torstai 18. toukokuuta 2017

Haastattelussa Olli Rahkonen

 Olli Rahkosen tapasin huhtikuun alussa 2017 Ravintola Cup & Pintissa Turussa. Olli riensi paikalle Suoraa puhetta-esityksestä Logomolta ja minä Linnateatterista… Alkuperäinen tapaamispaikka (rautatieaseman baari) vaihtui lennossa, kun baari pistettiinkin kiinni nenän edestä.

”Nyt mennään!” hihkaisee Olli ja kertoo syntymävuodekseen 1987. Horoskooppimerkiltään hän on kaksonen. ”Oon kotoisin Helsingistä ja viime elokuussa muutin kiinnityksen saatuani tänne Turkuun. Sitä ennen kaiken aikani oon viettänyt ja kouluni käynyt Stadissa.”

 Mitä harrastat? ”Täällä kaikki on vähän jäänyt, kun on uudet ympyrät ja paljon töitä. Mulla on tosi pitkä urheilutausta. Oon pelannut koripalloa, se oli mun ”päälajini” yli kymmenen vuotta tuonne yläasteen loppuun asti. Olin SYK:ssä koulussa (Helsingin Suomalainen Yhteiskoulu) ja siellä oli oma koripallojoukkue ja pitkät koripalloperinteet, ja kun lähdin muualle lukioon, hiipui kiinnostus lajia kohtaan samalla. Se oli yksi ajanjakso elämästäni. Jalkapalloa oon pelannut myös, harrastussarjaa Teakin ohessa. Meillä oli parhaiden kavereiden kanssa jengi nimeltään ”Ulvilantien Unelma”, ja se oli mulle henkireikä, koska koulussa uitiin välillä aika syvissä vesissä ja tehtiin tosi abstraktejakin juttuja - mikä on kyllä toisaalta ihan positiivinenkin juttu, mutta oli mahtavaa päästä tekemään jotain konkreettistakin eli pelaamaan fudista ja huutamaan kentän laidalle ”jos ei jaksa juosta niin vaihtoon!”. Musahommiakin on tullut tehtyä, laulettu ja käyty keikoillakin. Lauluharrastus alkoi jo lukiossa ja Kaartin Soittokunnassa olin inttiaikoina laulamassa, 2007.”

Olli nappasi itsestään kuvan ja minäkin mukana...

 Osaatko soittaa mitään soitinta? ”Pianoa oon opetellut itse soittamaan, sekin alkoi aika myöhäisessä vaiheessa. Siskoni on soittanut koko elämänsä ja ollut musiikkiopistossa, mä vaan urheilin. 18-vuotislahjaksi sain sähköpianon, olin toivonut sitä lahjaksi ja vanhempani olivat vähän yllättyneitä toiveestani. Musikaalisuutta mulla oli, muttei sitä ennen minkäänlaista kiinnostusta. Pianolla pystyn säestämään itseäni vapaasti, mutta konsertteja en lähtisi vetämään kyllä!”

 Mitkä ovat omasta mielestäsi sinun vahvuutesi ammatillisessa mielessä? ”Noh… periaatteessa on niin, että mitä paremmin itsensä hyväksyy, sitä enemmän on vahvuuksia. Oon koittanut aina ajatella niin, että tietyt heikommatkin luonteenpiirteeni (esimerkiksi kärsimättömyys ja tietynlainen salonkikelvottomuus) voin kääntää tässä työssä edukseni. Ylivilkkaudestakin pystyy kanavoimaan energian oikeaan suuntaan. Vahvuuksia yritän hakea koko ajan lisää. Enemmänkin tää on matka omaan itseeni, niin kuin koko koulukin oli. Oma taiteilijuus ja mitä tarinoita haluaa kertoa ja miten oikeasti uskaltaa olla ihmisten edessä. Vahvuuteni on tiedostaa se, että pyrin koko ajan paremmaksi versioksi itsestäni – myös siviilissä. Jos nyt muuta lisään, niin musikaalisuudesta ja urheilutaustasta jos mistä on tällä alalla hyötyä. Yhdessätekemisen kulttuuri on tullut urheilupuolelta mulle jo tutuksi, ja sosiaalisuus. Hyvät piirteet on mun mielestäni vuorovaikutuksellisiakin juttuja, miten hyvä on toisten ihmisten kanssa – ja silloin pärjää tässä ammatissa kyllä helpommin”, myhäilee Olli ja iskee haarukkansa ja veitsensä kiinni eteensä tuotuun herkulliseen pizzaan.

 Mikä olisi sellainen taito, jonka haluaisit osata? ”Niitä on paljon. Realistisesti jos ajatellaan, niin haluaisin oppia soittamaan useampia soittimia ja puhumaan enemmän kieliä. Oon aina ollut kielistä kiinnostunut ja olisi hienoa, jos omaisi kuuden-seitsemän kielen pankin. Kieltenopiskelu jotenkin jäi lukion jälkeen ja Teakissa hiffasi sen, että tanssi-ja laulutaidon tavoin kielitaidollakin voi olla työllistävä vaikutus, ja ryhdyin tuumasta toimeen. Mikko Roihan kanssa oltiin Berliinissä yksi kevät, oon lukenut pitkän saksan ja koitin palautella kieltä siellä. Oon koittanut puhua ruotsia ruotsalaisten ystävieni kanssa, ja tyttöystäväni on Göteborgista kotoisin, joten kotikielenämme on ruotsi.”

 Mikä on ollut isoin ammatillinen haasteesi? ”Kyllä tää Tom of Finland kaikkineen. Tää oli mulle eka ammattiteatterin päärooli ja kiire aikataulu, jossa tekninen puoli vaati pitkää hiomista. Haasteena on ollut se, että miten pystyy säilyttämään oman taiteellisen työn kaiken sen rumban ja ison talon koneiston keskellä, kun syksy oli muutenkin kiireinen ja olin monessa mukana. Ekaa kertaa olin tämmöisessä tilanteessa, koulussa kun pystyi keskittymään vain yhteen juttuun kerrallaan. Rauhan ja maltin säilyttäminen ja rooliin syventyminen kaiken hulinan keskellä on ollut haasteellista, ja mulla oli tosi kovat paineet. Ensi-iltaviikon maanantaina meillä meni läpimeno ihan päin helvettiä, jotenkin kaikki tekniset virheet meni ihon alle, ja jos mulla ei ole hyvä olo Toukon roolissa, se heijastuu kaikkeen. Rooli on hyvin vähäeleinen ja pitää vain luottaa siihen mitä tekee, mutta jos luottamus häviää, on fiilis todella kammottava. Viisi päivää ennen enskaria tulin kotiin ja aloin itkeä eteisessä, ja soitin ystävälleni ja sanoin, että tästä ei tuu hevon helvettiäkään koko jutusta. Ystävä lohdutteli mua, ja seuraavana päivänä menikin sitten paremmin ja saatiin kasattua homma. Mua on jännittänyt enskarit ja muut ennenkin, mutta tää oli jotain ihan omaa luokkaansa. Mulla oli pelko siitä, että petänkö nyt ihmisten luottamuksen ja odotukset. Pitkästä aikaa tuli todistelun tarve, ja se ei oo ikinä hyvä juttu. Kouluunpyrkiessäni piti todistella ihmisille, että musta on tähän ammattiin ja sama ajatus hiipi ihon alle nyt jotenkin. Mutta hei, siitä onneksi selvittiin!” Olli vastaa hymyillen.

Olli Touko Laaksosena (c) Otto-Ville Väätäinen

 Onko suvussasi muita teatterialalla tai muulla taiteellisella alalla olevia? ”Ei ole, vanhempieni puolelta on maanviljelijäsukua. Äitini on kotoisin Kurikasta ja isä Saarijärveltä, maatalon lapsia. Insinöörejä löytyy, mutta enoni on maanviljelijä vieläkin. Siskoni on insinööri, äitini on opiskellut biologiaa. Pohjanmaan puolelta tulee kyllä laulu hyvin vahvasti, paappani eli äitini isä on director cantus -arvonimen saanut laulutaiteilija, mutta maanviljelijä hänkin ammatiltaan. Siskoni on soittanut koko ikänsä ja keikkailee edelleen a cappella -yhtyeensä kanssa, mutta koulutukseltaan hänkin on diplomi-insinööri, ja pitää musapuolta edelleen vain hyvänä harrastuksena.”

 Mikä sinut sai sitten kiinnostumaan näyttelemisestä/teatterista? ”Joku kirjoitti hienosti lopputyössään, että ”haluaa elää kohotettua elämää” ja siksi on päätynyt alalle. Normiarki on … arkea. Käydään kaupassa ja duunissa ja nukutaan, ja eihän siinä hirveesti tapahdu mitään. Teatterissa saa kokea aina sen yhden hetken, jossa kaikki tunteet on jotenkin isompia ja draama on totta hetken. Urheilussa sai vastaavasta isot kicksit pelipäivinä ja treeneissä ja siitä, että voi johonkin asiaan keskittyä ihan täysillä. Aluksi se oli vaan ajatus, että tää voisi ehkä olla mua varten, laulutunneilla oli tullut jo käytyä. 2006 hain Teakiin ensimmäistä kertaa ja kuusi kertaa hain. Ammatinvalintani selkeytyi vasta hakukertojen myötä, kun pääsi pidemmälle pääsykokeissa ja ajattelin, että ehkä tää sittenkin voi ihan oikeasti toteutua! Sitten pääsin tekemään kavereiden kanssa vähän amatööriteatteria ja Kellariteatteria ja muuta, niin homma oli selvä. Kouluun pääsin 2011 ja valmistuin keväällä 2016.”

