collinsin kanssa! Se voisi olla myös rumpuduetto Risto Kaskilahden tai Taisto Reimaluodon kanssa, hahah!” Elias intoilee.

Nyt tulee vähän helpompi. Missä eri teattereissa olet näytellyt? ”Hirveän monessa en ole ollut, eli Ryhmäteatterissa pariinkin otteeseen (toinen oli Peter Pan), Oulun Kaupunginteatterissa oon tehnyt työharjoittelun (siinäkin Ronja Ryövärintyttäressä), Kajaanin Kaupunginteatterissa ja Kajaanin Harrastajateatterissa. Mua on pyydetty ’maakuntiin’ näyttelemään muutamaankin otteeseen, mutten ole muiden juttujeni takia voinut lähteä.”

Mainitse muutama itsellesi jollain tavalla tärkeä roolityö tai proggis. ”Ehdottomasti tämä Seitsemän veljestä on siistein juttu, mitä oon päässyt tekemään. Eeron roolin oon tehnyt aiemminkin, Ylen Radioteatterissa olin ’Wenla Männistössä’ Eppu Jukolan roolissa. Eero on mulle rakas ja tärkeä tyyppi muutenkin. Tykkään tästä roolista ja koko jutusta ja kaikista niistä ihmisistä, joiden kanssa oon saanut kesän touhuta.”

Millaista teatteria haluaisit nähdä Suomessa enemmän? ”Haluaisin nähdä sitä yllättävyyttä enemmän. Haluan nähdä heittäytymistä ja sellaista ’klapilla päähän’-meininkiä. Se ei tarkoita sitä, että pitäisi olla tyhmää tai perseilyä tai hölmöilyä. Esimerkkejä? Moskovassa näin pari vuotta sitten ihan kreisiä teatteria. Don Quijote on parhaimpia näkemiäni teatteriesityksiä, ja siinä oli pitkä mies, jota esitettiin niin, että toinen oli toisen harteilla. Siellä mennä rymisteltiin ja tapeltiin, esitys kesti reilun tunnin. Siinä ei puhuttu missään vaiheessa mitään. Se oli kuin iso taikatemppu koko juttu, ja visuaalisesti todella komea. Aivan älytön! Sellaista mä haluaisin nähdä. Suomessa on ollut Kumpulan Metsäteatterissa hyviä juttuja. Pari vuotta sitten oli se ’Sibelius, vampyyrintappaja’ ja se oli tosi levotonta, ajatuksen kanssa tehtyä meininkiä, ja nautin siitä todella paljon.”

Miten sinä selittäisit sanonnan ’teatterin taika’, vai voiko sitä edes selittää? ”Vitsit, sulla on hienoja isoja kysymyksiä! Jokaisella ihmisellä on varmaan oma asia, joka tekee siitä taianomaisen. Mulle teatterin taika on sitä, että jotain mun sisällä muuttuu. Teatteri pystyy koskettamaan. Ja taas mä palaan siihen Tervolan Kesäteatteriin. Siinä oli jotain niin taianomaista – siinä, että mitä vaan voi tapahtua. Teatteri ei saisi koskaan unohtaa sitä, että yleisö on läsnä. Teatterissa on myös hienoa se, että joka kerta esitys vedetään uudestaan ja aina ne samat asiat toimii. Silti kyseessä on aina eri esitys.”

Mitkä asiat inspiroivat sinua? ”Mä inspiroidun kyllä helposti ja mä oon siinä mielessä kohtalokas tyyppi, että kun inspiroituu ja haaveilee, päätyy lopulta tekemään oikeita asioita. Mä inspiroidun ihmisistä ja tekijöistä tosi paljon, enkä pelkästään elokuvista tai teatterista, vaan ihan tavallisistakin ihmisistä. Taide inspiroi myös enkä aina osaa edes pukea sanoiksi, että miksi ja miten. Ne vaan kolahtaa jollakin hassulla tavalla, ja sisälleni jää teoksesta ikään kuin kaiku.”

Podetko ramppikuumetta? ”Kyllä, mä meinaan oksentaa ennen esitystä. Mä jännitän kyllä paljon. Kerran oon oksentanut Seitsemän veljeksen aikanakin… takahuoneessa tosin. Olo parani heti ja menin sitten vaan lavalle. On se kyllä jännä juttu, jännitys laukeaa heti kun pääsee lavalle. Oon kuullut, että Messiäkin oksettaa ja uskonkin, että taitavia tyyppejä jännittää tosi paljon.”

