tiistai 21. marraskuuta 2017

Seitsemän veljestä / Turun Kaupunginteatteri

Seitsemän veljestä / Turun Kaupunginteatterin päänäyttämö

Ensi-ilta 3.11. 2017, kesto noin 3h (väliaikoineen)

Teksti Aleksis Kivi
Ohjaus ja sovitus Lauri Maijala
Lavastus Janne Vasama
Pukusuunnittelu Tuomas Lampinen
Valosuunnittelu Jarmo Esko
Äänisuunnittelu Iiro Laakso
Naamioinnin suunnittelu Heli Lindholm

Rooleissa : Joonas Saartamo (Juhani), Olli Rahkonen (Aapo), Pyry Äikää (Tuomas), Markus Järvenpää (Simeoni), Joel Mäkinen (Timo), Jonas Saari (Lauri), Paavo Kinnunen (Eero), Ulla Koivuranta ja Petri Rajala

 Minulla oli hyvin Seitsemän veljestä -painotteinen kesä. Näin kaksi eri produktiota (Ryhmäteatterin ja Pesäkallion, joista ensimmäisen kahteen kertaan) ja loppukesästä oli jo vähän sellainen olo, että nyt alkaa veljeskiintiö hiljalleen olla täynnä. Paitsi että edessä olisi vielä se ennakkoon odotetuin, Turun Kaupunginteatterin veljesten uusi tuleminen. 70-luvun alussa nähty Kalle Holmbergin ohjaama versio on monelle se "ainoa oikea Seitsemän veljestä", minä en sitä ikäni puolesta koskaan nähnyt paitsi tallenteena. Ymmärrän hehkutuksen esitykseen liittyen ja samalla tiedostan sen, että klassikot on luotu tehtäviksi yhä uudestaan ja uudestaan, uuden sukupolven näkemyksin ja energioin.


 Lauantain päivänäytöksestä poistuin kera tunteen, että kävelen ilmassa. Olo oli ihmeen kevyt, euforinen. Olin taas kerran nähnyt "parasta tänä vuonna, ehkäpä". Monta vuotta olen hehkuttanut tiettyjä esityksiä kaikkienaikojen kärkikahinoihin mukaan. Turun Veljesten jälkeen tulin siihen tulokseen, että on aika lopettaa vertailu ja esitysten arvottaminen paremmuusjärjestykseen. Mahdoton ja täysin tarpeeton homma. Ei taidetta voi laittaa mihinkään järjestykseen! Tämä tuntui parhaalta juuri nyt, juuri tässä hetkessä, juuri minulle. Viikon päästä saatan olla samaa mieltä täysin toisentyylisestä jutusta. Voin puhua vain omasta puolestani, omasta kokemuksestani - en sanoa kenellekään toiselle, että tämä Sinun pitää nähdä. Voin kannustaa ihmisiä käymään ennakkoluulottomasti katsomassa erilaisia esityksiä, mukavuusalueen ulkopuoleltakin ja löytämään siten niitä helmiä, joita sitten pyöritellä mielessään vuosienkin päästä. Minun tapani katsoa on muuttunut parin viimeisen vuoden aikana. Usein vaikuttaa siltä, että nyt en yhtään ymmärrä miksi noin ja mitä tapahtuu, mutta aina ei tarvitsekaan ymmärtää ja jäädä liikoja pohdiskelemaan - avataan muut aistit vastaanottamaan kaikki, mitä tuleman pitää. Silloin koko esitys saattaa muuntua kokonaisvaltaiseksi kokemukseksi - ei pelkäksi silmin katsottavaksi teokseksi. Näin kävi Lahden Kaupunginteatterin Pohjantähdessä muutama viikko sitten, ja näin kävi Turun Veljesten parissa.

Simeoni

 Meillä oli parvekkeelta eturivin paikat. Ennakkoon vähän harmittelin sitä, etten pysty nyt kunnolla katsomaan näyttelijöiden silmiä. Pelkoni oli kuitenkin aiheeton, tunne välittyi hienosti ainakin eturiviin asti. Ensimmäisen näytöksen istuin hymy huulillani, nautin kaikesta mitä näyttämöllä tapahtui. Hykertelin. Vahvasti Kalle Holmbergia muistuttava enkelisiipinen isähahmo, jo kertaalleen nähdyt lavasteet ja tarvikkeet sivuun, nykyaikaisempi sekasotkuinen asunto lipuu hiljaa esiin. Veljekset painivat ja nujakoivat keskenään, energian ja adrenaliinin purkua turhanpäiväisilläkin kurkipotkuilla ja varjonyrkkeilyllä. Juhani (Joonas Saartamo) uhoaa suuna ja päänä, nuoremmat koittavat vähän samaa perässä. Etenkin Tuomas (Pyry Äikää) ja Aapo (Olli Rahkonen) tuntuvat ottavan mallia. Turhautuneisuus kaikkeen alkaa paistaa rankasti läpi, kun ei ole mitään eikä ketään. Ei äitiä, ei isää, ei naista. Joukosta erottuu heti rauhallisempi Lauri (Jonas Saari), seuraillen sivusta muiden touhuja, tarkkaillen ympäristöään ja mietiskellen asioita. Muiden lähtiessä turhalle kosintaretkelle Lauri keskittyy kuuntelemaan oopperaa ja ottamaan muutaman tanssiaskeleen. Muiden mesotessa teltassa Lauri makaa rauhallisena selällään, ei kiirettä mihinkään eikä huolta huomisesta. Tunnen samaistuvani Lauriin, hiljainen tarkkailija kun pohjimmiltani olen minäkin.