 Mikä oli kirjallisen lopputyösi aiheena? ”Aihe lähti siitä, että ikään kuin kirjoitan itseni konkreettisesti ulos koulusta, joka on ollut tärkeä osa elämääni. Isoin hetki elämässäni on ollut Teakiin pääsy ja sitä fiilistä ei tule mikään päihittämään - paitsi lapsen syntymä menee varmasti ohi sen fiiliksen. Ihan konkreettisesti poistui joku taakka harteiltani, en ollut aiemmin tiennyt mitä se sanonta varsinaisesti tarkoittaa, mutta mulla oikeasti keveni olo – enää mun ei tarvitse todistella kenellekään sitä, että kelpaan tänne. Viisi vuotta olin hakenut kouluun ja viisi vuotta olin ollut koulussa, kymmenen vuotta oli mennyt niin, että koulu oli päivittäin ajatuksissani. Kirjoitin sitten itseni koulusta ulos ja loppusanoissa lainasin (vapaasti mukaellen) yhtä lempikirjoistani (Missä kuljimme kerran) ”Tulen aina muistamaan lämmön niillä mukulakivillä, joilla kerran kävelit”, eli tulen aina miettimään suurella sydämellä kouluaikojani ja matkaa kouluun. Oon hirvittävän kiitollinen kaikesta, mitä sieltä sain ja mitä siellä koin. Lopputyössä puhuin omasta kasvustani taiteilijana ja kerroin vähän Saksan-kokemuksista, se oli aika mullistavaa aikaa kevät siellä. Ei siellä mitään isompaa punaista lankaa ollut.”

 Taiteellinen lopputyösi taisi olla se ”Beverly Hills 90210”, jota minäkin olin katsomassa…(ohessa linkki juttuuni)? ”Ahahhah, se oli kyllä mahtavaa! Just puhuttiin, että miten erilaisista taustoista porukka on tähän Tom of Finlandiinkin tullut ja oon kiitollinen siitä, että itselläni on tausta, jossa oon saanut kokeilla kaikenlaista ja myös turhautua asioihin tyyliin ”mitä vittua mä täällä teen ja miks mulla on nää vaatteet!” Rikkautta on tietää, että oon saanut tehdä myös Beverly Hills 90210-tyylisen jutun, jossa pääsi kokeilemaan rajojaan kunnolla, ja niihin muistoihin voi aina palata. Nyt kaikki on nopeaa ja tehokasta, ja vuosi sitten oon saanut puoli vuotta leikkiä Beverly Hillsiä. Se on mulle voimavara.”

 Mullakin se oli kyllä sarjassamme ”erikoisia teatterikokemuksia kautta aikojen”? ”No se oli kyllä todella erikoinen!”

 Harmittaa vieläkin, etten rohjennut tulla paljuun mukaan Brendan ja Brandonin kanssa! ”Niin, sinne olisi voinut tulla. Kukaan ei tullut.”

 Pyörätuolissa kyllä istuin ja kelailin sen kanssa pitkin ja poikin. ”Haitko kahviakin?”

 En hakenut, mutta tupakalla kävin kokeilumielessä, vaikken edes polta. ”No niin, varsinkin silloin kun oli enemmän yleisöä, ihmiset uskalsi hyödyntää kaikkea mitä siellä voi tehdä.”

 Mitä tekisit, jos et olisi tällä alalla? Onko sinulla ollut joku vaihtoehto B takataskussa? ”Voisin olla vaikkapa nuorisotalolla töissä tai tehdä muuta nuorisotyötä. Joskus mä haaveilin opettajan hommista, mutta mulla ei varmaan hermot riittäisi siihen. Vaikeeta sanoa! Kansainvälinen markkinointi olisi ehkä kiinnostanut, samalla olisi ollut mahdollisuus puhua kieliä. Intohimo tähän ammattiin oli kuitenkin niin vahva, että kaikki vaihtoehto B:t tuli vaan suljettua pois kuvioista. Onneksi mun ei tarvinnut katkeroitua!”

 Miksi olet näyttelijä? Päästiin perimmäisten kysymysten äärelle… ”Varmaan siksi, että oon aina rakastanut tarinoita ja tiimissä tekemistä ja sitä, että on tukiverkko ympärillä. Kimpassa ollaan osa jotain suurempaa kuin mitä me itse ollaan. Kertoa tarinoita, saada ihmiset liikuttumaan ja ajattelemaan – se on isoin palkinto mulle siitä, mitä Tom of Finlandin kautta oon saanut kokea. En voi tietää katsojien elämäntarinoita tai kipupisteitä, ja kyllä se pudottaa maan pinnalle, kun ihmiset ovat tulleet kyynelsilmin kiittämään ja kertomaan, mikä kosketti. Samaan aikaan oon itse miettinyt sitä, kun joku ääni on mennyt alavireisesti, näitä pikkuasioita joita aina miettii, koska haluan tehdä työni niin hyvin kuin pystyn. Se koskettaa. Tuollaisten hetkien kokeminen on mulle se isoin juttu, saan olla osa jotain suurempaa. Ei tätä muuten jaksaisi tehdä.”

 Mikä on ollut tärkein oppi, jonka olet urasi varrella saanut ja mistä/keneltä se on tullut? ”Huolenpito ja lämpö, joita kouluaikoina sain. Muistan, kun tehtiin monologikurssia kolmosvuonna ja Hannu-Pekka Björkman ja Elina Knihtilä olivat juuri aloittaneet professoreina. Olla lähellä ja niin auki… Björkmankin uutena proffana istui kanssani kaksi tuntia. Arno Kotron ”Sanovat sitä rakkaudeksi”-teoksesta olin itse dramatisoinut Ero-monologin, itselläni oli ero alla ja Björkmanilla samoin. Tuli sellainen olo, että kunpa kaikki saisi kokea saman, mitä itse nyt koen. Vieressäni oli aikuinen ihminen, jota kunnioittaa ammatillisesti ja ihmisenä, ja hän jakaa omat kokemuksensa kanssani, tunteet oli auki. Välittäminen, sitä se oli. On tosi koskettavaa miettiä kouluaikoja ja kaikkea sitä, mitä siellä sai. Ihminen antaa omaa aikaansa ja oikeasti koko sielunsa kertoessaan omaa kipeää prosessiaan, ja samalla hän on mun opettajani. Tää on ihmisläheistä työtä.”

Kaija, Touko ja Veli Tom of Finland-musikaalista (c) Otto-Ville Väätäinen

 Onko sinulla HP:n lisäksi muita ns. esikuvia, joita olet ihaillut tai arvostat erityisen paljon? ”Mä oon aina esimerkiksi muusikoissa diggaillut niitä, jotka on jotenkin pienen ihmisen asialla. J. Karjalainen, Tuomari Nurmio, uusista Paleface. Heissä on samanlaista välittämisen teemaa. Mä en fiilistele yhtään tätä ”haippiosastoa”, joka nyt on pinnalla. Menestymisen ja egobuustauksen meininki. Periaatteessa on positiivinen meininki, mutta hashtagit #etenee ja #hommahoidossa jotenkin tökkii. Oman itsensä korostamisen aikakausi on menossa ja se on musta kummallista, varsinkin taiteen alalla ja se, että se on samalla musaa. Tämän takia oon aina fiilistellyt niitä, jotka pitää oman linjansa ja kertoo oikeasti tärkeistä asioista eikä vain dokaamisesta ja haipista.”

 Entäs näyttelijäpuolella? ”Oon aina tykännyt Tommi Korpelasta, siihen ei edes löydy mitään selitystä eikä Tommi kyllä selityksiä kaipaakaan. Se vaan on, sellainen luonnonvoima! Hänen töistään oon aina nauttinut todella paljon ja hän on isoin näyttelijäidolini. Naisista esimerkiksi Elena Leeve on sellainen, josta oon aina tykännyt enkä osaa sanoa hänestäkään, että miksi. Joistakin vaan tykätään enemmän, niin se vaan menee ja siihen ei näyttelijä itse voi mitenkään vaikuttaa. Habitus iskee tai sitten ei.”

 Jos saisit maailmasta valita ihan kenet tahansa, kuka olisi unelmiesi vastanäyttelijä tai kanssanäyttelijä, jos oikein fantasioidaan asialla? ”Varmasti Philip Seymour Hoffman, karvatnostattavan intiimiä näyttelijäntyötä teki hän. Varmaankin menisin ihan lukkoon, mutta olisi hieno seurata vierestä hänen työskentelyään. Hän menee myös sinne selittämättömät-osastolle. Uskomattoman hieno näyttelijä oli.”

 Entä kenen kanssa haluaisit esittää dueton? ”Anna Victoria Erikssonin kanssa aloitettiin työt samaan aikaan ja ollaan oltu samoissa jutuissa nyt. Unelmieni duetto on tulossa ensi syksynä Annan kanssa Viimeinen laiva -proggiksessa.”

 Missä eri teattereissa olet näytellyt? ”Oon näytellyt teatteriryhmä Sysi Ensemblessa ja sen kanssa on oltu vaikka missä soramontusta Kaapelitehtaan Pannuhalliin ja Aleksanterin teatterin kellariin. No sitten oon näytellyt ihan oikeassakin Kellariteatterissa, TeaKissa, Espoon Kaupunginteatterissa ja tietysti täällä Turussa. Niin ja sitten lisäksi vielä se Mikko Roihan Roberto Zucco -esitys, jonka ensi-ilta oli Berliinissä ja sen kanssa käytiin Kansallisteatterin Omapohjassa, Joensuun Kaupunginteatterissa, Kajaanin Kaupunginteatterissa ja Oulun Kaupunginteatterissa.”

 Mainitse muutama itsellesi tärkeä roolityö tai proggis. ”Tämä Tomppa tietysti on merkittävä. Haluaisin vastata kaikki kouluaikaiset työt, mutta isoin niistä oli kyllä kakkosvuonna, kun tehtiin klassikkonäytelmiä. Piia Peltolan ohjaus, Maria Jotunin ”Arkielämää”-novellista dramatisoitu juttu. Siinä olin siementäjä Filemoni Vehviläinen, mulla oli irtomaha ja maatalon työhaalarit. Mietin esityksen jälkeen (ja lopputyöhönikin kirjoitin siitä), että miksi rooli oli jotenkin niin helppoa tehdä. Heti kun laitoin puvun päälle, olin valmis. Siellä oli heinäpaalit ja kahvinkeittimet porisemassa. Puhetyyli oli tämmöinen juhlallinen (Olli näyttää mallia), ja Filemoni oli kiitollinen ja jopa liikuttunut pienistäkin asioista. Tajusin sitten näytteleväni omaa enoani käytännössä koko ajan, siksi hahmo tuntui niin kovin tutulta ja sitä ei tarvinnut juuri lämmitellä, kun vaan veti vaatteet päälle. Tiedät heti kuka olet ja mitä teet. ”Arkielämää” oli kyllä silmiäavaava kokemus kaikkineen. Sain touhuta Filemonina näyttämöllä kaikenlaista, ottaa torkut ja lämmitellä lihapiirakkaa, ja Jesse Kaikuranta soi taustalla ja sai itkeä. Ihana hahmo!”