Onko sinulla omia rutiineja tai hassujakin rituaaleja, joita toistat aina ennen esitystä? ”Mä tykkään tulla teatterille tosi aikaisin ja laittaa kaikki tavarat paikoilleen. Ei mulla oo mitään sen isompaa. Tsekkaan, että kaikki tarpeellinen on paikoillaan, kerron tyhmiä vitsejä ja Miro Lopperin kanssa käymme kiipeilemässä Suomenlinnan kivillä. Ollaan vielä kokeiltu niin, että jos emme osu tiettyihin kiviin, esitys menee huonosti, ja ollaan uskottu ihan täysin siihen. Yleensä se on pitänyt paikkansa. Tiettyyn kiveen pitää koskea! Mitään hassuja eväsrutiineja mulla ei ole, oon muutenkin aika huono syömään ennen esitystä ja tauolla. Mä syön pelkkiä pähkinöitä vaan väliajallakin. Eino Heiskasella on outo kahvirituaali…”

Kerro joku legendaarinen kommellus. ”Kerron pari tuoreempaa Seitsemästä veljeksestä. Mä oon välillä sekoillut sanoissani ja osaan kyllä nauraa itselleni. Kerran kävi niin, että Eeron opettaessa muita veljeksiä karttakeppi hajosi täysin, mutta se sopi juttuun mukaan hyvin. Simeoni tuli delirium-tilassaan Hämeenlinnan reissusta ja siinähän todetaan, että näköjään oot oppinut reissullasi lukemaankin ja Simeonille annetaan Aapinen kouraan, että luehan nyt siitä. Vaan Aapinenpa ei ollutkaan paikalla ja minuutin ajan väki sähelsi vaan menemään ja mä olin humalassa siellä taaempana, ja mua nauratti ihan aidosti se koko tilanne. Kaikki olivat niin varpaillaan eivätkä tienneet mitä tehdä. Oon niin vahingoniloinen, että jos tuollaista pääsee käymään, mua naurattaa tosi paljon. Jotain tekstiä piti saada käsiin, jotta vitsi tulisi läpi siitä, ettei Simeoni osaa lukea yhtään mitään. Miro Lopperi otti sitten takkinsa, että lue tuosta. ”En osaa en osaa!” huutaa Simeoni. Se oli minusta niin tyhmä ratkaisu, mutta hillittömän hauska kuitenkin.”

”Vuonna 2007 mä tein Pinokkiota kesäteatterissa ja mulla oli ihan kauhea kusihätä kesken esityksen. Täysi katsomo oli. Muiden oli tarkoitus juosta lavalle ja Pinokkion piti juosta sitten perässä vähän myöhässä. Muut juoksi edellä ja mä pissasin rauhassa teatterin eteen kun ajattelin, että kyllä ehdin. Joku jo huuteli että ”Elias sun pitää juosta”, mutta en mä mitään voi juosta kun oon täällä kusemassa teatterin eteen hahahah! Ei voinut mitään, se oli vaan tehtävä.”

Kerro joku hyvä muisto. ”Tää kesä on ollut kyllä yksi iso ihana muisto. Mä tykkään matkustamisestakin tosi paljon. Oltiin Romaniassa tänä keväänä siskoni luona, se oli ihana reissu. Ajettiin vanhaan kylpyläkaupunkiin, joka oli Neuvostoliiton aikaan perustettu ja nykyään se oli ihan raunioina ja tyhjänä koko kaupunki. Siellä pääsin ensimmäistä kertaa ulos kiipeilemään kallioille. Oli se kyllä outoa – mä en ollut ikinä aiemmin nähnyt kaupunkia, joka oli niin ruma ja kaunis samaan aikaan. Siellä oli sellaisia mineraalilämpöaltaitakin, jotka haisi jännälle, lämpimälle kananmunalle. Tunnelma oli jotenkin jännä. Juotiin olutta. Tavallaan olin ’en missään’.”

Tulevia roolejasi tai muita töitäsi? ”Ryhmiksen homma päättyy elokuun loppuun ja kuten jo mainitsin, tulen syksyllä ohjaamaan! Kajaanin Harrastajateatteri täyttää 15v ja lähdetään tekemään musikaalia sinne, ’Beowulf & Grendel’. Meillä on 20-henkinen porukka siellä, tuottajaa löytyy ja Mäkäräisen Heikki on musikaalivastaavana, Samuli Kivelä säveltäjänä ja mä ohjaan sen. 27.10. on ensi-ilta meillä, ja nyt alkaa kunnon sohinat olemaan päällä. Tämän haastattelun jälkeen menen fiksailemaan biisejä. Kuvaushommia on ehkä luvassa myös, mutta niistä en voi oikein tässä vaiheessa puhua enempää. Teatteriproggiksia ei ole muita tiedossa kuitenkaan.”