Lauri 

 Toukolan poika (kyllä, yksikössä) eksyy omilla retkillään väärään pihaan ja saa kuulla kunniansa. Rajamäen rykmentti on kermapersepariskunta, joka tulee myöhässä teatteriin ja purjehtii läpi kakkosrivin veljeksille ja toisilleenkin haistatellen. Timoa (Joel Mäkinen) laulattaa tämän tästä, vaan ei lupaa heltiä millään. Lukkari (Petri Rajala) pyörittelee poikia oman tahtonsa mukaan, aakkosia koitetaan tankata kirjaimellisesti hakkaamalla vaikka päätä seinään, mutta ei sekään auta. Lukutaidon puute pistää vihaksi vielä enemmän, ja taas heilahti Jussin pussi. Maisemanvaihdos tekee hetkeksi hyvää. Idylliseen joulunviettoon yritetään rauhoittua seesteisissä merkeissä. Kohtaus on täysin absurdi ja saan lähes hysteerisen naurukohtauksen. Simeoni (Markus Järvenpää) jakaa joulupuuroa mairea hymy huulillaan ja oltta on, veljekset tuntevat aikamoista läheisyyttä toisiaan kohtaan. Joulun henki on tukevasti läsnä. Sallikaa mun nauraa. Överiksi menee. Juhani ehdottaa pystypainia ja viskaa pellavaiset kutrinsa helvettiin. Sauna kärvähtää tietenkin, tosin luulin että räjähtää ilmaan koko pytinki. Jo riitti tämä joulunvietto, ei meistä ole tähänkään. Väsyneet, resuiset riepupetterit palaavat takaisin sinne mistä lähtivät ja saavat lämpöisen vastaanoton. Minua itkettää. Läheisyydenkipeät veljekset tukeutuvat uupuneina toisiinsa, jaloissa puhtoiset villasukat ja käsissä kupillinen kaakaota. Telkassa lumiukkopiirretty herkistää mieliä.

Joulunviettoa 

 Väliajan jälkeen ei enää hymyilyttänyt. Tilalle oli noussut huoli. Veljesten tilanne alkoi näyttää siltä, että noinko tässä kaikki edes selviävät hengissä loppuun asti. Tyylikkäät pukumiehet joraavat hienoja muuveja, mutta se ei riitä. Lauri tuntee itsensä myyräksi ja myös näyttää siltä. Hiidenkiwi on tietysti ravintola, jonne linnoittaudutaan härkiä pakoon. Ruokaa ei ole, juotavaa sen sijaan piisaa. Kulissit alkavat hiljalleen murentua ja Lauri avaa vihdoinkin sanaisen arkkunsa. Poissa on tyyneys ja rauhallisuus. Huikea, vimmainen monologi ja täydellisen ansaitut väliaplodit ja bravo-huudot. Mieltäni kylmäsi Laurin kertomus siitä, että "tulin Turkuun ja sain puukosta kaulaani". Simeoni ja Eero (Paavo Kinnunen) eivät lähde tällä kertaa Hämeenlinnaan, vaan täysin toisenlaiselle matkalle. Taustalla veljet tanssivat Pet Shop Boysin "It´s a Sin"in tahdissa. Pala nousee kurkkuuni. Kylmää. Simeonin silmistä paistaa epätoivo, ja miten syvä hätä ja huoli Juhanin silmistä... Simeonin kohtaaminen Lucifeeruksen kanssa kohoaa täysin omiin sfääreihinsä ja siinä vaiheessa mietin, että kunpa tämä esitys ei päättyisi koskaan. Jäisin ikuisiksi ajoiksi johonkin luuppiin, joka toistaisi kohtauksia uudelleen ja uudelleen niin kauan, että veljekset löytäisivät jonkinlaisen rauhan ja osaisivat ottaa vetovastuun omasta elämästään ilman radikaaleja, epätoivoisiakin tekoja. Juhanilla riittää pahaa oloa purkamaan vihaansa syyttömiin, mutta kantti ei (onneksi) kestä loppuun asti. "Tuonen lehto, öinen lehto" (Sydämeni laulu, sanat Aleksis Kivi, sävel Lauri Maijala) soi ehkä upeimmin kuin koskaan, Lauri näyttää taas uuden puolen itsestään ja Timokin pääsee toistamiseen flyygelin ääreen (aiemmin sai laulaa oravasta).

Etualalla Paavo Kinnunen (Eero) 

 ABG eiku C -kirja otetaan lopulta haltuun tavalla, joka nostattaa taas liikutuksen aallon. En taaskaan uskaltanut hengittää Juhanin takellellessa kirjainten parissa (huvitti se, että aina piti mainita se ruotsalainen oo ja tuplavee) ja ai maailma sitä iloa onnistumisesta, kun kokonaisia lauseita tietystä kirjasta luettiin suhteellisen sujuvasti. Juhanin silmistä loisti kerrankin ja vihdoinkin jotain muuta kuin viha ja katkeruus. Täydellistä.

 Kuten sanoin, olin euforisessa tilassa esityksen päätyttyä. Tämä kolahti ja kunnolla. Kommenteista päätellen kolahti myös muuhunkin yleisöön, ainakin mitä minun korviini kantautui. Väliaplodeja sateli tämän tästä ja muutenkin yleisö reagoi hyvin voimakkaasti tapahtumiin, nauru raikasi ja välillä oli hiirenhiljaista. Nautin siitä, että asioita voi tehdä niin täysin erin tavalla ja silti pohjateoksen ydin säilyy, ja Kiven kaunis kieli. Pitäisi muuten opetella solvauksia Kiven tyylin, "sinä olet ohdake minun naurispellossani" kuulostaa paljon kauniimmalta kuin vaikkapa "vitun luuseri" (tosin sellaista en sanoisi muutenkaan kenellekään).