 Miten sinä määrittelisit sanonnan ”teatterin taika”, vai voiko sitä edes määritellä? ”Mainitsin jo aiemmin sen, mikä mulle teatterintekemisessä on kivointa, eli ”kohotettu elämä”. Sama pätee katsojiinkin, kun pääsee irti arjesta ja pääsee kurkkimaan jonkun toisen elämää niin intiimin läheltä. Teatteri eroaa normiarjesta. Itse vaikutun katsojana kerrasta toiseen siitä, miten hienosti kollegat tekevät. Itse ei tarvitse tehdä mitään, voi vain istua ja tsiigata ja nauttia. Eipä siinä sen kummempaa taikaa ole, se on vaan niin hienoa!”

 Mitkä asiat inspiroivat sinua? ”Hyvä musiikki, uudet löydöt elämässä ja ihan normaali arki. Mua inspiroi se, että on ihania vapaapäiviä tyttöystävän kanssa ja voin nähdä siskoni lapsia ja kummityttöäni. Nyt tuli mieleen HP Björkmanilta saatu hieno oppi myös, eli kun pitäisi tehdä surua näyttämöllä. Helpostihan sitä alkaa kelailemaan, että pitäisi olla jotenkin synkkää koko ajan ja sitä kautta synnyttäisi oikean tunteen. HP opetti sen, että menet näyttämölle sydän täynnä, mietit mihin uskot, mietit mitä toivot ja mietit mitä rakastat. Siihen sisältyy kaikki tunteet, myös suru. Muuta ei tarvitse miettiä. Sieltähän kaikki löytyy, lapsista ja perheestä. Muutenhan millään ei olisi mitään väliä, ellei ympärillä olisi tärkeitä henkilöitä”, Olli vastaa ja olemme tovin hiljaa.

 Podetko ramppikuumetta? ”En hirveästi, tunnen paljon pahempiakin jännittäjiä. En ole koskaan ollut hirveä jännittäjä, enkä tiedä mistä se johtuu. Välillä mua jopa naurattaa lavallemennessä koko se tilanne. Vaikka olisi todella väsynyt ja hyvä kun on jaksanut kävellä teatterille, niin siellä sitä taas ollaan sängyn sisällä odottamassa omaa vuoroa ja siitä ponkaistaan pystyyn. Taas mennään! On kiva tehdä silloin kun ei tee hommaa liian vakavissaan, silloin jälkikin on parempaa. On olemassa tärkeitä ihmisiä, jotka on ihan oikeasti tärkeämpiä kuin se yksittäinen esitys. Sen tiedostaminen vapautti mua todella, ja oli varmaan syy miksi pääsin kouluunkin. Jos en nyt pääse, en tähän kuole. Yritän oikeasti rentoutua lavalla ja oikeasti kuunnella ihmisiä, enkä vain näyttele näkeväni ja kuulevani. Siinä on vissi ero. Mitä sä muuten kysyit? Joo siis en jännitä lavalla.”

Toinenkin hieno yhteiskuva

 Onko sinulla omia rutiineja tai rituaaleja, joita teet ennen esitystä? ”Kyllä mulle rutiinit on tärkeitä. Urheilusuoritus aamulla, sitten päiväunet ja teatterille menen yleensä puolitoista tuntia ennen näytöstä. Juuri ennen esitystä en nyt varsinaisesti rukoile, mutta laitan kädet yhteen ja silmät kiinni ja toivon, että kaikki menisi hyvin. Pieni hiljentyminen. Väistötiloissa meno on aika kaoottista, ei ole omia pukuhuoneita esimerkiksi, ja mulle on tosi tärkeää saada se pieni hetki, 10-15 sekuntia, hiljentyä omassa päässäni.”

 Kerro joku legendaarinen kommellus. ”Aika vähän niitä on sattunut… Eka näytelmä, mikä koulussa tehtiin, oli Vesa Vierikon ohjaama ”Portti pimeään”, Waltarin näytelmä. En edes muista mistä se alkoi, mutta jotenkin vaan ykskaks kaikki repesivät nauramaan. Taisi olla joku helminauha, joka hajosi. Muistan sen, että katsoi mihin tahansa, siellä oli täysin repeämispisteessä oleva naama. Esitys käytännössä keskeytyi kahdeksi minuutiksi, pokka ei pysynyt kenelläkään. Q-teatterissa olin kerran katsomassa yhtä juttua, jossa porukka repesi nauramaan pitkäksi aikaa. Taisi olla ”Jälkeenjäävät” näytelmän nimi, ja musta oli niin ihanaa huomata se, että kaikki me ollaan vaan ihmisiä! Kohtaus oli se, jossa hautausmaalla oli miespatsas isoine vehkeineen, Korpela taisi revetä ensin. Kai nekin tajusi, että me ollaan töissä täällä, aikuiset ihmiset ja improvisoivat lisää vettä myllyyn vaan. Hetki oli varsin kollektiivinen. Ihan älyttömän hauskaa!”

 Kerro joku hyvä muisto. ”Kyllä se oli kouluunpääsy. Kuudetta kertaa tosiaan hain ja neljäs vuosi putkeen, kun olin päässyt viimeiseen vaiheeseen. Olin todella jännittyneessä tilassa, en pystynyt edes puhumaan. Muistan sen, kun olimme Väinö Tannerin patsaalla Haapaniemen kentän vieressä, ja ensimmäistä kertaa uskalsin mennä katsomaan tuloksia ovelta. Juotiin siinä olutta, olin ehkä juonut pari. Lähdettiin kävelemään koululle päin ja näin Essi Hellénin tuulettamassa ovella, olin hänet tuntenut jo monta vuotta. Mietin, että jos Essi tuulettaa noin, keitä muita mahdollisia tuttuja oli hakemassa samaan aikaan vai tuulettiko sille, että näki mun nimeni listassa. Nähtyäni nimeni listalla oli tunneryöppy ihan käsittämätön. Paras ystäväni oli vielä mukana ja hän kaatoi pyöränsä ja oluensa, hysteeristä itkua. Olo keveni sillä hetkellä todella paljon, painolasti harteilta oli pois sillä sekunnilla. Paras muisto ehdottomasti!”

 Tulevia roolejasi? ”Syksyllä oon Turun Kaupunginteatterissa Seitsemän veljeksen Aapo ja Viimeisessä laivassa Gideon Fletcher.”

 Onko sinulla jotain mottoa? ”Ei oo. Kerran keksin hyvän, mutta oon senkin unohtanut. Eipäs kun juu, se oli Paolo Coelhon jostain kirjasta, avasin ekan sivun. Olin just miettinyt lopputyötäni ajatellen tätä menestymisteemaa ja tätä ihmeellistä itseäänpönkittävää aikakautta. Kirjassa oli sitaatti ”Menestyminen on sitä, kun voi painaa hyvällä omallatunnolla pään tyynyyn illan päätteeksi”. Itselleni tuo tarkoittaa sitä, että on ollut kiltti ihmisille eikä ole käyttäytynyt huonosti ketään kohtaan. Se voisi olla mun mottoni!”

 Mitä muuta haluaisit mahdollisesti itsestäsi kertoa, eli onko minulta jäänyt jotain olennaista kysymättä? ”Eipä varsinaisesti. Oon ihan tavallisen perheen poika, joka nuorena ei ollut ollenkaan taiteesta kiinnostunut. En silloin tiennyt, että tähänkin voi kanavoida energiaa. Levottomuus vei mut urheiluun. Jännästi elämä kyllä heittelee eikä ikinä tiedä mihin päätyy.”

 Osaatko imitoida ketään? ”No en todellakaan, oon ihan helvetin huono imitoimaan. Kaverit haluaa välillä nähdä mun imitaatioshowni, oon kyllä niin paska siinä että! Todella säälittävän surkea imitaattori, et uskokaan kuinka surkea mä oon! Aivan luokatonta menoa.”

 Mikä sarjakuvahahmo tai joku muu fiktiivinen hahmo haluaisit olla, ja miksi juuri se? ”Haluaisin olla Pikku Myy, se on ihan mun lempparini. Pikku Myy tai Haisuli. En tiedä miksi, jotenkin ne hahmot on aina viehättäneet mua.”

 Jos sinusta tehtäisiin supersankarihahmo, mikä olisi nimesi ja supervoimasi? ”Ekana tuli mieleen lentäminen, se olisi hienoa osata. Mä lentelisin ja pelastaisin ainakin lapsia kiipelistä.”

 Jos saisit viettää päivän naisena, mitä tekisit? ”Nyt on syystäkin tasa-arvokysymykset tapetilla, ja mä tutkiskelisin sitä. Anna Victorian puhe Suoraa puhetta -näytelmässä käsittelee sitä, että miehet ei vaan ymmärrä, mitä kaikkea nainen joutuu kokemaan. Keho seksualisoidaan ennen kuin tietää mitä seksualisoiminen edes tarkoittaa. Tutkailisin sitä, miltä tuntuu mennä baariin istumaan ja miten ihmiset kohtelee mua. Miehet ei oikeasti koe sitä samalla tavalla eikä oikeasti voi tietää, kun sitä ei tapahdu.”