”Haluan vielä lisätä siihen inspiraatio-kohtaan asiaa! Tässä ’Beowulf & Grendel’-jutussahan on kauhumaisia elementtejä ja mua on aina inspiroinut mysteerit, yliluonnolliset asiat ja kauhu. Joskus nuorempana olin ihan kickseissä Edgar Allan Poen jutuista. Jotenkin mua hämmentää se, että oon 28-vuotias enkä oikein vieläkään pysty katsomaan kauhuleffoja kunnolla. Siinä on jotain tosi kiehtovaa, samalla tavallahan se vetoaa tunteisiin. Normaalisti leffoja katsellessani mietin, että mitenköhän tuo ja tuo on oikein tehty, mutta kauhuelokuvien kohdalla en mieti mitään, oon niin tiukassa otteessa jotenkin. Vähän naiivilla ja lapsellisella tavalla kauhujutut ja yliluonnolliset ilmiöt inspiroi mua.”

Kysytäänpäs nyt tämäkin kun kohdalle sattui, eli mitä sanoisit nuorelle itsellesi? ”Sanoisin, että rauhoitu ja ole läsnä. Ei tarvitse koko ajan paahtaa niin täysillä. Rauhoittumisen kanssa mulla on paljon oppimista vieläkin, mutta eiköhän se tästä iän myötä muutu, kun alkaa olla enemmän sinut itsensä kanssa.”

Osaatko imitoida ketään? ”No en! Mä oon hyvä imitoimaan huonosti! Siitä on vitsailtukin koko kesä tyyliin ”Elias, imitoi jotain tyyppiä” ja mä sitten imitoin sillä samalla äänellä eri ihmisiä.”

Mikä sarjakuvahahmo haluaisit olla, tai joku muu fiktiivinen hahmo? ”Haluaisin olla Lassin ja Leevin Lassi, sehän on aivan huikean mahtava hahmo. Lassi ja Leevi on mun lempisarjakuvani kautta aikojen.”

Jos sinusta tehtäisiin supersankarihahmo, mikä olisi supervoimasi ja hahmosi nimi? ”Wau! Mä voisin huutaa kovalla äänellä. Jos joku olisi ryöstämässä pankkia, mä huutaisin niin kauan, että se sanoisi ”Ok, mä lopetan tän kunhan oot hiljaa!” Mun supervoimani olisi järkyttävän kova ja nasaali ääneni, ja nimeni olisi Kauhee-Elias. Mulla olisi viitta ja kommandopipo päässä ja kaikki katsoisi, että tuossa menee nyt se Kauhee-Elias. Sillä olisi niin kova ääni, ettei siinä olisi mitään järkeä.”

Kauhee-Elias virittelee kaiketi huutoaan... 

Jos viettäisit päivän naisena, mitä tekisit? ”Mä voisin keksiä paljon törkyisempiäkin juttuja, mutta kyllä mä lähtisin kävelemään ulos ja katsoisin, miten ihmiset reagoi vai reagoiko mitenkään. Mä haluaisin mennä baariin kokeilemaan, että onko miehet niin sikoja, että tulevat puristelemaan perseestä ja niin edelleen.”

Jos ihminen menisi syksyllä talviunille ja heräisi keväällä, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan siltä varalta, että heräätkin kesken kaiken? ”Voisko ottaa matkapuhelimen? Ruokaa mä tietysti ottaisin – äidin lohikeittoa paljon ja vettä. Ja yksi olut saattaisi maistua. Pekka Heikkisen ruisleipää ja juustoa. Aivan mahtavaa! Ottaisin mä sen matkapuhelimenkin ja somettaisin omasta pesästäni. Jonkun hyvän kirjan voisi myös ottaa. Kirjaa lukiessa uni tulee nopeasti, kännykän kanssa voin touhuta vaikka aamukuuteen. Hyvä tyyny ja hyvä peitto pitäisi myös olla.”

Jos rakentaisit puuhun majan, millaisen majan rakentaisit ja miten korkealle? ”Sen pitäisi olla oikein kliseinen maja. Ensinnäkin sen pitäisi olla tosi korkealla, joten ei kannattaisi tippua sieltä ja siellä pitäisi olla paljon sarjakuvia ja vanhoja Playboy-lehtiä. Niiiin kliseinen kuin olla ja voi!”

Jos voisit palata aikakoneella menneisyyteen johonkin tiettyyn ajanjaksoon tai katsomaan turvallisesti tiettyä tapahtumaa, minne menisit? ”Dinosauruksia olisi kiinnostava nähdä ja haluaisin nähdä, miten ne kuoli. Tuliko se meteoriitti vai mikä. Onko oudosti ajateltu, että haluaisi nähdä jonkun katastrofin? Olisi kiintoisaa nähdä, miten rutto lähti leviämään. Hirveä ajatus! Oon tosi pahoillani. Jotenkin mua myös nyt naurattaa tämä vastaus.”