Juhani 

 Ja musiikki! Miten kaunista musiikkia rujojenkin kohtausten taustalla. Pidin siitä, miten äiti (Ulla Koivuranta) välillä ilmestyi pojilleen, katsomaan ja huolehtimaan siitä, että edes välillä osattaisi lähteä oikeaan suuntaan. Veljeksistä kaksi nousi ylitse muiden tällä kertaa. Joonas Saartamo Juhanina teki minuun kaikesta uhostaan huolimatta äärimmäisen suuren vaikutuksen (ei se uho niinkään, vaan se, miten Joonas sen kaiken toi esiin, siinä oli niin totaalisen selkeästi sydän mukana ja sen näki) ja taas toisaalta Juhanin vastakohta, Jonas Saaren Lauri vakuutti. Olen erityisen iloinen siitä, miten monipuolisesti Jonas Saari on nyt Turussa päässyt näyttämään osaamistaan. Pääsin ilokseni ohimennen kiittämään 5/7 veljeskatraasta ihan silmästä silmään, melkein teki mieli halatakin ihan siitä ilosta, että olivat kaikki vielä hengissä ja ilmeisen hyvinvoivia, tyytyväisiäkin.

 Erityiskiitos Lauri Maijala. Juuri näin. Tämä oli täydellisesti minun makuuni.


Esityskuvat (c) Otto-Ville Väätäinen

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Turun Kaupunginteatteri!)

 ... ja nyt on veljeskiintiö täynnä ainakin muutamaksi vuodeksi ...



maanantai 20. marraskuuta 2017

Virgo 20v -kekkereissä

Kaksikymmentä vuotta sitten, 19.11. 1997, sai Tampereella Rollikka-hallissa ensi-iltansa nuorisomusikaali Virgo. Tampereen Teatterin, Tampereen kaupungin, Pirkanmaan Oppisopimustoimiston ja Hämeen työvoimapiirin yhteistyöprojektina syntyneen musikaalin tarkoituksena oli työllistää 120 nuorta mm. työmarkkinatukijakson ja oppisopimuskoulutuksen kautta ja samalla saada nuoria katsomoon. Projekti onnistui täydellisesti, musikaalia esitettiin 68 kertaa ja katsojia se sai liki 30 000. Esitys myös taltioitiin ja TV2:n kautta Virgon näki 140 000 katsojaa.

 Musikaalin käsikirjoitti Heikki Salo, ohjasi Heikki Paavilainen ja musiikista vastasi Costello Hautamäki (tekijämiehiä kaikki jo tuolloin). Tarinan keskiössä nähdään kaksi jengiä, Rullarit ja Larppaajat, yli jengirajojen parikin rakastunutta paria, Virgo-patsas ja huumebisneksiä (huumediilerin roolissa vuorottelivat Paulit Hanhiniemi ja Mustajärvi). Talonmiehenä hääräsi etenkin Horsepower-bändistä tuttu Juha Junttu, ja muissa rooleissa suuri joukko nuoria, lahjakkaita nousevia kykyjä esimerkiksi Sami Hintsanen, Jani Koskinen, Joni Leponiemi sekä Anna-Maija Tuokko, Antti Mikkola, Jari Ahola, Maiju Jokinen...

 Vuonna 1997 teatterikärpänen ei vielä ollut puraissut minua. Tilastojeni mukaan kävin tuona vuonna tasan kaksi kertaa teatterissa (molemmat Hämeenlinnassa). Seuraavana vuonna kävinkin sitten jo kymmenen kertaa ja syynä oli se, että Risto Korhonen saapui kiinnitykselle Hämeenlinnan Kaupunginteatteriin suoraan Nätyltä ja se oli menoa sitten. Kautta rantain olin kuullut, että Virgo-nimistä musikaalia esitettäisiin kaukana Tampereella. Miten lie kantautunut tietooni, koska netistäkään ei voinut tuohon aikaan kätevästi tsekata, mitä olisi kenties muualla menossa. Kiinnostukseni herätti etenkin Juha Junttu, koska olin kova Horsepower-fani ja olisi ollut kiintoisaa nähdä mies mukana myös teatteriesityksessä. Kuten voitte arvata, en lähtenyt katsomaan. Virgon viimeinen esitys oli Rollikka-hallissa vappuaattona 1998.

Uusi käsiohjelma, jossa runsaasti juttua koko projektista.

 Tv-version sentään katsoin! Mieleeni jäi etenkin upeaääninen Sami Hintsanen (mietin, että tuosta jätkästä vielä kuullaan) ja tietysti Juha Junttu, muutama biisikin teki ison vaikutuksen. Ajattelin, että nythän tämä tuli nähtyä, eikä tullut tarvetta matkustaa paikanpäälle fiilistelemään. Voitte uskoa, että olen katunut ja kiroillut tuota asiaa moneen otteeseen. Myöhemmin selvisi, että mukana isoissakin rooleissa oli Leponiemen Joni ja Koskisen Jani ja mietin kuumeisesti, että miten en muista heitä nähneeni lainkaan... Pitkällisten tutkailujen kautta vuosien päästä sain käsiini dvd:lle poltetun tv-tallenteen ja ehdin sen katsomaan ainakin kerran. Sana kiiri, että minulla on dvd ja siitä haluttiin kopio. Annoin tehtävän silloiselle poikaystävälleni (nykyiselle aviomiehelleni, vuosi taisi olla 2006 tai 2007), joka laittoi levyt koneeseen väärin päin ja tuli polttaneeksi Virgoni päälle pelkkää tyhjää. Kesti viikon ennen kuin tunnusti tekosensa ja pelkäsi, että suhteemme oli sitten siinä. Ei ollut, Virgon verran annoin anteeksi, tosin hampaitani kiristellen... Meillä ei ole muuten Virgosta liiemmin puhuttu sen episodin jälkeen!