 Jos ihminen menisi syksyllä talviunille ja heräisi keväällä, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan siltä varalta, että heräätkin kesken kaiken? ”Ottaisin läppärin ja pianon. Niillä mä viihdyttäisin itseäni pitkään. Ruuaksi siellä olisi sipsejä ja ehkä ranskalaisia. Jos nyt ihan rehellisesti vastataan, niin ranut ja pihviainekset, niillä pärjätään ja itse voisin vielä paistellakin pihvit. Juotavaksi olisi maitoa ja kahvia. Olutta ilman pärjää, mutta kahvia pitäisi ehdottomasti olla.”

 Jos rakentaisit puuhun majan, millaisen majan rakentaisit? ”Maja ei olisi ensinnäkään liian korkealla, siinä ekoilla oksilla parin metrin korkeudessa suunnilleen. Se olisi vähän niin kuin meidän Kurikan mökin saunamökki, siinä olisi nukkumatila ja sauna vieressä, ja pieni kuisti. Puusauna kirjaimellisesti, kyllä! Hyvin näppäränkokoinen, kaikki olisi käden ulottuvilla. Ei mitään liian prameaa.”

 Jos voisit palata aikakoneella menneisyyteen johonkin tiettyyn hetkeen tai ajanjaksoon, minne menisit? ”Menisin katsomaan, miten omat vanhempani tapasivat! Olisi hauskaa nähdä se. Tiedän, että he tapasivat lentopallopiireissä ja miten siellä on katseita vaihdeltu sitten...”

 Jos sinun elämästäsi tehtäisi esitys, millainen se olisi ja kuka olisi sinun roolissasi? ”Yle Puheen haastattelussa mun piti kuvailla itseäni ja vastasin, että oon välillä salonkikelvoton mutta sydämellinen. Toivon, että se olisi esityksen tematiikkana myös. Ei se mikään musikaali olisi, mutta kyllä siinä musiikkinumeroita olisi varmasti. Mun roolissani olisi vanha kämppikseni ja kouluunkin päässyt Jarno Hyökyvaara. Hän tuntee minut ja on alalla, eli osaa myös näytellä.”

 Mitä haluaisit kysyä minulta? ”Mikä saa sut ajamaan tuhansia kilometrejä vuodessa aina uudestaan kokemaan teatteria?”

Siinäpä taas kysymys…

 Mitä aiot tehdä seuraavaksi? ”Tämän jälkeen menen moikkaamaan ystävääni Akseli Hannulaa, jonka kanssa päästiin Kellariteatteriin samaan aikaan. Hän on myös ”alan miehiä” ja toimii enemmänkin dramaturgina. Mennään katsomaan Tappara-HIFK -peliä luultavasti Mallaskukko-baariin. Huomenna lähden Stadiin takaisin ja maanantaina ajan mökille. Pitkänäperjantaina lähdetään sitten TeaKin kurssikavereiden kanssa Viron-laivalle, 22h tauotonta ”viihtymistä” luvassa. Eli ensin lepoa ja sitten levon vastakohtaa. Luojan kiitos on muutama toipumispäiväkin siinä ennen kuin pitää palata takaisin töihin. Viimeisen laivan harkoilla aloitetaan.”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

Mistä sanasta pidät eniten? - Ellen
Mistä sanasta pidät vähiten? - Viha
Mikä sytyttää sinut? - Ihmiset
Mikä sammuttaa intohimosi? - Kyynisyys
Suosikkikirosanasi? - Vittu
Mitä ääntä rakastat? - Tyttöystäväni ääntä
Mitä ääntä inhoat? - Ihmisten narinaa
Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Nuoriso-ohjaajan työtä, lastenkodinohjaaja
Missä ammatissa et haluaisi olla? - Vittumaisessa ammatissa kylmässä maailmassa
Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - Tervetuloa!  

Prospero / Helsingin Kaupunginteatteri

Prospero / Helsingin Kaupunginteatteri, Studio Pasila

Ensi-ilta Prahassa Jatka 78 -teatterissa 7.4. 2017, Suomessa 16.5. 2017

Kesto noin 50min (ei väliaikaa)
Ikäsuositus 5v ylöspäin

Ohjaus Maksim Komaro
Dramaturgia Sverre Waage
Lavastus Juho Rahijärvi, Maksim Komaro ja Kati Mantere
Puvustus Kristina Nováková Záveská
Valosuunnittelu Juho Rahijärvi
Musiikki Juuso Hannukainen
Tuotanto Naïve Man Company

Esiintyjät Jiri Kohout ja Milla Lahtinen


 Nähtyäni ensimmäisen mainoksen Prosperosta HKT:n nettisivuilla ajattelin, että ahaa Tuukka Leppänen on taas kasvattanut parran ja palaamassa Lahdesta takaisin Helsinkiin... Sen verran oli herralla samaa näköä. Eipä ollut Tuukka sirkushommeleissa mukana ainakaan tällä kertaa, mutta siitä huolimatta lähdin vaihteeksi junalla kohti Helsinkiä. Juna oli tietty myöhässä ja minulla oli kesäloman ensimmäinen pätkä juuri päättynyt. Oli vähän sellainen otsa kurtussa -fiilis, tiedättehän. Kun ei oikein jaksaisi eikä huvittaisi, mutta mentävä on.

 Hetkeä ennen salin ovien aukeamista esiintyjät Jiri Kohout ja Milla Lahtinen saapuivat yleisöä (lähinnä lapsia) viihdyttämään mysteerilaatikon kanssa lämpiöön. Jotain peilitemppua siinä näytti olevan, en oikein kunnolla nähnyt mitä puuhasivat. Tuli kuitenkin semmoinen lämmin fiilis tästä pienestä eleestä, ja muistui mieleeni joku vuosientakainen sirkusreissuni, kun malttamattoman lapsen aika käy pitkäksi eikä jaksaisi yhtään odottaa sisäänpääsyä, ja sitten verhojen raosta kurkisti klovni tai peräti sirkustirehtööri ja vähän ilveili. Jaksoin sen voimin odottaa hetken vielä, ja tarttua äitiä kädestä kiinni kun vähän jänskättikin.

 Katsomoon virtasi ilahduttavan paljon lapsia. Tämä näky ilahduttaa minua aina. Kuinkahan moni lapsista on elämänsä ensimmäistä kertaa teatterissa? Voi sitä tunnetta ja hämmästyneitä ilmeitä! Mitäköhän jännää verhojen takaa paljastuukaan... Kova tuuli riepottelee esirippua lumoavalla tavalla, vai merikö siinä pauhaa? Tulkinnat ovat moninaiset. Esiripun laskeuduttua selviää, että pienellä veneellä isä ja tytär taistelevat kaikin keinoin nousevaa myrskyä vastaan ja yrittävät pysyä kyydissä mukana. Mieleeni tulvahtaa joku vanha mykkäfilmi, jossa musiikki pauhaa ja sankari taistelee isompia voimia vastaan.

 Vene paiskaa isän tyttärineen rantaan, alkaa ankara nikkarointi ja naputtelu. Kuka kurkistelee mistäkin. Takanani pieni kirkasääninen tyttö kommentoi ja hämmästelee kaikkea näkemäänsä kovaan ääneen. Liikuttavan aitoa tunnelmaa. "Minne setä katosi?" "Mikä tuo tuolla on?" Veneestä muokkaantuu pari oivallista ja suojaisaa nukkumapaikkaa, mitä nyt ötökät vähän häiritsevät nukkujia.

 Lintuja lentelee häiriköimässä ja niitä yritetään ammuskella. Minne katosi pieni tipunen? Mistä ilmestyi kala koukkuun? Onpas vikkeläliikkeinen tuo karvainen otus! Hämmästeltävää riittää etenkin mystisesti ilmassa leijuvan mekon ja ylisuuren takin kanssa. Tipunenkin löytyy uudelleen, mutta katoaa niin äkkiä taas etten muuta ehdi kuin ajatella "oho". Takanani istunut tyttönen hihkaisi rohkeasti ajatuksensa ääneen "Minne se tipu taas meni?" Osaisipa kääntää mielensä useimmin lapsenmieli-vaihteelle itsekin.

Milla Lahtinen 

 "Minne kuu katosi?" jäi kaikumaan mieleeni, kun paluujunalle kiirehdin. Turhaa kiirehdin, aikaa oli yllin kyllin. Ryppyotsaisuus oli kuitenkin tipotiessään, kiitos rauhaisaan tahtiin edenneen esityksen ja pienen tytön heleän äänen. Kotomatkalla muistelin niitä ihan ensimmäisiä teatterikokemuksiani Aulangon graniittilinnassa 70-luvulla. Väliäkös sillä, että Lintu Sininen lensi selällään vaijerin varassa. Se olikin erikoinen lintu, joka osasi jotain sellaista, mitä muut ei.

 Prosperosta esityksiä vain tämän viikon, joten kiiruhda! Infoa tästä linkistä.

Esityskuvat (c) Jakub Jelen

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos HKT!)

keskiviikko 17. toukokuuta 2017

Sata lasissa! / UIT

Sata lasissa! musiikki-ilottelu / UIT, Linnanmäen Peacock-teatteri

Ensi-ilta 16.5. 2017, kesto noin 1h 25min (ei väliaikaa)

Ohjaus ja koreografia Reija Wäre
Kapellimestari Antti Paavilainen
Käsikirjoitus Seppo Ahti, Satu Rasila, Atte Järvinen, Melli Maikkula, Anna Meling ja Katariina Havukainen
Pukusuunnittelu Elina Riikonen ja Elina Vättö
Maskeeraus-ja kampaussuunnittelu Tiitta Stoor
Tarpeiston valmistus ja toteutus Jenny Villikka
Lavastussuunnittelu Teemu Loikas
Valosuunnittelu Pekka Hänninen
Valotekninen suunnittelu/valo-operointi Harri Kauppinen
Äänisuunnittelu Speedy Saarinen

Lavalla : Mikko Penttilä, Susanna Laine, Tuukka Raitala, Sanna Majuri, Sofia Arasola, Kalle Lähde, Paavo Kinnunen, Jussi Lampi, Mikael Saari, Sari Siikander ja Minttu Sinkkonen

Orkesteri : Jean S

 Jo vuosia ovat UIT:n esitykset olleet minulle tietynlainen merkki siitä, että nyt ollaan kesän kynnyksellä. Teattereiden esityskausi alkaa olla monessakin paikassa ohi ja itselläkin taitaa olla yleensä tässä vaiheessa kevätkausi kirjaimellisesti taputeltuna. Peacock-teatterissa on tullut parin vuoden aikana visiteerattua aika moneen kertaan HKT:n päätalon mittavan remontin vuoksi, nyt tuntui hitusen haikealta kammeta itseään viimeistä kertaa mäkeä ylös (ellen nyt sitten kesällä innostu piipahtamaan SeaLifessa tai huvipuistossa).