Jos sinun elämästäsi tehtäisiin esitys, millainen se olisi ja kuka olisi sinun roolissasi? ”Se olisi ehdottomasti absurdi komedia, hyvin outoa huumoria ja ihmeellisiä tilanteita. Se olisi teatteriesitys ja Elias Kerästä esittäisi tosi moni eri ihminen. Nuoria, vanhoja, naisia, miehiä, tyttöjä, poikia… se muuttuisi aina vähän erilaiseksi. Se olisi vähän samantyylinen kuin Bob Dylanista tehty leffa, jota en tosin ole nähnyt mutta kuullut siitä olen.”

Mitä aiot tehdä seuraavaksi? ”Lähden Samuli Kivelän ja Heikki Mäkäräisen kanssa palaveeraamaan musiikista tulevassa musikaalissamme. Oon nyt vartin myöhässä, mutta ei se niin vakavaa ole.”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

Mistä sanasta pidät eniten? - Paatos

Mistä sanasta pidät vähiten? - Ärsyttävä

Mikä sytyttää sinut? - Tulinen ruoka

Mikä sammuttaa intohimosi? - Löysäily

Mikä on suosikkikirosanasi? - Vittu tai perkele. En osaa päättää kumpi. Vittu! Perkele! Eikun vittu!

Mitä ääntä rakastat? - Naurua

Mitä ääntä inhoat? - Tekonaurua

Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Puuseppä

Missä ammatissa et haluaisi olla? - Levyseppähitsaaja

Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - High five!

HKT:n syyskauden avajaisissa

Elokuun puoliväli alkaa minulla olla merkki siitä, että kesä taitaa olla ohitse. En ole mikään kesän ja lämmön ystävä, vaan nautin enemmän viilenevästä ja hämärtyvästä syksystä - ja etenkin siitä, että teattereiden syyskaudet käynnistyvät hiljalleen. Työkiireiden vuoksi en ole syyskauden avajaistapahtumiin juurikaan ehtinyt; poikkeuksena HKT:n avajaiset, joissa taisin nyt vierailla neljättä kertaa. Viime vuonna tuli heiluttua Peacockin aulassa vihreä Jättis-tuutti kourassani, tänä vuonna oli mahtavaa palata vihdoinkin Helsingin Kaupunginteatterin peruskorjattuun teatteritaloon.

 Pahoittelen jo tässä vaiheessa kuvien tasoa/puutetta, sillä minä en totisesti ole mikään valokuvaaja ja en viitsi pilata tunnelmaa tälläämällä tänne suttuisia kännykkäkuvia, joissa teatteritalo ei olisi edukseen. Kannattaa siis itse suunnata Kaupunginteatteriin ja nähdä kaikki omin silmin!

 Olin hyvissä ajoin paikalla ja ehdin ulko-ovilla ihmetellä, että milläköös painepesurilla täällä on viimehetken putsausta suoritettu, ja vieressä vielä kiilloteltiin seinän 'Suuri Näyttämö' ja 'Pieni Näyttämö' -opasteitakin... Aluksi medialle oli luvassa pienimuotoinen kierros uudistetussa talossa, ja meitä olikin kertynyt aulaan melkoinen sakki. Huomasin heti kättelyssä sen, että liika info menee minulta ohi korvien ja alan vilkuilla ympärilleni. Valoisaa, kiiltävää, kaunista. Kyllä lämpiössä kelpaa takkiaan jatkossakin narikkaan viedä ja ihailla ikkunoista avautuvaa puistomaisemaa.

 Mediaväki jakaantui kolmeen ryhmään, joita lähdettiin sitten kierrättämään ympäri taloa. Itse seurasin asiakkuusvastaava Mikko Peltoniemen vetämää porukkaa. En ollut ensimmäistä kertaa kulissien takana, sillä muutama vuosi sitten osallistuin myös vastaavalle kierrokselle ja Syrjähyppy-kulissikierroksellakin seikkailtiin ties missä. Kävimme Pienellä näyttämöllä ja sen yleisölämpiössä (tuli myös bongattua tuttuja, kun kahvittelemassa istui Pienen näyttämön uusi näyttämömestari Pekka Aitta-aho, joka aiemmin vaikutti vuosikaudet samoissa hommissa Hämeenlinnan Teatterissa), lavastamossa (siellä olisi tilaa rakentaa vaikkapa elementtitalo) ja puvustamossa (jossa vuosittain valmistuu noin tuhat pukukokonaisuutta) sekä seikkailimme lukuisilla käytävillä ja portaikoissa. Kuinkahan moni siellä vuosittain eksyy? Selville tuli myös se, miksi takatiloissa on erivärisiä ovia. Vihreistä on aina turvallista mennä, keltaisista astuessa joutuu jo hiukan himmailemaan puhettaan ja kolisteluja, ja punaisista ovista tupsahtaa suoraan näyttämölle. Joku rouwashenkilö oli vessareissullaan erehtynyt ovesta ja pöllähtänyt suurelle näyttämölle kesken The Producers-musikaalin... Valkoisten ovien takaa pääsee yleensä keittiöön tai vessaan. Joka paikassa tuoksui uudelta ja vähän vastamaalatultakin, lattiat olivat naarmuttomia ja seinät kolhuttomia, kokolattiamatot vailla tahroja ja tuolit samoin, toivottavasti ilman purukumitahroja jatkossakin. On siinä ollut värkkäämistä niin ulko-kuin sisäpuolellakin!