 Niin, onhan minulla vielä yksi muisto Virgoon liittyen. Hämeenlinnan Teatterin nykyistä sijaintia edeltänyt tila Kulttuuritukku toimi näyttämönä teatterin Baskervillen koira-musikaalille ja olin Kulttuuritukun talkooporukoissa seiniä maalailemassa ja narikassa ynnä muuta. Musikaaliin saapui katsomo suoraan Rollikka-hallista (sitä en muista oliko se ollut mukana myös Suuressa Viikinkiseikkailussa, mutta muistettiin mainita, että Virgon katsomo), Baskervillen koiran ensi-ilta oli syksyllä 1999 ja seuraavana vuonna oli samassa tilassa sitten tajuntani räjäyttänyt Autiotalo-musikaali. Minulla on tällä hetkellä pieni tuntuma siitä, että jos olisin aikoinani nähnyt Virgon, olisin hurahtanut teatteriin muutamaa vuotta aikaisemmin.

 Aikamoisen riemunkiljahduksen päästin huomatessani, että Tampere-talon Sorsapuistosalissa juhlistettaisiin 20-vuotiasta Virgoa! Välissä oli ollut parikin juhlaa, mutta ne taisivat olla työryhmän sisäisiä kemuja. Nyt mukaan fiilistelemään pääsisi myös yleisö! Nyt jos koskaan on minunkin aikani päästä mukaan virgoilemaan, ja niin hankin lipun lähes välittömästi niiden tultua myyntiin.

 No niin. Eilen oli Se Päivä. Synttärisankari-ystäväni kanssa menin paikalle jännittynein mielin ja hyvissä ajoin, permannon istumapaikoille istumaan. Enpäs ollut aiemmin tiennyt koko Sorsapuistosalista! Tuttuja kasvoja tuli bongailtua sieltä sun täältä - paikalla oli niin Costello kuin Heikit Paavilainen ja Salo, Ilpo Hakala, virgolaisia... Taisin tunnistaa myös Horsepowerin fan clubin pitäjän Kittyn, katsoimme toisiamme pitkään ja teki mieli moikata.

 Iltaseitsemän jälkeen Sorsapuistosali muuttui hetkessä Rollikka-halliksi räjähtävällä alulla, "Rullarit" rullasivat ympäri salia ja Hintsanen otti ns. tilan haltuun. Tulipa euforinen olo, vaikken aikoinaan ollut edes itse paikalla! Mutta nyt olin! Miltä mahtoi tuntua niistä, jotka olivat katsomassa ja itse esiintymässä, silloin ja nyt. En voi edes kuvitella sitä tunnemyrskyä. Biisien väliin sitten vähän muisteloitiin ja nähtiin screeneiltä pätkiä Virgon tv-tallenteesta sekä dokkarista. Siloposkille vähän naureskeltiin ja ysärilookeille, se oli sitä aikaa se. Juha Junttua ei paikalla valitettavasti nähty eikä Pauli Hanhiniemeäkään, mutta Pate Mustajärvipä nähtiin! Hän vetäisi yhdessä Jari Aholan kanssa "Diileri"-biisin. Kuultiin mm. myös "Muukalainen", "Sotalaulu" ja "Tahtovoimaa" (joista jälkimmäisen sain napattua videolle, koskapa Joni Leponiemi) . "Rakkautta vaan"-kappaleen tahdissa saimme todistaa herkkiä hetkiä ja kyyneleet nousivat silmiini viimeistään lopussa, kun yleisön joukosta tempaistiin mukaan pienemmissä rooleissa aikoinaan olleita. En ikinä unohda Jari Aholan ilmettä ja silmien kiiltoa, kun hänet eturivistä napattiin mukaan joukkoon laulamaan. Paljon rakkautta ja jälleennäkemisen riemua oli ilma sakeana. Me tehtiin se silloin, tässä me ollaan nyt! Eläköön Virgo ja yhteisöllisyyden voima! Kiiluvista, tuikkivista silmistä näki, että nyt ollaan jonkun niin ison asian äärellä, ettei sitä sanoin voi kuvata. Se täytyy tuntea ja aistia.

Hintsanen revittelemässä Muukalaisen tahtiin (c) Teatterikärpänen

 Huh huh. Varsinaisen esityksen jälkeen pidettiin pieni huilitauko ja kävin vähän halailemassa väkeä. Yksi onnekas synttärisankari pääsi Jari Aholan kanssa yhteiskuvaan ja toinen tunnusti Joni Leponiemelle tämän olleen ensirakkautensa (ei, se en ollut minä). Minulla ei ollut kenellekään mitään tunnustettavaa, oli vaan sellainen olo, että voisin halata ihan kaikkea mikä liikkuu.

 Ilta jatkui muisteloiden merkeissä, näimme videotervehdyksiä ja kuulimme fanien haastatteluita sekä kuulumisia siitä, mitä kukakin puuhaa tällä hetkellä. Moni on löytänyt itsensä nuorisotyön ja teatterin parista, tavalla tai toisella. Vietimme myös minuutin hiljaisen hetken viiden virgolaisen muistoksi, he eivät enää olleet keskuudessamme. Äärimmäisen hieno ele.

