torstai 23. helmikuuta 2017

Kohtauksia eräästä avioliitosta / Hämeenlinnan Teatteri

Kohtauksia eräästä avioliitosta / Hämeenlinnan Teatteri, Verstas-näyttämö

Ensi-ilta 22.2. 2017, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Ingmar Bergman
Sovitus Pasi Lampela
Ohjaus ja esitysdramaturgia Samuli Reunanen
Lavastussuunnittelu Juha Mäkipää
Valosuunnittelu Hannu Suutari
Pukusuunnittelu Satu Suutari

Rooleissa : Liisa Peltonen, Lasse Sandberg ja Petri Keinonen

The Hämpton Dixieband : Petri Keinonen, Jussi Keinonen ja Jussi Harju

 "Mistä alkaisin, nyt tämän kertomuksen, vanhan totuuden..." (Rakkauslaulun alkusanat)  Minulla on ollut äärimmäisen helppoa kirjoittaa esityksistä, joissa ei liikuta liian syvissä vesissä. On ollut helppoa kertoa omasta yksityisestä teatterikokemuksestani ja verrata sitä omaan elämääni, ja tekstin myötä paljastaa välillä itsestäni ja elämästäni enemmän kuin on ehkä ollut tarvis. Nyt on myönnettävä, että tämän näytelmän kohdalla täytyy vetää jonkinmoinen raja siihen, mitä kirjoittaa. Koska meitä on kaksi, enkä halua lähteä tässä ruotimaan mitenkään omaa avioliittoani. Voi miten mieli tekisi, mutta...

 Olen nähnyt Pasi Lampelan ohjaaman version tästä näytelmästä Helsingin Kaupunginteatterissa muutama vuosi sitten. Rooleissa olivat silloin loistavat Eero Aho ja Merja Larivaara. Muistan, miten muutamissa kohdissa yleisössä naureskeltiin mielestäni oudoissa kohdissa. "Eivät naureskelisi noin, jos tietäisivät." Tällä kertaa yleisössä naureskeltiin ainakin sille, että tietoa nimenomaan on. Useampikin tunnisti sieltä omat puheensa tai vastapelurin. Nauru juuttui kuitenkin kurkkuun, mitä pitemmälle kohtausten myötä edettiin.


Verstas-näyttämön ovet avataan vain hetkeä ennen näytelmän alkamisaikaa. Sisään astuessani minut valtaa hämmästys, ihastus ja tyytyväisyys - lava kun sijaitsee kaiken keskellä ja penkit kiertävät sen ympärillä. Näin kauan piti tätäkin näyttämöratkaisua odottaa! Tosielämänkin pariskunta Lasse Sandberg ja Liisa Peltonen seisovat kuin kylävieraita vastaanottamassa lavan molemmin puolin. Tulee mieleen myös nyrkkeilykehä, josta on laidat napattu pois. Ottelu on kohta alkamaisillaan. Ottakaa mukavat paikat ja rentoutukaa, sillä kohta se on myöhäistä. Kohta mennään ylös ja alas vuoristoradalla, jota myös elämäksi kutsutaan.

 Haastattelija (Petri Keinonen) jututtaa kymmenen vuotta aviossa ollutta paria. Kaikki näyttää olevan loistavasti. Kehuja satelee, elämä ja etenkin avioelo on auvoisaa. Sanahelinää, sillä kehonkieli kertoo jotain aivan muuta. Kumpikin vastailee lavan vastakkaisilta puolilta ja välttelevät toistensa katseita. Mikseivät istu lähekkäin ja vastaile toinen toisiaan tukien? Sitä sopii miettiä. Katsomossakin voisi aviopuolisot istua vaikkapa käsi kädessä, yhteisen asian äärellä. Ensi-illassa on runsaasti pariskuntia liikkeellä. Jotenkin olo tuntuu siltä, että "tirkistelee" toisten elämää ja onko nyt sopivaa näin arkaan paikkaan tupata tähän katsomaan ja kuuntelemaan. Mihin tahansa katsookin, näkee muita ihmisiä samoissa puuhissa ja osa miettii varmaan samaa. "Nuo tuolla vastapuolella näkevät meidät, ja mieheni istuu vieressäni kädet puuskassa, haukotteleekin." Näyttelijät ovat todella, todella lähellä. Jalkojaan pitää siirtää, ettei kukaan vain kompastuisi. Täysin uusi tunne Hämeenlinnassa. Vastaavaa en ole pystynyt kokemaan kuin korkeintaan Teatteri Jurkan piskuisessa huoneteatterissa. Mahtava tunne!


 Kohtausten edetessä panokset kovenevat. Johan pudottaa melkoisen pommin, joka vie pohjan Mariannen elämältä. Yhteiselo on jo vuosia ollut kuulemma pelkkää piinaa, lapset ärsyttäviä hemmoteltuja kakaroita. "Olen vihannut sinua monta vuotta!" Katsomossa on hiirenhiljaista. Tarpeen vaatiessa otetaan megafonikin käyttöön, jos oma ääni ei ole tarpeeksi kantava.