Hormoonisiskoksilla on asiaa 

 UIT:n ensi-ilta on käsite, ja niin salamavalot räpsyivät ahkerasti tälläkin kertaa. Saavuin seuralaiseni kanssa paikalle hieman liian varhaisessa vaiheessa, koska menossa oli vielä ennakkonäytös. Pian väkeä oli joka paikka turvoksissa, kun käytävillä tungeksivat saapuvat ensi-iltavieraat ja katsomosta poistuva ennakkokansa. Olen huomannut sen, että väenpaljous nykyään ahdistaa minua suunnattomasti. Tulee olo, että jään ihmisten jalkoihin enkä saa hengitettyä kunnolla. Onneksi odottelupaikka oli sellainen, jossa minut pystyttiin saartamaan vain kolmesta suunnasta... Olisin voinut muuten pystyttää siihen ihan oman valokuvaus-ja haastatteluständin, sen verran monta tämänkin blogin sivulta tuttua tyyppiä ohitseni riensi ja muutaman kanssa tuli vaihdettua muutama sananenkin.

 Ennalta vähän harmittelin sitä, että istumapaikkani oli keskikatsomon viimeisellä rivillä. Niin kaukana en ollut istunut Peacockissa koskaan, mutta onneksi silmälasit on keksitty eikä kukaan ainakaan potkiskelisi selkänojaan. Onnekkaasti suoraan edessäni ollut paikka jäi tyhjäksi ja niin minulla oli esteetön näkymä lavalle. Jännä asia on muuten sekin, että aiemmin kokemani ahdistus väenpaljoudesta katosi täysin katsomon puolella, vaikka sielläkin olin ihmisten ympäröimänä joka suunnasta. Tämän havainnon olen tehnyt monesti aiemminkin ja se on yksi vastaus siihen, miksi teatteri.

 "Sata lasissa!" on nimensäkin mukaisesti osa Suomen itsenäisyyden satavuotisjuhlavuoden ohjelmaa. Lavastuksessa oli käytetty suoraa inspiraatiota Sibelius-monumentista - näyttävää kyllä, mutta ei kovin originellia, sillä vastaavanlaiset lavasteet olin nähnyt jo aiemmin keväällä Hämeenlinnan Teatterissa. Avajaispuheet ja kännyköiden sulkemismuistutukset hoiti sitten yllätysvieras varsin korkealta taholta. Oli kyllä erittäin esikuvansa näköiseksi saatu, ainoastaan koko hämäsi.

 Musiikki-ilottelu aloitettiin rouheasti rokaten ja kyllä, Jussi Lampi "oli tosi upee näky tässä esiintymisasussain". Aiempina vuosina olin moittinut sitä, että laulujen sanoista ei tahdo saada selvää ja kaikki puuroutuu. Vaan mitäs nyt! Oliko istumapaikalla sittenkin ratkaiseva merkitys vai mitä lie tehty, sillä nyt ongelma oli omalta kohdaltani ainakin poistunut täysin. Huraa! Pystyinkin nauttimaan esityksestä kokonaisvaltaisemmin kuin aiemmin, mikä on tietysti loistava juttu.

 Sketsiosastolla nykyajan ilmiöt ja vanhempi meininki kulkivat sujuvasti käsikynkkää ja pistivät yhdessä tanssiksikin. Näimme mm. suojelusenkeleitä pohtimassa sitä, kenellä on ollut haastavin tehtävä pitää suojattinsa hengissä. Kuka ansaitsee kovasta urakastaan palkinnon? Mikko Kuustosen, Iivo Niskasen, Aira Samulinin vaiko Sepon suojelusenkeli? Entä mitä mahtaa olla pääministeri Sipilällä matkalaukussaan? Tutunnäköinen nainen, jota voi riepotella pitkin ja poikin kuin räsynukkea. Tietysti lavalla nähtiin myös Trump (kukas muu kuin Mikko Penttilä) kera viehättävän vaimonsa, ja pikavisiitin teki myös eräs toinen samanlaisella kampauksella varustettu herra kera nuoren ystävättärensä. Huutonauru raikasi yleisössä ja minusta alkoi hiljalleen tuntua siltä, että naurusulakkeen kärähtämisvaara alkaa olla vaihteeksi käsillä.

Sipilä (Jussi Lampi) kera nukkensa (Minttu Sinkkonen) 

 Hirmuisen moni ohjelmanumero oli minun makuuni ja napakymppi. Hyvinä esimerkkeinä voisin mainita sketsin, jossa Lemminkäinen ja Kullervo äiteineen saapuvat rehtorin puhutteluun, kun kumpikin pojankoltiainen on tahoillaan tehnyt kaikenlaista tai jättänyt tekemättä. Löytyi syykin sille miksi Kullervo (Tuukka Raitala) ei pysty leipää syömään ja miksi Lemminkäinen (Kalle Lähde) oli kirjaimellisestikin palasina erään episodin jälkeen. Hormoonisiskot (Susanna Laine, Sanna Majuri ja Sari Siikander) lauloivat upeasti, vaikka välillä joku heistä meinasikin lässäyttää tunnelman täysin. Opettajanhuoneessa väännettiin siitä, kuka keittää seuraavaksi kahveet ja Villen (Mikael Saari) yllätyskahvit saivat melkein paraatin aikaiseksi. Korostetaan erikseen sanaa "melkein". Samainen Saari pääsi taas vetäisemään sellaisen "kohtalaisen komean" vanhan viisuballadin uusilla sanoilla, ja jottei tunnelma olisi mennyt liian hartaaksi, piti siihenkin sitten erään henkilön tulla vetämään tanssikuvioita maapallon kera. Muikeaa menoa tarjosi etenkin Sanna Majurin tepastelu lintuna sekä loppupuolen kohtaus, jossa entinen ja nykyinen tanssi-ja hittikulttuuri sekä vastakkaiseen sukupuoleen (tai miksei samaankin) kohdistuva soidinmenottelu näyttivät parastaan ja vielä menivät sekaisinkin. Jussi Lampi DJ:nä oli aikas messevä näky, kuten myös Sofia Arasola ja Minttu Sinkkonen, joiden energistä menoa katselee aina enemmän kuin mielellään.

 Melkein käsiäni hieroskellen odotin, millaisen numeron on Jean S tällä kertaa kehitellyt. Aiempina vuosina on nähty ainakin äijäbalettia, räppiä sekä miesvoimistelua. Nyt nähtiin sellainen show, että minulla meinasi katketa verisuoni päästä. Nauratti ja itketti samaan aikaan eikä tilannetta auttanut se, että vieressäni istunut nuoripari huutonauroi koko ohjelmanumeron ajan ja se nauratti minua vielä enemmän. Enpä nyt tohdi paljastaa mistä kolmesta kappaleesta esitys koostui... Tienestihommista siinä laulettiin, vähän twerkattiinkin ja eturiviin voisi lähettää sekä sydänkohtaus-että kastumisvaroituksen. Huh huh. Tämän haluaisin nähdä uudestaan!

Keimailua entisaikojen malliin 

 Lopuksi umpikonservatiivien liitto antoi lausunnon eräästä jatkuvasti tapetilla olevasta tärkeästä aiheesta ja itsekin aloin pohtia, kenen kanssa kaikista mieluiten olisin naimisissa ja tekisinkö vaihtarit. Vielä kuultiin jyhkeää mieslaulua Sibelius-monumentista ja sitten olikin jo harmillisesti viimeisen kappaleen aika. Vähän harmitti, että nytkö tämä ilottelu loppui! Nopeasti meni aika ja mielelläni olisin katsonut pitempäänkin makeita tanssikuvioita sekä sketsi-ja biisitykitystä. Tällä kertaa tuntui, että kokonaisuus oli varsin onnistunut ja viihdyin katsomossa paremmin kuin muutamana aikaisempana vuonna. Pientä Tom of Finland-viittausta jäin vähän kaipaamaan, tosin se Jean S:n ohjelmanumero täytti kyllä sen tarpeen.

 Tule sinäkin viihtymään, esityskausi jatkuu 17.6. asti joten hyvin ehtii. Lisäinfoa tästä linkistä!

 Oho, melkein unohdin mainita erikseen Paavo Kinnusen!

Esityskuvat (c) Mirkku Merimaa

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos UIT!)

ps. mainitsinko muuten Paavo Kinnusen? Jos en, mainitsen nyt.

(c) Janne Mikkilä 

lauantai 13. toukokuuta 2017

Haastattelussa Pekka V. Louhimo

Pekka V. Louhimon tapasin Tampereen Hemingway´s -baarissa maaliskuun lopussa 2017.

 Vuonna 1987 syntynyt Pekka on horoskoopiltaan kauris. ”Oon syntynyt Oulussa, alle kouluikäisenä tuli muutettua muualle. Isäni työn perässä on asuttu ympäri Suomea esimerkiksi Raumalla ja Alahärmässä, jossa aloitin ala-asteen. Sitten muutettiin Tampereelle Härmälään, kävin siellä ekan luokan loppuun ja tokan luokan. Nekalaan menin musiikkiluokalle, ja yläasteen kävin Klasussa eli Tampereen klassillisessa lukiossa. Siellä oli latinaluokka, josta vaihdoin kylläkin pois… ei oikein latina taittunut! Sain kuitenkin jäädä onneksi samaan kouluun. Lukion kävin TYKissä, jonka jälkeen muutin neljäksi vuodeksi Jyväskylään. Aluksi menin sinne bänditoiminnan perässä, ja bändikaverit houkuttelivat mut opiskelemaan konservatorioon. Sitä ennen tein kaikenlaisia hanttihommia ja olin mm. autopesulassa töissä ja koulunkäyntiavustajana. Kaikenlaista elämänkokemusta tuli hankittua. Koulunkäyntiavustajana oli kyllä kiintoisaa, mutta keikkahommat meni päällekkäin töiden kanssa. Jos joskus kyllästyn näihin taidehommiin, mitä kyllä epäilen suuresti, voisin ryhtyä vaikkapa opettajaksi.”