 Minun oli kiiruhdettava viimeiseen junaan enkä loppuhommia ihan nähnyt, mutta ilmeisesti siellä lopuksi hoilattiin kaulakkain yhteislauluna "Rakkautta vaan" ja meininki toi mieleeni kiekkoleijonat laulamassa "Me ollaan sankareita kaikki". Sama pätee näihinkin. Aikamoinen rutistus oli aikoinaan Virgo, ja mahtavaa oli tämä 20v-juhlaspektaakkeli! Vastaavanlaiselle proggikselle olisi tilausta tälläkin hetkellä. Nuoriso mielekkään tekemisen pariin ja myös katsomoon. Kuka tarttuu ekana?

 Kaivelin Teatterikärpäsen arkistoista Jari Aholan haastattelun kesältä 2012. Siinäkin muistellaan lämmöllä Virgoa näillä sanoilla :"Sain kirjeen jossa kerrottiin, että minut on valittu mukaan Virgoon. Se onkin ollut kaikista tärkein vaihe mun teatteriopinnoissani, oli huikeeta päästä itse tekeen kaikki alusta lähtien. Jokaisella oli oma osastonsa, me siivottiin, oltiin narikassa ym. Se oli hieno koulu oppia näkeen, kuinka valtava määrä ihmisiä tarvitaan yhden teatteriesityksen tekemiseen! Se vuosi viimeistään kirkasti sen ajatuksen, että mäkin haluan näyttelijäksi." Jari oli Virgon aikoihin parikymppinen nuorukainen, ja nyt yksi Tampereen Työväen Teatterin kantavista voimista.

 Hieno ilta! Eläköön Virgo! Kiitos kaikille! Lätkäistäänpä tähän loppuun pari videota vuosien takaa.




sunnuntai 19. marraskuuta 2017

Kybersielut / Turun Kaupunginteatteri

Kybersielut / Turun Kaupunginteatteri, Pieni näyttämö

Kantaesitys 17.11. 2017, kesto noin 1h 30min (ei väliaikaa)

Teksti Marko Järvikallas, Okko Leo ja Harri Virtanen
Ohjaus Janne Reinikainen
Puvustus Tiina Kaukanen
Lavastus Jani Uljas
Videosuunnittelu Sanna Malkavaara
Valosuunnittelu Petri Suominen
Äänisuunnittelu Mika Hiltunen
Naamioinnin suunnittelu Heli Lindholm

Rooleissa : Anna Victoria Eriksson, Minna Hämäläinen, Kimmo Rasila, Lauri Tilkanen, Pamela Tola ja Stefan Karlsson

Musiikki : Kimmo Gröhn


 Turkuun kun mennään, on tullut katsottua monesti kaksi eri esitystä samalla reissulla. Lauantaivapaat mahdollistavat tämänkaltaisen toiminnan, muina päivinä suunnitelma harvemmin onnistuu. Päivällä olimme katsomassa päänäyttämöllä kolmituntista Seitsemän veljestä -spektaakkelia ja onnittelin itseäni siitä, että tuli valikoitua näytökset juuri tuohon järjestykseen. Illan Kybersielut kun kestäisi vain puolitoista tuntia, vieläpä ilman väliaikaa.

 Edellisenä iltana ensi-illassa ollut Kybersielut jätti pöllämystyneen olon välittömästi esityksen päättymisen jälkeen ja kotimatkallekin. Mitä ihmettä minä oikein näin ja koin! Yön yli nukkuminen monesti auttaa - ja niin tälläkin kertaa.

 Harvemmin näytelmä alkaa niin, että näyttelijät marssivat eteemme kumartamaan. Ajattelin ensin, että mennäänkö tässä ovelasti jotenkin käänteisessä järjestyksessä...lopusta kohti alkua. Oli miten päin tahansa, eletään jossain tulevaisuudessa. Kaupungissa ihmisten joukossa elää kyborgeja, kuten esimerkiksi Lori (Pamela Tola). Tokihan sitten on myös poliiseja, jotka tuhoavat työkseen tätä porukkaa, joukossa myös Daniel (Lauri Tilkanen), joka on pahaksi onnekseen rakastunut Loriin. Maaseudulla asuu joukko ihmisiä, jotka ovat kyllästyneet teknologiaan ja nykyiseen menoon ja palanneet takaisin luontoon, toisenlaisten arvojen äärelle. Jotenkin mieleeni nousi ajatuksia siitä, millainen yhteys on luonnolla ja ihmisten sairauksilla, ja että mitä kaikkea rakkauden edessä ihminen on valmis tekemään. Muuttumaan joksikin toiseksi, antamaan vähän enemmänkin kuin sydämensä...

Pamela Tola ja Lauri Tilkanen 

 Esityksen äänimaailma on varsin mielenkiintoinen, kaiken visuaalisuuden lisäksi. Musiikki elää vahvasti mukana tapahtumissa ja elää, hengittää esityksen mukana kuin jokin oma organisminsa. Näyttelijät hyppäävät sujuvasti kukin vuorollaan eri soitinten ja mikrofonien äärelle. Pienen näyttämön hulppea uusi lavatekniikka nousevine ja laskevine tasoineen on kyllä näkemisen arvoinen juttu myös, mukaan vielä videoprojisoinnit ja läpikuultava kangas. Varsin vaikuttavaa ja vakuuttavaa!

 Muutamat käänteet aiheuttivat tarkoituksellista hilpeyttä yleisön joukossa... kun laulu katkeaa kesken kaiken laukauksiin, hidastetut tappelukohtaukset, yllättävä tanssaus ja Danielin sooloilu, kiinankielinen selostus suureen leikkausoperaatioon.