 Puolisen tuntia kierroksessa vierähti, ja sitten olikin jo aika astua Suuren näyttämön katsomoon odottamaan kaikille avoimen syyskauden esittelytilaisuuden alkua. Oi miten ihanaa oli istua taas pehmoisella istuimella Peacockin kauheuksien jälkeen. Selkä ja takapuoli kiittää! Mietiskelin, että mitäköhän olen tässäkin salissa viimeksi nähnyt. Taisi olla Peppi Pitkätossu keväällä 2015?

 Valtavan esiripun noustessa jännitys tiivistyi. Saapuisiko teatterinjohtaja Kari Arffman lavalle ja toivottaisi kaikki tervetulleiksi, ja pyytäisi sitten Antti Timosen kertomaan lopusta ohjelmasta? Ehei, ensin näkyi kapellimestari Eeva Kontu päineen orkesterimontusta, ja lavalle asteli Laura Alajääski. Pieni liikutuksen aalto meni lävitseni, kun Myrskyluodon Maijan tunnuslaulu kajahti kauniisti ilmoille. Maijasta nähtiin ja kuultiin pari muutakin kohtausta avajaisten aikana.

Laura Alajääski Maijan roolissa (c) Teatterikärpänen 

 Yllätys yllätys, seuraavaksi lavalle astelikin K. Arffman, toivotti väen tervetulleeksi ja antoi vuoron Antti Timoselle. Puolentoista tunnin aikana saimme kattavan infopaketin maistiaisineen syksyn tulevasta ohjelmistosta eri näyttämöillä ja kuten jo aiemmin mainitsin, liika info menee jossain vaiheessa minulta ohi korvien enkä pysynyt loppupeleissä kovin skarppina. Koko ohjelmistoon kannattaa tutustua Helsingin Kaupunginteatterin uudistuneilla kotisivuilla, sieltä löytyy taatusti jokaiselle jotakin.

 Muutamia huomioita maistiaisiin liittyen :

- Fakta homma nauratti aikoinaan kovastikin (Nimimerkillä "Tunnelma pilalla ja paha mieli") ja aluksi ajattelin, että Hansun ja Pirren oma teatterishow jäänee kyllä väliin. Leskirouvat tarjosivat kuitenkin sellaista verbaalista tykitystä, että josko sittenkin menisin katsomaan?

"Me ollaan LOIMAALTA!"

- Lillanin 'Det ordnar sig, sapiens!' -näytettä ja Anne Berneriä katsellessani mietin kuumeisesti, että ei-kai-tuo-näyttelijä-ole-Sampo-Sarkola-ei-se-voi-olla-onko-se-ei-ole-huh-huh. Missä oli Sampo Sarkola? Kaikki muut olivat paikalla, paitsi Sampo.

- Pienen näyttämön 'Suomen hauskin mies' taitaa olla minulle syksyn odotetuin juttu HKT:n ohjelmistosta, todella kiinnostava. Pääroolissa Martti Suosalo.

- Ilahduin siitä, että Red Nose Companyn punanenäklovnit Mike ja Zin nähdään Arena-näyttämöllä kera Juoksuhaudantien.

- Robert Jägerhorn jutteli kivoja ja kadotti silmieni edessä niin kellonsa, silmälasinsa kuin lunttilappunsa ja sekös minua sapetti. Ja mistä taikoi sen appelsiinimehulasin? Ikävä ihminen...

- Aikuisten joulukalenteri! Jyrki Karttunen lupasi, että kaikki 24 luukkua läväytetään auki. Tämä pitää nähdä!

-  Palkkamurhaajan painajainen ja lempparini Iikka Forss ja Sauli Suonpää pitkästä aikaa samassa näytelmässä, jes!

- Arvoituksellisia muunnelmia (viiden teatterin yhteistuotanto ensi-illassa Helsingissä) . Lavalla Ilkka Heiskanen ja Heikki Kinnunen, nuo nousevat uudet kyvyt. Pakko nähdä.