 No nythän sinä innostut vastaamaan kerralla kaikkiin kysymyksiin… Mitä harrastat? ”Omaksi ilokseni ja huvikseni luen välillä, tykkään esimerkiksi scifi-kirjailija Arthur C. Clarkesta. Netflixiä katselen, vähän hävettää tunnustaa mutta tällä hetkellä oon katsellut Peikkojahti-nimistä lastenohjelmaa! Guillermo del Toron takia sitä aloin seurata, muutenkin pidän hänen leffojensa visuaalisesta puolesta. Se tyyli kiehtoo mua. Pianoa soittelen… Vaikka mä sillä sävellänkin, en silti kutsuisi itseäni pianistiksi. Säestäjäksi mieluummin, siltä pohjalta mä kappaleita sävellänkin, eli kehittelen sointuja ja laulan melodiota, ja tavallaan sitä kautta rakennan päällekkäisiä raitoja.”

 Kerrohan heti tähän väliin jonkinlainen tiivistelmä musiikkipuolestasi. ”Vuonna 2005 mä tutustuin lukiossa soittajaporukkaan. Pojat perustivat heavybändin nimeltään Piecemaker, ja olin heidän auditionissaan aikoinaan ja vakuutin heidät laulajana. Siitä se lähti, ja yhteistyömme on osan kanssa jatkunut sieltä asti. Jossain vaiheessa kiinnosti laulaa ihan työkseen, aiemmin oli laulettu vähän harrastusmielessä ja kaljapalkalla vedetty omia biisejä. Perustin yhden tutun kanssa coverbändin nimeltä Rock-It-Launcer ja sen myötä valaistui, että lauluhommia voi tehdä ihan työkseenkin. Keikkaa tuli tehtyä sen kanssa monta vuotta. Tällä hetkellä mä teen omaa musaa bändeissä Genre ja Electric Beat Orgy. Musiikki oli alunperin mulle tavallaan sivupolku. Vuonna 2006 mä hain TeaKiin ekan kerran, olin jotenkin ylpeä nirppanokkainen nuorimies silloin ja kauhean loukkaantunut siitä, etten päässyt sisään heti ekalla yrittämällä! Mä luovutin, ja sitä mä kadun edelleen. Jälkeenpäin ajateltuna TeaKin pääsykokeissa tapahtunut iso pettymys palautti mut terveesti takaisin maan pinnalle. No, nyt mä oon monta kokemusta rikkaampi musiikin kautta. Mä en ollut koskaan harrastanut mitään joukkueurheilua tai vastaavaa, olin aina hengaillut vain yhden kaverin kanssa. Vasta bänditoiminnassa tajusin ensimmäistä kertaa sen, mikä voima on kaveriporukassa."

”Neljä vuotta sitten kävelin Työväenteatterin ohi, olin menossa pitämään laulutuntia. Mulla jotenkin kouraisi vatsasta. Olin jo ehtinyt hautaamaan ajatuksen tehdä teatteria. Silloin tuli sellainen olo, että mun pitäisi katsoa myös teatterikortti elämässäni, edes mihin se voisi viedä. Päätin silloin, että nyt teen asialle jotain ja hain Suomen Teatteriopistoon musiikkiteatterilinjalle. Ajattelin, että mun olisi helpompi päästä sille linjalle, koska oli laulamisesta kokemusta. Pääsin sisään, se oli ns. pilottiryhmä eli ensimmäinen musateatteriin keskittyvä ryhmä Teatteriopistossa. Se oli hieno vuosi. Muistan aina sen ihan ensimmäisen ringin, jossa istuttiin tutustumisvaiheessa. Aloin itkeä, koska tunsin olevani henkisessä kodissani ja sillä hetkellä se konkretisoitui. Tuli valtava helpotus: tää on mun paikkani. Aiemmin tunsin olevani jollain tavalla jumissa elämässäni, ja se ei tuntunut hyvältä. Samalla kurssilla oli mahtavia tyyppejä, joilla oli samankaltaista innostusta kuin itselläni. Tehtiin yhdessä myöhemmin se ”Jonkun on oltava Pan”-esitys, jota sinäkin olit katsomassa. Aikanaan syy miksi menin Jyväskylään konservatorioon ei ollut se, että halusin kehittää itseäni vain laulajana, vaan halusin kehittää koko muusikkouttani. Halusin tehdä itse biisejä ja säveltää, saada musiikista enemmän irti. Teatteripallo alkoi pyörimään jo siellä, lopputyönäni nimittäin kirjoitin ja sävelsin musikaalin. Projektina se oli liian iso sille talolle, joten tehtiin vain kymmenen biisin konsertti. Sitä musikaalia ei ole vielä esitetty missään enkä tiedä esitetäänkö, ehkä se odottaa vain oikeaa tilaisuutta.”

(c) Róbert Frankó 

 Sulla on varsin kattavia nämä vastaukset kyllä. Olet nyt vastannut muutamaan tulevaankin kysymykseen. Palataas hiukan takaisinpäin… Olitko kouluaikoina missään teatteritouhuissa mukana, ala-tai yläasteella? ”Oon ollut mukana ja myös kirjoittanut näytelmiä, joissa oon itse tietysti ollut pääosassa, heheh. "Käsikirjoitus, ohjaus ja päärooli": isäni kuittaili aina. Konservatorion lopputyötä tehdessä huomasin, että on raskasta vastata kaikesta, kun sävelsin, sovitin ja harjoitutin kaikki biisit ja tuotin vielä videoprojisoinnitkin konserttiin. Pariin kuukauteen ei tullut juuri nukuttua. Tajusin silloin, että kaikkea ei todellakaan tarvitse tehdä yksin ja voi luottaa muihin ihmisiin. Tulisi vähemmän stressiä. Jonkun on oltava Pan-juttu tehtiinkin sitten porukalla.”

 Mitkä ovat omasta mielestäsi sinun vahvuutesi ammatillisessa mielessä? ”Laulu on mun vahvuuteni teatterissa ja esiintymisessä yleensä. Mulla on siitä eniten kokemusta, se tietysti kehittyy mitä on kehittänyt eniten. Näyttelijäntyössä vahvuuteni on se, että mulla ei ole vaikeuksia käyttää mielikuvitustani. Mulla on koko ajan ajatus siitä, millainen hahmon tulisi olla, jotta se eläisi. Jos näyttelijä on lavalla epämukavuusalueellaan jossain tilanteessa eikä ole vapauttanut tietynlaista lukkoa, yleisö ei usko hetkeäkään mitä siellä teet. Mä oon tosi tarkkana siitä, feikkaanko. Oon sillä tavalla itsekriittinen, ja näen sen vahvuutena. Koko esitys ja yleisö ansaitsee sen, että lavalla ei feikata. Jotkut näyttelijäthän on sellaisia, että ”ei mun tarvitse oikeasti tuntea sitä tunnetta, kunhan yleisölle välittyy jotain”. Mä en oo sellaista salaisuutta vielä löytänyt, että pystyisin samaan aikaan kertomaan rakkaudentunnustusta ja samalla kuitenkin ajattelisin vaikkapa kauppalistaa. Oon ehkä sen verran yksinkertainen, etten moiseen pysty enkä edes halua. Mun mielestä se olisi epäkunnioittavaa teatterintekemisen tilannetta kohtaan. Mä tykkään leikkiä tosissani!”

 Mikä olisi sellainen taito, minkä haluaisit oppia tai mistä haluaisit lisäoppia? ”Haluaisin osata tanssia paljon paremmin. Olin pari viikkoa sitten yksissä aukkareissa, joissa lauluvaiheesta selvisin hyvin ja tanssivaiheesta selvisin siinä mielessä hienosti, etten ollut niin totaalisen pihalla kuin pari-kolme vuotta sitten. Oon käynyt tässä välissä tanssitunneillakin. Toivoisin osaavani tanssia ainakin niin hyvin, ettei se olisi aukkareissa mun kompastuskiveni…”

 Mikä on ollut toistaiseksi isoin haaste, joka on teatterissa tullut eteesi? ”Kaikissa projekteissani on ollut aina jotain, mikä ei ole mennyt kuin vettä vaan, ja se on mielestäni hyvä juttu. Valkeakosken Kaupunginteatterin ”Kuka pelkää Virginia Woolfia?” on ollut mulle kaikista haastavin juttu, koska siinä en voinut yhtään tukeutua musiikilliseen osaamiseeni. Se oli mulle puhdas näyttelijäntyön kurssi ja testi siitä, missä mun rajani menee sen suhteen, mitä osaan ja missä mun lukkoni on. Siinä mulle jotenkin konkretisoitui se, että näytteleminen ei tapahdu pelkästään repliikeissä. Joku viisas on sanonut, että ”repliikit ovat vain jäävuoren huippu siitä ajatuksesta, joka siellä kaiken alla on”. Läsnäolo konkretisoitui siinä näytelmässä.”

 Tähän väliin onkin paperissa sopiva kysymys… Miksi teatteri? Miksei vaikkapa kuvataide? ”Mä olin jo lapsena sellainen, että kehittelin kaikenlaisia maailmoja ja vedin muita mukaan leikkeihini, joissa oli mukana fantasiaa ja seikkailuja ympäri metsiä. Jos ei ollut leikkikavereita, mä leikin sitten yksin ja hahmot heräsivät eloon mielikuvituksessani. Musta se oli parasta elämässä. Sitten alkoi koulu, ja alkoi tulla kaikenlaisia rajoitteita tyyliin ”et voi tehdä noin ja sun pitää tehdä näin”. Mä yritin vielä seiskaluokkalaisenakin leikkiä leluilla, koska yritin pitkittää lapsuuttani! Jossain vaiheessa se touhu sitten väistämättä loppui, ja jotenkin olin kauhean pettynyt. Teatteri on todella hieno tapa jatkaa lapsuuttaan ja leikkimistä. Minusta on tärkeää löytää joku väylä takaisin lapsuuteen ja aikaan, jolloin ei ollut huolia. Kaikille soisin sen ilon.”