Daniel leikkauspuuhissa 

 Kybersieluista tuli mieleeni Netflixin kiintoisa Black Mirror-sarja (kun tulevaisuudessa teknologia on mennyt ehkä liiankin pitkälle) ja myös Dan Brownin viimeisin teos Alku. Tekniikka kehittyy, miten käy ihmisille?


 Hmmm, edelleenkin aika erikoinen minun makuuni, mutta noin kokonaisuutena ja toteutuksena äärimmäisen mielenkiintoinen juttu! Herättää ajatuksia enemmänkin varmasti päivien jälkeen, kun on toipunut alkuhämmennyksestä.

Esityskuvat (c) Otto-Ville Väätäinen

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Turun Kaupunginteatteri!)

tiistai 14. marraskuuta 2017

Päämäärä Tuntematon / Tampereen Komediateatteri

Päämäärä Tuntematon / Tampereen Komediateatterin päänäyttämö

Kantaesitys 2.11. 2017, kesto noin 1h 45min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Panu Rajala
Ohjaus, dramatisointi ja lavastus Panu Raipia
Videosuunnittelu ja -tuotanto Ilari Kellokoski
Pukusuunnittelu Kaisa Loponen
Valosuunnittelu Jonna Rautala
Äänisuunnittelu Janne Pärnänen

Lavalla Tuukka Huttunen
Ääninäyttelijät Petra Ahola ja Miia Selin


 Minulla on taas kerran ongelma. Miten kirjoittaa suhteellisen asiallisesti näytelmästä, jossa lavalla on liki kaksi tuntia vain ja ainoastaan lempparityyppini nro 1 (ja vielä monistettuna useaksi eri hahmoksi samaan aikaan), jolle lisäksi muutama vuosi sitten sydämenkuvat silmissäni tunnustin ihan henk.koht. jotain tärkeää, ja vielä kehtaan katsoa häntä silmiinkin! Miten kirjoittaa järkevästi monologista, jota katsoessa sydän meinaa hakata rinnasta ulos - hymyilyttää ja vähän itkettääkin, kun on niin onnellinen siitä, että tämänkaltaista herkkua pääsee näkemään. Onnellinen kaikkien niiden puolesta, jotka istuvat kanssani teatterisalissa samaan aikaan ja onnellinen etenkin hänen puolestaan, joka lavalla urakoi, ja onnistuu täydellisesti rool(e)issaan.

 Yritetään.

 Tuntematon sotilas on klassikko ja syystäkin moneen kertaan versioitu teos. Kulttuuriteko -sana voidaan ottaa käyttöön "Päämäärä Tuntematon"-näytelmän yhteydessä. Näin kauan kesti, ennen kuin joku älysi tarttua siihen, millainen matka käytiin ennen kirjan julkaisua. Onneksi tämä tehtiin juuri nyt, juuri näin.

 Meillä on kunnia seurata Väinö Linnaa kirjan syntyprosessin keskellä tuskailemassa, ja keskustelemassa kirjailijakollegoidensa kanssa siitä, mikä toimii ja mikä ei. Huttunen huhkii Linnana lavalla ja käy keskusteluja lähinnä videoprojisointeina nähtävien tovereidensa kanssa. Välillä minua on projisoinnit jo ruvenneet tökkimään, mutta tässä tapauksessa homma toimii hienosti. Eri hahmot erottuvat tyylitellen, parhaiten jää kyllä mieleeni kirjastonjohtaja Mäkelä duoda duoda-hokemineen. Kirjan ikoniset hahmot ovat valmiina Linnan päässä, osa menneisyyttä ja elettyä elämää, murteineen kaikkineen. Tutut hahmot heräävät näyttämöllä hetkeksi eloon, kun Linna lukee otteita tekstistään kirjailijaystävilleen, sankan tupakansavun keskellä. Lehto ja kumppanit seisovat kovennettua, Hietanen kauhistelee vieressä. Lahtinen kiroaa lumessa tarpoessaan, Rokka odottaa oikeaa hetkeä ja "sillo hänel tullooki noutaja". Nähdäänpä lavalla myös Edvin Laine, jonka saapuminen on aikamoinen yllätysmomentti.


 Lavasteena on valtava Remington-kirjoituskone (toteutuksesta vastaa Oskari Löytönen ja hänelle täydet kymmenen pistettä), joka tuntuu välillä vähän uhkaavaltakin möröltä. Kepeästi Linna liikkuu kuitenkin näppäimistöllä ja näyttää, kuka käskee. Kone on täynnä näppäriä salaluukkuja, joiden sisältä löytyy ties mitä, ja itse konekin muovautuu kätevästi vaikkapa baaritiskiksi tai sairaalan vuoteeksi.


 Tuukka Huttunen pitää yleisöä otteessaan tiukasti, kuin Linna tupakkiaan ja pyörittelee sormissaan miten tahtoo. Sanomattakin on selvää, että mies on elämänsä vedossa (tosin en ole häneltä huonoja suorituksia koskaan nähnytkään, minusta hän on aina ollut loistava). Mielestäni mukaan ilmaisuun on tullut myös erityinen ripaus herkkyyttä, enkä sitä pysty edes tarkemmin selittämään. Ei tarvitsekaan. Sen näkee jokainen itsekin.

 Mukaan vielä vähän Finlandiaa ja arkistokuvia sekä uurteisia kasvokuvia teoksesta "Viimeiseen mieheen - Till siste man". Aika velikultia, juuri niin. Himmenevät valot, hetken hiljaisuus - ja sitten aplodien vyöry.

 Suosittelen näytelmää lämmöllä kaikille. Teatterilippu on mitä mainioin joululahja ihan kenelle tahansa. Hyvä Tuntematon sotilas -kombo : teatterilippu, leffalippu ja kirja. Kaikki täydentävät toisiaan.