 Ohjelmistoesittelyn jälkeen mediaväki siirtyi ylälämpiöön kuvaamaan ja jututtamaan tekijöitä. Kuten varmaan arvaattekin, en ottanut siellä yhtäkään kuvaa koska keskityin kahvitteluun, kohteliaisiin tervehtimisiin ja sosiaaliseen höpöttelyyn muutamien valikoitujen tyyppien kanssa (Unto Nuora, Mikko Vihma, Tuukka Leppänen, Timo Ruuskanen ja Tuukka Vasama (punanenäklovnit), Laura Alajääski, Sauli Suonpää sekä Iikka Forss) . Tulipahan kuitenkin käytyä avajaisissa!

 Linkitän tähän kattavampia raportteja ohjelmistosta ja kuviakin. Ensimmäisenä haluan esitellä Eija Mäkisen Kulttuuriluuta-blogin. Lisäksi ehti bloggaamaan Lukupinon Simo. Paljon kuvia myös Riikka Kiviahon blogissa.

Seitsemän veljestä / Pesäkallion Kesäteatteri

Seitsemän veljestä / Pesäkallion Kesäteatteri

Ensi-ilta 28.6. 2017, kesto noin 2h 15min (väliaikoineen)

Teksti Aleksis Kivi
Sovitus ja ohjaus Satu Säävälä
Lavastus ja puvustus Tuuli Pesonen
Musiikin sovitus Stella Kullström ja työryhmä
Äänet Matti Taponen
Koreografiat Työryhmä

Veljekset : Markus Karekallas (Juhani), Ville Mäkinen (Tuomas), Mikko Laine (Aapo), Väinö Weckström (Simeoni), Stefan Andersén (Timo), Anssi Hyvönen (Lauri) ja Kalle Sulalampi (Eero)

Bändi ja muissa rooleissa : Jukka Teerisaari, Aapo Ravantti, Veera Rinkinen, Joonas Mäyrä ja kapellimestari Stella Kullström

Veljekset rivissä (c) Terhi Rautiainen 

 Voisi sanoa, että minulla on ollut "klassikkokesä 2017". Suomen satavuotisjuhlat, Ryhmäteatterin 50v-juhlat ja Pesäkallion kesäteatterin 10v-juhlat etunenässä ovat siivittäneet meikäläisen katsomaan niin Niskavuorta, Tuntematonta sotilasta kuin Seitsemää veljestäkin. Viimeksimainitun parissa on pyöriskelty keskikesällä useampaankin otteeseen. Kävin katsomassa juhannuksen korvilla Ryhmäteatterin Veljeksiä (ja viikkoa aiemmin kävin katsomassa näytelmän harjoituksiakin), parit haastattelut on tullut tehtyä näyttelijäporukasta ja kävin sitten innostuksissani vielä uudestaankin katsomassa nimenomaan Ryhmiksen vetoa. Kesän aikana olisi ollut mahdollisuus nähdä myös Ypäjän Musiikkiteatterin versio, mutta en saanut aikataulujani sopimaan esityskalenteriin mitenkään. Niin se vaan on, että jostain on myös suosiolla luovuttava. Eipä meinannut löytyä sopivaa ajankohtaa Pesäkallion visiitillekään ja vähän jo pelkäsin, että jääkö tämä veljespoppoo näkemättä kokonaan. Ennalta minua kiinnosti tämäkin kovasti, sillä miellyin Pesäkallion meininkiin ja näyttelijäporukkaan viimekesäisen proggiksen myötä (Mies, joka ei osannut sanoa ei + Tuure Kilpeläisen musiikki) ja tänä vuonna luvassa olisi Ismo Alangon tuotantoa (Hassisen Konetta, Sielun Veljiä, soolohommia) sekä Tuomari Nurmiolta ja Anssi Kelaltakin biisit! Varsin kiintoisaa!

 Visiitti Lahteen jäi aika viime tippaan, sillä ehdin paikalle toiseksiviimeisenä esityspäivänä. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan... Päivänäytökseen lähtiessäni kotokulmilla satoi kaatamalla vettä ja niin satoi koko junamatkankin ajan. Onneksi oli sadeviittaa ja muuta vermettä mukana. Itse esityksen aikana koettiin sitten säätiloja laidasta laitaan - ripsi vettä, porotti aurinko ja pieni tuulenpuuskakin yllätti loppupuolella. Tuulen mukana meinasi näyttämölle lentää parkkipaikan kulmilta yksi iso päivänvarjokin, mutta se saatiin napattua sivuun viime hetkillä. Kohtaus oli sikäli huvittava, sillä menoa ja meininkiä oli estradillakin ja veljekset kirmasivat innoissaan takaoikealle aikamoisen älämölön kera. Yksi päivänvarjo oli siinä vauhdissa vain pikantti lisuke. Tuuli toi myös väliajan hujakoilla neniimme huumaavan makkarantuoksun juuri sopivasti. Selkeä markkinointikikka!