 Mikä on ollut tärkein oppi, jonka olet elämäsi varrella saanut ja mistä/keneltä se on tullut? ”Mulla on sellainen punainen vihko, johon oon poiminut ja kirjoittanut kaikenlaista Teatteriopiston alusta asti. Siellä on vaikka mitä! Näyttelijäntyöhön liittyen paras oppi on ollut se, että ”opettele tekemään jostain asiasta itsellesi tärkeä”, mistä tahansa asiasta. Draama syntyy siitä, kun ihmisellä on jokin tärkeä tavoite ja eteen tulee esteitä sen saavuttamiseksi. Opettele vimmaantumaan. Tämän on sanonut näyttelijäntyönopettajani Jevgeni Haukka. Toinen tärkeä oppi on ”sä olet terve ja elossa, ole siitä kiitollinen!” Jyrki Nousiainen on sanonut tämän. Tuo laittaa asiat oikeaan perspektiiviin.”

 Onko sinulla omia ”esikuvia”, eli kenen uraa arvostat kovasti tai olet seuraillut muuten pitempään? ”Näyttelijäntyöllisesti mulla ei varsinaisia esikuvia ole, ei ainakaan sillä tavalla että ”minäkin haluan olla yhtä hyvä kuin tuo”. Yritän olla mahdollisimman hyvä versio itsestäni! Työviksessä olin muutama vuosi sitten katsomassa ”Ihmisellinen mies”-nimistä näytelmää ja Tuire Salenius teki siinä muhun äärettömän suuren vaikutuksen. Se roolisuoritus jäi totisesti mieleeni. Toinen todella vaikuttava kokemus oli Tampereen Komediateatterin ”Pukija”-näytelmässä Ola Tuomisen roolityö. Ola ohjasi yhden opinnäytetyön näyttelijäntyön jatkolinjalla, ja hänen kanssaan tuli juteltua enemmänkin. Häntä kyllä ihailen.”

 Jos saisit oikein fantasioida asialla, kuka olisi unelmiesi vasta/kanssanäyttelijä? ”Jos mä joskus olisin niin taitava näyttelijä, että pystyisin vaikkapa Benedict Cumberbatchille antamaan takaisin jotain, niin olishan se hienoa. Hänellä on niin intensiivinen ote kaikkeen mitä hän tekee.”

 Entä kenen kanssa haluaisit esittää dueton ja mahdollisesti minkä kappaleen? ”Vaatimaton unelma olisi Michael Jackson ja kappale olisi ”The Girl is Mine”, jonka hän duetoi aikoinaan Paul McCartneyn kanssa. Christina Aguileran kanssa voisin laulaa ”You´re Beautiful”-kappaleen myös.”

 Miten sinä määrittelisit sanonnan ”teatterin taika”, vai voiko sitä edes määritellä? ”Kun mä istuin yleisön joukossa ”Pukijassa”, siinä oli teatterin taikaa parhaimmillaan. Mä unohdin istuvani katsomossa, unohdin oman arkeni ja kaikki muut asiat. Mun oma elämäni ja tunteet kytkeytyi yhteen katsoessani sitä näytelmää. Pointtihan on se, että yleisö saa jotain. Kulttuuria ei pitäisi tehdä siksi, että voi patsastella ja olla olevinaan jotain, vaan siksi, että se syventää meidän henkistä elämäämme. Se voi parhaimmillaan antaa meille näkökulman, jota ei ole tullut edes ajatelleeksi. Teatterissa koetaan hetkiä ja asioita yhdessä, siksi se on niin poikkeuksellinen taidemuoto. Teatterin taika on kokemuksen taikaa.”

Teatterikärpänen lähdössä lentoon ja Pekka 

 Mitkä asiat inspiroivat sinua, esimerkiksi biisienteossakin? ”Jokin tarina tai asiayhteys inspiroi mua tekemään paremmin musaa ja säveltämään, sen takia varmaankin musiikintekijänä oon suuntautunut nyt teatterimusiikkiin. Mä en saa syntymään oikein mitään ”tyhjästä”. Tietynlainen aihe pistää heti raamit, jonka sisällä sitten leikitään. Tarina, aihe ja rajoite inspiroi mua – pitäisi kirjoittaa kappale esimerkiksi A-kirjaimesta, ja heti lähtee mielikuvitus laukkaamaan. Muussa elämässä mä saan eniten ihmisten kohtaamisesta ja juttelemisesta, kanssakäymisestä.”

 Missä eri teattereissa olet näytellyt? ”Nuorempana harrastin Messukylän Työväennäyttämöllä ja Nokian Työväen Teatterissa. Viimeaikoina olen ollut töissä näyttelijänä Tampereen Komediateatterissa ja Valkeakosken Kaupunginteatterissa. Lisäksi olin TYK Alumniteatterin (nyk.Alumniteatteri) RENT-musikaalissa ja sitten meillä oli se Teatteri Lahjattomat, jonka kanssa syntyi Jonkun on oltava Pan.”

 Mainitse joku itsellesi tärkeä roolityö tai proggis. ”Nick näytelmästä ”Kuka pelkää Virginia Woolfia?” on ollut näyttelijäntyöllisesti kaikkein haastavin ja sitä kautta tyydyttävinkin roolityöni.”

 Podetko ramppikuumetta tai esiintymisjännitystä? ”En kammoa esiintymistä ollenkaan. Kehoitan itseäni kuitenkin aina skarppaamaan, sillä kaikkina päivinähän ei olla innosta hihkuen siellä, mutta kun paikalle on tullut yleisöä meitä varten, on skarpattava. Pieni paine on joka kerta siitä, että haluaa onnistua. Mulla katoaa hommasta into kokonaan, jos tulisi sellainen tunne, että teen kaiken autopilotilla.”

 Onko sinulla jotain omia rutiineja tai rituaaleja, joita toistat ennen esitystä? ”Ei ole. Mä kuulostelen, mitä mä kulloinkin tulen tarvitsemaan ja välillä pitää punnertaa tai juosta taloa ympäri, välillä riittää se, että laitan roolivaatteet päälleni. Se vaihtelee fiiliksen mukaan.”

 Kerro joku legendaarinen kommellus. ”Mulle kävi aika paha kommellus Musiikkiteatteri Palatsissa yhdessä jutussa, jossa olin muutaman kerran mukana. Roolihahmoni oli murhaaja ja mun oli aika mennä lavalle, enkä löydä pyssyä mistään! Se vaan oli hävinnyt jonnekin. 10 sekunnin kuluttua mun pitäisi olla lavalla ampumassa. Ei voinut mitään, ammuin sitten ns. sormipyssyllä. Kyllä mua hävetti ja tuli siitä vähän sanomistakin…”

 Kerro joku hyvä muisto. ”Jonkun on oltava Pan-jutun ensi-illassa oli mahtava tunne seistä lopuksi lavalla yhdessä. Me tehtiin tää juttu! Sai olla aidosti ylpeä siitä, mitä olimme yhdessä saaneet aikaan. Panokset oli todella isot, ja siitä tuli hieno juttu.”

 Tulevia juttuja tai muita töitäsi? ”Syksyllä on tulossa Valkeakosken Kaupunginteatteriin ”Myllymestarin tytär” ja sävellän siihen musiikin, Kari Rydman säveltään tunnusmelodian ja minä sitten muun. Juuri tuli ensi-iltaan ”Pelle”-niminen lyhytelokuva, jossa näyttelen ja siihenkin oon tehnyt yhden biisin. Teatteri FAQ:n ”Takkutukkakeiju” saa toisen kautensa kesällä ja mä hyppään myös näyttämölle tällä kertaa, musiikkihan oli minun käsialaani siinä jo valmiiksi. Kesä-heinäkuussa sitä esitetään ainakin Tampereella ja Alajärvellä, mahdollisesti Helsingissä.”

 Mikä sarjakuvahahmo tai muu fiktiivinen hahmo haluaisit olla? ”Green Lantern on siitä hieno hahmo, että sehän pystyy mielikuvituksen avulla luomaan mitä vaan. Lähdetään siitä...”

 Jos sinusta tehtäisiin supersankarihahmo, mikä olisi hahmosi nimi ja supervoimasi? ”Mä olisin Rakkausritari! Se saisi ihmiset näkemään, että rakkaus on tärkeintä, mitä tahansa tekeekin.”

Rakkausritari kera mainoslauseensa (c) Teatterikärpänen

 Jos voisit viettää päivän naisena, mitä tekisit? ”Mä ottaisin kaiken irti seksuaalisesta vallasta, joka naisella on. En mä tiedä! Olisi hienoa kokea raskaus ja luoda elämää.”

 Jos ihminen menisi syksyisin talviunille ja heräisi keväällä, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan viihdykkeeksi siltä varalta, että heräätkin kesken kaiken? ”Ottaisin varmaankin levysoittimen tai jotain muuta, millä voisi kuunnella musiikkia. Spotify olisi kiva. Puhelimellahan voisi tehdä vaikka mitä, lukea e-kirjoja ja katsoa leffoja. Suklaata pitäisi olla paljon, voisin elää suklaalla. Fazerin Sininen on parasta. Juotavaksi pitäisi olla maitoa. Kahvia siellä ei ehkä kannattaisi olla, jos yrittää nukahtaa uudestaan.”

 Jos rakentaisit puuhun majan, millaisen majan rakentaisit? ”Haluaisin rakentaa majan Inariin, niin kuin Vesku Loiri. Olisi hienoa asua siellä. Puinen maja puussa, sellainen kodinomainen. Pianohan siellä pitäisi olla ainakin, paperia ja kynää kirjoittamista varten ja mukava nukkumapaikka.”