 Aika velikulta, tuo Tuukkakin.

Esityskuvat (c) Peero Lakanen

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Tampereen Komediateatteri!)

torstai 9. marraskuuta 2017

Kake2 - Tähtisumussa ja Seuraavat 500 vuotta

Tavoistani poiketen kirjoitan nyt parista vastikään näkemästäni jutusta yhteisen otsikon alle tekstin. Molemmista jäi mieleeni sellainen "halolla päähän"-tunnelma, eri tavalla tosin. Kahtena päivänä peräkkäin lähdin melkein suoraan töistä pääkaupunkiseudulle teatteriin, ja reissuista ensimmäinen tarjosi vielä lisädraamaa, sillä unohdin lahjakkaasti työavaimeni työpaikkani takahuoneeseen kiireellä lähtiessäni, ja tajusin asian vasta bussimatkalla Helsinkiin. Eipä siinä mitään, mutta jotenkin olisi päästävä seuraavana päivänä ensimmäisenä töihin ja avaimet sisällä... (Tämä ongelma ratkesi myöhemmin, mutta ylimääräinen stressi aiheutti aivojumin ja olin koko illan vähän usvassa.) 

 Liki kuukausi sitten kävin seuraamassa Tanssiteatteri Tsuumin "Kake2 - Tähtisumussa" treenejä, joista jäi mukava kutina ja halu nähdä itse esityskin. Kake2 oli ensi-illassa Aleksanterin teatterissa 2.11. ja itse ehdin sitten paikalle viimeiseen näytökseen 7.11. Harjoitusten perusteella tiesin vähän mitä tuleman pitää, mutta silti kokonaisuus oli tajunnanräjäyttävä yllätys. Finnhits-linjalla jatkettiin, tosin roisilla punkasenteella ja volyymit kaakkoon -meiningillä lisättynä. Taustaprojisoinneissa Suomen vaakunan leijona lähti omille teilleen ja haistatti pitkät perinteille ja ikonisille asetelmille, mm. lorautti kuset Tuonelan virtaan Lemminkäisen äidin surressa edustalla poikaansa. Kansallislintu taas pudotti Väinämöisen veneestä. Paljon räminää ja rosoa, korviahuumaavaa mäiskettä, herkkää ja rajua tanssia ... ja kaiken keskellä lumoavan kaunis a cappella -esitys, johon rakastuin jo harjoituksissa. Marccu papiljottikampauksineen ja marjapuuronvärisine asuineen oli päräyttävä näky, samoin Piramisu ja Kike de Kake viiksineen. Sydämeni vei tällä kertaa kuitenkin bändin uusi tulokas Pera77. Jälkeenpäin olo oli sellainen, kuin olisi saanut halosta päähän ja seuraavana päivänä töissä soi päässä "Kielletyt tunteet", punkversiona sekin. 

Kake yhteispotretissa (c) Mikko Mäntyniemi 
 
(Kake2 - Tähtisumussa, kesto 1h 15min (ei väliaikaa), ohjaus ja koreografia Matti Paloniemi, musiiki ja äänisuunnittelu Hannu Oskala, pukusuunnittelu Jaana Kurttila, valo-ja lavastussuunnittelu sekä laulujen sanat Janne Teivainen, tekstit työryhmä, projisoinnit Antti Lindholm. Lavalla Reetta-Kaisa Iles (Piramisu), Tuomas Juntunen (Marccu), Sampo Kerola (Pera77), Salla Korja-Paloniemi (Kike de Kake), Jarno Tastula (Raimo von Kake) sekä Janne Teivainen (Foni-Åke).) 

Carl-Kristian Rundman (c) Stefan Bremer
 
 Halolla päähän-meno jatkui sitten seuraavana päivänä Espoon Kaupunginteatterissa, jonne saavuin ja lähdin ensimmäistä kertaa bussilla (tosin ystävän avustamana). Jännä kokemus sekin, ja ehkä seuraavalla kerralla uskallan lähteä liikkeelle Kampista ihan itseksenikin. Mutta se esitys! Aiheesta ensinnäkin viis ; jos lavalla on Eero Aho, Ria Kataja ja Carl-Kristian Rundman, ja tekstistä sekä ohjauksesta vastaa Paavo Westerberg, on suorastaan pakko mennä katsomaan. Tavoistani poiketen olin ennakkoon lukenut muutamia arvioita ja kommentteja, mutta en niistä juuri viisastunut eikä mitään jäänyt päähäni. Etukäteen olin sitä mieltä, että tästä esityksestä on varmasti niin monta tulkintaa kuin on katsojaakin, ja jokainen kokee (kuulee, muistaa, näkee) asiat omalla tavallaan. Jollekin suuri mysteeri aukeaa, jollekin ei. Itse kuulun jälkimmäiseen porukkaan. Mietin, että pitäisikö minun antaa asioiden hautua muutama päivä päässäni ja sitten kokeilla tekstinkirjoitusta uudestaan, vaiko luettelisi Eero Ahon roolihahmon lailla liudan yksinkertaisia asioita, joista pitää. (Gerbiilit tulisi mainittua tässäkin!) Vaiko nostaa kädet pystyyn ja todeta, että nyt meni yli ja lujaa. Pidin esityksestä, jollain selittämättömällä tavalla se koukutti. Väliajalle mentäessä vertasin näytelmää Twin Peaksin uusimpaan kauteen. Pihalla ollaan, ja silti täysin koukussa. Esitys imaisi mukaansa. Ria Katajan pienet eleet, puheen ajoittainen hermostuneisuus ja kiihtyvä kävelyvauhti, oudossa synkassa sykkivät valot ja koko tilan muuttuminen toiseksi, toistuvat kysymykset ja vastaukset, Eero Ahon tuijotus, "täydellinen kansalainen" Rundis pulassa, kuka teki mitä... Unenkaltainen, painajaismaisen painostava tunnelma ajoittain. Välillä kävi mielessä, että kohta jostain ovesta tulee lavalle Jani Volanen (kuin Q-Teatterin näytelmässä Kevyttä mielihyvää) ja napsauttaa sormiaan, joukkohypnoosi on päättynyt ja näkökulma muuttunut, selkeytynyt. Muuta en osaa sanoa, en tässä vaiheessa enkä varmaan myöhemminkään. 