 Vierastin aluksi kovasti ajatusta siitä, että mukana olisi juurevaa musiikkia soittava The Hämpton Dixieband. "Voi ei, pitääkö joka paikkaan tunkea musiikkia!" oli ensimmäinen ajatukseni. Eikö pelkkä loistava teksti ja upeat näyttelijät riittäisi kerrankin? Käsiohjelmassa Petri Keinonen on tituleerattu tirehtööriksi. Melkoista sirkusta tämä esitys paikoitellen onkin. Oman elämänsä nuorallatanssijoita, pellejä ja leijonankesyttäjiä tulvillaan. Vaivihkaa musiikki vie kuitenkin mennessään minutkin, kappaleet rytmittävät kohtauksia ja korostavat päällevyöryvää tunnelmaa. Soittajat jalkautuvat eri puolille salia, ja on mielenkiitoista seurata heidän työskentelyään ihan lähietäisyydeltä.


 Näyttelijöitä on äärimmäisen kiehtovaa seurata niin läheltä, että melkein kädellä voisi koskettaa (istuin eturivissä). Kaikki katseet, otsanrypyt, kulmien kohotukset (Liisa Peltonen on tässä lajissa mestari), hikikarpalot otsalla ja kimmeltävät silmät näkyvät tuskallisen hyvin. Mitään ei pysty peittelemään. Ollaan niin auki kuin olla ja voi, ja sieluun sattuu. Tätä on odotettu, tämä on oikein. Näin teatteria tehdään.

 Ennen väliaikaa Marianne ei kestä meteliä yhtään enempää, ja soittimetkin saavat kyytiä. Valo leikkaa trumpettiin keskelle näyttämöä. Vaikuttavaa.

Kierroksia lisätään väliajan jälkeen. Musiikki on muuttanut muotoaan, nyt maalaillaan taustoja ja koko Verstas-näyttämö otetaan haltuun pystysuunnassakin. Ääni kuuluu jostain kaukaa yläpuoleltani ja hetkessä jostain aivan muualta. Nerokasta. Juuri näin. Tuli palaa hiljaisella liekillä, niin kuin rakkauskin. Palaa kuitenkin.


 Äkkiseltään laskeskelin, että vuonna 1997 hurahdin Hämeenlinnan Kaupunginteatterissa tähän jaloon taidemuotoon oikein kunnolla. 20 vuotta, jonka aikana olen nähnyt hyvin erilaisia ja hyvin eritasoisia esityksiä, luultavimmin noin 160. Näiden vuosien varrella olen yrittänyt parhaani mukaan pitää lippua korkealla "oman kotiteatterini" puolesta, välillä on tehnyt mieli vajota maan alle myötähäpeästä, välillä tanssia riemusta pitkin katuja. Toisista esityksistä olen pitänyt suunnattoman paljon, vaikka suuri yleisö ei ole samaa mieltä kanssani ollutkaan. Tänään, "Kohtauksia eräästä avioliitosta"-näytelmän ensi-illan jälkeisenä aamuna voin rehellisesti ja täydestä sydämestäni vilpittömin mielin sanoa, että olen nyt nähnyt sen kaikista kovimman ja vahvatekoisimman teoksen ikinä tässä kaupungissa, ja korkealle mennään ihan valtakunnallisestikin. Ei siihen tarvita prameita lavasteita eikä näyttävää visuaalista tykitystä. Siihen tarvitaan jotain aivan muuta - sellaista, jota ei pelkästään näe vaan myös tuntee. Kiitos Liisa ja Lasse, olette parhautta! Kiitos koko työryhmä.

Lienee turhaa sanoa, että suosittelen esitystä. Kaikille. Seurusteleville, sinkuille, perheellisille, perheettömille, eronneille, eroa suunnitteleville, aviopareille. Tämä on tehty ihmisiltä ihmisille, suurella liekillä ja vielä suuremmalla sydämellä.

ps. Aamulla päässäni soi Haloo Helsingin kappale "Rakas". "Rakas ollaan vaan hiljaa..."

Esityskuvat (c) Tommi Kantanen

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Hämeenlinnan Teatteri! Minun teatterini!) #munteatteri

4 kommenttia:

  1. Sanoitat katsomiskokemuksen ja tuntemukset erinomaisesti, Talle! Tämä näytelmä on koettava. Fyysinen suoritus näyttelijöille mutta myös katsojalle. Niin syvälle menee. Kiitos Liisa ja Lasse ja työryhmä!

    VastaaPoista
  2. Kyllä Talle, se oli sitä - viihdyttävää, syvälle menevää, omaa elämää koskettavaa. Teatteria parhaimmillaan ja ainutlaatuisimmillaan.
    Ihanat, upeat Liisa<3Lasse!

    VastaaPoista

Heräsikö ajatuksia? Iloiten otan vastaan kaikki kommentit (ne tosin julkaistaan vasta hyväksynnän jälkeen, roskapostin vuoksi).