 Jos voisit aikakoneella palata menneisyyteen johonkin tiettyyn hetkeen tai ajanjaksoon, minne menisit? ”Haluaisin todistaa sen hetken, mistä kaikki alkoi. Haluaisin ehkä nähdä myös sen, onko mitään kuoleman jälkeen. Sitten mä haluaisin olla paikalla Woodstockissa katsomassa, että oliko siellä oikeasti sellaista hippimeininkiä ja rakkautta ilmassa, vai kultaako aika muistot.”

 Jos sinun elämästäsi tehtäisi teatteriesitys tai vastaava, millainen se olisi? ”Se alkaisi sellaisella musikaalinumerolla, jossa lavalla olisi nainen ja pieni poika, ja nainen kysyisi ”Miksi tuo poika nauraa niin paljon? Mikä sitä vaivaa?” Oikeasti Alahärmässä asuessamme naapurin rouva oli kysynyt, miksi hymyilen niin paljon… Esitys jatkuisi siten, ettei kukaan oikein ymmärtäisi poikaa. ”Kuka on tuo outo poika?” Ja sitten se päättyisi siihen, että poika löytää oman paikkansa ja siellä kaikki muutkin ovat vähän outoja. Lopussa olisi monologi, jossa puhuteltaisiin suoraan yleisöä.”

Mitä haluaisit kysyä minulta? ”Miten sinusta oikein tuli Teatterikärpänen?”

Mitä aiot tehdä seuraavaksi? ”Kotiin tästä ajattelin mennä ensin. Jotain ruokaa pitäisi syödä ja sitten aion työstää vähän aikaa yhtä Myllymestarin tyttären biisiä.”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

- Mistä sanasta pidät eniten? - Rakkaus
- Mistä sanasta pidät vähiten? - Viha
- Mikä sytyttää sinut? - Huulet
- Mikä sammuttaa intohimosi? - Nyrpistynyt nenä
- Suosikkikirosanasi? - Perkele
- Mitä ääntä rakastat? - Pierua (se antaa aina iloa!)
- Mitä ääntä inhoat? - Nalkutusta
- Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Varjoliitämistä (onks se ammatti?)
- Missä ammatissa et haluaisi olla? - Poliisi
- Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? Kiitos!

Pekan nettisivut löytyvät tästä linkistä, mukana myös musiikkinäytteitä ja kattava cv. 

keskiviikko 10. toukokuuta 2017

Puhdistus / Kotkan Kaupunginteatteri

Puhdistus / Kotkan Kaupunginteatterin Naapuri-näyttämö

Ensi-ilta 1.4. 2017, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Teksti Sofi Oksanen
Ohjaus Miko Jaakkola
Lavastus ja pukusuunnittelu Lucie Kuropatová
Valosuunnittelu Paula Penttilä
Äänisuunnittelu Tommi Leinonen

Rooleissa : Anne Niilola, Reeta Vestman, Ella Mustajärvi, Mikkomarkus Ahtiainen, Jarkko Sarjanen, Toni Harjajärvi, Antti Leskinen (jota näkemässäni esityksessä tosin paikkasi ohjaaja Miko Jaakkola) sekä äänenä Annuska Hannula

Aliide (Anne Niilola) ja Pasa (Toni Harjajärvi) 

 Viime lauantaina oli Kotkan Kaupunginteatterissa tuttu tuplanäytöspäivä. Hämeenlinnasta kun Kotkaan asti lähdetään, usein tulee samalla reissulla katsottua kaksi näytelmää. Tuona lauantaina vaihtoehtoina oli Puhdistus ja Häräntappoase, kaksi täysin erityylistä juttua. Suunnittelin alunperin niin, että katsomme raskaampaa kamaa ensin ja sitten kevyempää illalla, jotta olisi mukavempi ajella kotiin. (Joka tapauksessa meistä riippumattomista syistä ei ollutkaan toista vaihtoehtoa, kun illan Puhdistus oli peruttu...)

 Minähän en tee muistiinpanoja esitysten aikana. Joskus olen merkinnyt muutamia tärkeitä huomioita muistiin väliajalla tai kotimatkan aikana, mutta suurimmaksi osaksi nämä kirjoitukset syntyvät siten, että istun koneen ääreen ja yritän palauttaa itseni takaisin katsomoon kokemaan ja näkemään. Nyt Kotkan reissusta on kulunut neljä päivää ja olen vitkutellut Puhdistus-tekstini kanssa. Häräntappoaseesta oli helppo kirjoittaa. Miksi näin?

 Olen istunut koneen ääreen useampaan otteeseen, mutta ajatus takaisin katsomoon palaamisesta on tuntunut vaikealta ja jopa ahdistavalta. Yksin kotona ollessani on aiemmin ollut sujuvaa kirjoittaa ilman ylimääräistä häiriötä. Tällä hetkellä olen yksin kotona ja kuulostelen jokaista rapsahdusta ja huudahdusta, mikä seinän takaa tai ulkoa kuuluu. Kodin pitäisi olla jokaiselle ihmiselle se paikka, jossa saa olla turvassa. "Kiitos" Puhdistuksen, minusta tuli Kotkassa muutamaksi tunniksi hyvin säikky.

 Eletään vuotta 1992 Viron maaseudulla. Ikääntynyt Aliide Truu (Anne Niilola) istuu pienessä asunnossaan keinutuolissa tyhjin katsein. Jokin (tai joku?) mieltä painaa selvästi. Taustalla sotilaat kuulustelevat kovin ottein nuorta Aliidea (Reeta Vestman). Näiden kahden Aliiden välissä on metalliputkista koostuva seinämä ja lähes 50 vuotta. Yhtäkkiä ovi kolahtaa jossain takana kovaa ja saa minut säpsähtämään. Nuori nainen raahautuu viimeisillä voimillaan Aliiden ovelle apua hakemaan. Nainen on parikymppinen Zara (Ella Mustajärvi), kasvot ruhjeilla ja vaatteet riekaleina. Hän on pakomatkalla, mutta miksi? Ja miksi hän on tullut juuri Aliiden luokse?

Zara (Ella Mustajärvi) 

 Välillä palataan ajassa taaksepäin. Menneisyys ja nykyisyys käyvät dialogia keskenään, vanha Aliide yrittää selittää tekojaan nuorelle ja toisinpäin. Nuori Aliide piilottelee perunakellarissa Hansia (Mikkomarkus Ahtiainen), sisarensa miestä. Sisar Ingel on tyttärensä kanssa karkotettu kauas ja Aliidella on tässä sormensa pelissä. Mustasukkaisuus ja traaginen yksipuolinen rakkaus on saanut hänet tekemään asioita, joiden luulisi kalvavan koko loppuiän. Poikkeusolosuhteissa ihminen on valmis tekemään epätoivoisiakin tekoja. Nyt Hans olisi hänen ja vain hänen, viis siitä että Aliide on naimisissa Martinin (Jarkko Sarjanen) kanssa. Vaan ei - Hansin mielessä jäytää vain Ingel ja se, kauanko pystyy vielä piileskelemään kellarissa. Pois olisi päästävä.

Hans (Mikkomarkus Ahtiainen) ja Aliide (Reeta Vestman) 

 Pelokas ja säpsähtelevä Zara kertoo Aliidelle tarinansa ja syyn, miksi ja mitä on pakenemassa. Pihaan kaartaa auto, autonovet pamahtavat kiinni, jostain takaa kuuluu pahaenteisiä askelia ja minä en uskalla kohta enää hengittääkään. Zara on piilotettava nopeasti liiankin tuttuun paikkaan. Tekee mieleni sulkea silmät, kun Pasa (Toni Harjajärvi) ja Lavrenti (Miko Jaakkola) astuvat esiin.

 Taisin viettää tämän 2,5h aika lamautuneessa tilassa. Silmäni olivat jälkikäteen jotenkin väsyneet, ihan kuin en olisi räpytellyt silmiäni ollenkaan. Muistan etenkin takaani kuuluneet äänet ja sen hetken, kun Pasa astui hullunkiilto silmissään ensimmäistä kertaa esiin. Järjettömän pelottava hahmo! Muistan Zaran paniikinomaiset liikkeet lattialla ja pelosta tärisevän äänen, Aliiden vapisevat jalat ja vaistomaiset väistöliikkeet Pasan kovistellessa häntä. Muistan nuoren Aliiden puhumassa hymysuin miehelleen ja ilmeen totaalisen muuttumisen, kun mies ei ollut näkemässä. Muistan selänpesun ja hyväilevät liikkeet ilman vastakaikua. Muistan tukitut ilmarakoset ja tuoksun, mikä jäi lopuksi saliin leijumaan pitkäksi aikaa. Loppukumarrusten aikaan minun teki mieleni nousta seisten aplodeeraamaan, mutta en pystynyt. Oli jotenkin lamautunut olo, enkä pystynyt hetkeen sanomaan juuta enkä jaata koko esityksestä.

 Mainitsin aiemmin, että kodin pitäisi olla jokaiselle ihmiselle se paikka, jossa saa olla turvassa. Omaa itseään, menneisyyttään, muistojaan ja valintojaan ei kuitenkaan pysty pakenemaan minnekään kolkkaan maailmassa. Ei Aliide eikä kukaan muukaan.

 En haluaisi nähdä tätä Puhdistusta uudelleen enkä törmätä päivänvalossakaan Toni Harjajärven roolihahmon kaltaiseen tyyppiin. Melkein meni yöunet nimittäin. Olen kuitenkin äärimmäisen kiitollinen siitä, että tämä tehtiin juuri näin ja näyteltiin juuri näin - ja minä näin ja KOIN tämän siten, että kaikki porautui kohtalaisen syvälle ihon alle ja muistiin. Aikamoinen kokemus. Aika harvoin on katsomossa niin totaalisen puristava olo.

 Puhdistus jatkaa Kotkan Kaupunginteatterin ohjelmistossa vielä syksyllä 2017. Lisätietoa tästä.

Esityskuvat (c) Tommi Mattila

(Näin esityksen vapaalipulla, kiitos Kotkan Kaupunginteatteri!)