Kaikki tahtoo elää säkenöivästä voimasta säkenöivässä voimassa säkenöivästä voimasta

 Oli joskus aika, jolloin inhosin tuota Sielun Veljien biisiä ja rytmin siivittämää maanistakin tempoilua suuntaan jos toiseenkin. Iän karttuessa olen oppinut arvostamaan Siekkareiden alkuvoimaista menoa ja jo oli aikakin nähdä ja kuulla se teatteriin yhdistettynä. Säkenöivästä voimasta laulaa Pesäkallion seitsemän veljestä heti alkuunsa haka-tanssin kera ja näyttää, että täältä pesee. Olin välittömästi myyty. Lukutaidosta ja korrekteista käytöstavoista ei hajuakaan, mutta voimaa ja uhoa riittää vaikka muille jakaisi (tosin ei Toukolan pojille).

 Jos sais kerran reissullansa rakkaudesta ruikuttaa - tekisin sen heti!

 Suosikkilauseeni kappaleesta 'Rakkaus on ruma sana', ja sopi sekin kuin nenä päähän keskelle ruikutusta, kun ihanalta Venlalta tuli pakit koko porukalle. Juhani se tuntui riutuvan rakkaudettomuuden taakan alla kaikista eniten, eikä oloa taatusti helpottanut se, että velipojat ympärillä tätä kipaletta lauloivat. Ensin pitäisi se Aapinen ottaa haltuun, ennen kuin pystyy edes ajattelemaan mitään naimapuuhia. Ei ole helppoa, ei.

 Seinään pää ja uudelleen, sitä rytmissä päivittäin mä teen 

 Painitaan ja kilvoitellaan leikkimielellä ja vähän tosissaankin, lällätellään Rajamäen rykmentille ja Toukolan pojille, kaadetaan mallasjuomat kiukaalle ja pistetään sauna joulun kunniaksi palamaan. Ei ihme, että Simeonilla meinaa moiseen melskeeseen hermot mennä useampaankin otteeseen. Tietysti jäädään isolle kivelle jumiin, kun härkälauma saapuu. On muuten melkoinen härkäsakki, heheh! Laurikin avaa sanaisen arkkunsa...

 Kun Suomi putos puusta kaikki kävi äkkiä

 Kolminkertainen eläköönhuuto sille, joka keksi liittää veljesten lukuharjoittelun ja 'Kun Suomi putos puusta'-biisin! Miten nerokasta! Kirjaimia taotaan päähän ja biisi soi. 'Kukko tulee vastaan' yhdelle jos toisellekin, ja riemu on rajaton siinä vaiheessa, kun Juhanillakin alkaa homma luistamaan. Siinä huokasi yleisökin yhdestä suusta.

 No mutta tämähän oli varsin miellyttävä kokonaisuus! Kiva, erilainen porukka veljeksinä (jostain kumman syystä se Simeoni sieltä iski taas kuin sata volttia), taidokasta laulantaa yhdessä ja erikseen, tekemisen meininkiä ja hyvää energiaa, loistava bändi, sopivasti huumoria ja vakavoitumisenkin paikkoja.

Tuomasta, Lauria ja Simeonia naurattaa 

Onnea ja pitkää ikää 10-vuotiaalle Pesäkallion Kesäteatterille. Vielä olisi yksi esityspäivä, eli nyt tulevana sunnuntaina 13.8. 2017 esitykset klo 14 ja 19. Lisäinfoa tästä linkistä, vielä siis ehtii katsomaan!

 Ai niin, bongasin päivänäytöksestä Jussi Kinnusen (mm. Hassisen Koneen basisti) ja iltanäytöksessä olikin sitten kuulemma ollut mukana kaatosadetta ja Ismo Alanko. Se se vasta olisikin ollut näytös!

Bändi 

Esityskuvat (c) Jarno Keski-Jylhä

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Pesäkallion Kesäteatteri!)

SISU / The End and the Beginning Theatre

SISU / The End and the Beginning Theatre, La Strada, Tampere

Ensi-ilta Norpas Festival 4.8. 2017, kesto noin 50min (ei väliaikaa)

Lavalla Ruut Luoto ja Julian Guerra-Ortega

Musiikin sävellys Henri Bister

(c) Ruut Luoto 

 Välillä sitä löytää itsensä hiukan erikoisistakin esityksistä, joista moni ei ole kuullutkaan. Sain vinkin, että Tampereella olisi mahdollisuus nähdä teatterikesäviikolla SISU-niminen pienimuotoinen teos, jossa esityskielinä olisivat suomi, englanti ja espanja. Esityksen tekijät Ruut Luoto ja Julian Guerra ovat teatteritaiteen maisteriopiskelijoita Lontoosta, Royal Central School of Speech and Drama -nimisestä opinahjosta. Ruut on suomalainen, Julian Kolumbiasta. Kahdesta täysin erilaisesta kulttuurista - vai onko sittenkään niin? Onko mahdollista löytää yhteistä kieltä?

 Olin edellisenä päivänä hillunut yli yhdeksän tuntia Särkänniemessä, muljauttanut polveni kieputtimissa ja sekoittanut pääni. Olin jo valmiiksi vähän nuutunut ja Tampereelle päästyäni huomasin hyvin nopeasti, että olin vielä pukenut liikaa päälleni. En heti muistanut, kuinka pitkä matka La Stradaan olikaan ja erehdyin vielä kesken matkan kalenteriostoksillekin. Kiirehän siinä tuli. Kello kävi, kipeään polveen sattui ja selkäänkin, ja kaiken lisäksi minun oli toivottoman kuuma. Jotenkin huvitti ajatus, että SISUa tässä mennään katsomaan ja sisua tässä kyllä totisesti kaivataan ja tarvitaan. Ehdin kuitenkin ajoissa perille.

(c) Samu Kaipio 

 Esityksen aluksi Ruut yrittää saada Juliania toivottamaan katsojat tervetulleeksi Tampereelle, suomeksi. Muutaman toiston jälkeen alkaa jo sujumaan, jotenkin sitä aina hymyilee tyhmänä ja nyökyttelee, kun joku on onnistunut lausumaan suomea virheettömästi, korostuksen kera. Hieno homma. Hyvin nopeasti kieli kuitenkin vaihtuu, ja Julian alkaa papattaa espanjaksi hyvinkin seikkaperäisesti jotain. Yritin sieltä napata edes jotain tuttua sanaa, mutta epäonnistuin. Ehkä meidät toivotettiin tervetulleiksi toisella kielellä, ehkä ei. Ehkä puhuttiin jostain aivan muusta. Tunnelma on kuitenkin säilynyt lämpimänä, ja sitä korostaa vielä kahvinkeittimen iloinen porina. Pian yksi eturiviläinenkin saa kupposen kahvetta nautittavakseen, ja Julian ja Ruutkin istuvat kuppeineen keskustelemaan englanniksi, sana kerrallaan. Huomasin ajelehtivani omissa ajatuksissani teatterisalin ulkopuolelle ja olevani välillä vähän pihalla. Mitä tällä oikein halutaan kertoa? Jään miettimään sitä, että halatessa ollaan hyvinkin tiiviisti lähekkäin, mutta tanssiessa liian läheisyyden rajat ovat selvät. Askel voi silti olla yhteinen ja liike samankaltaista, mutta ne rajat.

 Mietin myös kommunikointia. Tarvitseeko käyttää samaa kieltä (tai kieltä ylipäätään) tullakseen ymmärretyksi? Hyvänä esimerkkinä hiihto. Minä en kerro, mitä sinun pitäisi tehdä. Minä näytän esimerkkiä, seuraa perässä ja toista. Huuda latua ja siirry kärkeen, anna minun peesata. Kas näin. Tai menkäämme yhdessä saunaan, nauttikaamme rauhasta ja hiljaisuudesta. Sanoja ei tarvita. Sinä olet siinä vieressä ja minä tässä. Lähtösi jälkeen jään ikävöimään. Me olemme kokeneet jotain yhdessä, yhteisiä sanattomiakin hetkiä.

(c) Samu Kaipio 

 Minulle jäi lopuksi kovin surumielinen olo koko esityksestä. Ajattelin, etten varmastikaan osaa kirjoittaa näkemästäni yhtikäs mitään. SISU oli jotenkin hauras ja kaunis, pienen runon kaltainen teos. Se jätti pienen, mutta tärkeän jäljen. Tuli mieleeni jokin hetki menneisyydessä, kun istuin vieraassa maassa metrossa ja katseeni kohtasi käytävän toisella puolella istuneen vanhan miehen katseen. Pieni yhteinen hetki, huomasimme toisemme, ilman sanoja, hymyilimme. Ja sitten tuli seuraava pysäkki ja toinen poistui. Kuljimme kuitenkin yhteisen matkan, me toisillemme vieraat ihmiset.

 En tiedä kuinka pahasti pihalla esityksestä loppupeleissä olin, mutta näin minä tämän koin!

 SISU on nähtävissä La Stradassa Pirkankadulla vielä 10.8. 2017 Tapahtumien yönä klo 13 ja 18 sekä 11.8. Lopen kirjastossa (myöhemmin myös Lontoossa). Lisäinfoa tästä linkistä.

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos paljon!)