Eero Aho ja Ria Kataja (c) Stefan Bremer 

(Seuraavat 500 vuotta, ensi-ilta 20.9. 2017, kesto 2h 15min (väliaikoineen), teksti ja ohjaus Paavo Westerberg, lavastus ja pukusuunnittelu Markus Tsokkinen, valosuunnittelu Ville Seppänen, äänisuunnittelu Tommi Koskinen, videosuunnittelu Timo Teräväinen, maskeerauksen suunnittelu Kaarina Kokkonen, dramaturgi Jukka Viikilä. Rooleissa Ria Kataja, Eero Aho ja Carl-Kristian Rundman.) 

(Näin molemmat esitykset kutsuvieraana, kiitos Tsuumi ja Espoon Kaupunginteatteri!) 

maanantai 6. marraskuuta 2017

Teatterikärpänen lukee / Sylvi Salonen -Viimeinen diiva

Aika usein olen manannut sitä, että teatterikärpänen ei ole puraissut minua heti kun se olisi ollut mahdollista, niin paljon on jäänyt näkemättä ja kokematta. Legendaarinen Sylvi Salonenkin olisi ollut mahdollista nähdä lavalla 80-ja 90-luvulla, mutta kun ei... Minulle Sylvi Salonen oli tuttu vain ja ainoastaan Tankki täyteen -sarjan Emmi Vilénin roolista (ja pitkään kesti aikoinaan muutenkin,  ennen kuin tajusin, että hei näitä "teeveestä tuttujahan" voi nähdä teatterin lavalla) ja tämän elämäkerran luettuani haluaisin oitis matkata aikakoneella Tampereelle näytökseen, jossa yleisö aloitti aplodeerauksen aina kun Sylvi astui lavalle. Mikä persoona!

 "Sylvi Salonen - Viimeinen diiva" -kirjan ovat kirjoittaneet yhdessä Pirkko Vekkeli sekä Ismo Loivamaa, toimittajia ja tietokirjailijoita molemmat. Aiemmin heiltä on ilmestynyt mm. elämäkerrat Ansa Ikosesta sekä Eeva-Kaarina Volasesta.


 Kirjassa käydään hyvin mielenkiintoisella tavalla läpi Sylvi Salosen elämän ja uran tärkeitä vaiheita, kronologisessa järjestyksessä. Mukana on myös paljon kuvia ja erillinen kuvaliitekin, ne tuovat mukavan lisän lukukokemukseen. Sylvi syntyi vuonna 1920 Porissa ja aloitti Porin Teatterissa harjoittelijana 1936. Tampereen Teatteriin hän siirtyi 1943 ja Tampereen Työväen Teatteriin 1949. Työviksen vakituiseen näyttelijäkuntaan hän kuului vuoteen 1985 asti, jonka jälkeen hän vieraili mm. Helsingin Kaupunginteatterissa. Sylvi Salonen menehtyi Hatanpään sairaalassa vaikean sairauden murtamana loppuvuodesta 2003. Toinen kansan rakastama näyttelijä, Sylvin pahin kilpakumppani ja "rakas vihollinen" Veikko Sinisalo menehtyi viikoa aiemmin.

 Sylvi Salonen ei koskaan ollut naimisissa eikä hänellä ollut lapsia. Teatteri oli hänen suuri rakkautensa. Miesystäviä hänellä tietysti oli, olihan hän näyttävä nainen ja viihtyi juhlissa. Mm. presidentti Kekkonen oli hänen läheinen ystävänsä. Sylvi osteli mielellään uusia vaatteita ja uusinta kodintekniikkaa ja esitteli ostoksiaan usein lehtien sivuilla kotonaan tehdyissä haastatteluissa, joissa kaikissa näkyi eräs tietty lahjaksi saatu iso peili. Mieleeni jäi lause "Vaikka olenkin romanttinen, opin jo nuorena, että vain elokuvateatterissa soivat viulut kun suudellaan. Näyttämöllä jouduin käsittelemään elämän suuria kysymyksiä; oliko niistä omassa elämässäni apua? Ei."

 Kirja on täynnä mehukkaita anekdootteja ja tarinoita kulisseista ja kulissien takaa, teatterihistoriaa parhaimmillaan. Tarinoita Sylvistä ovat kertomassa mm. kollegat Eila Roineesta Ilmari Saarelaiseen.
Sylvillä oli tapana töksäytellä asioita, eikä hän välttämättä ajatellut, että moisista kommenteista tulisi jollekin paha mieli. "Kauhee puku, mutta sulle se kyllä sopii" on tästä hyvä esimerkki. Tai lavan takana todettu "Mitä ne siellä nyt taputtaa, enhän minä ole vielä edes lavalla".

 Itse ahmin kirjan parissa päivässä. Oli erittäin kiehtovaa lukea erilaisista rooleista "muijarooleista" Sarah Bernhardtiin ja Bernarda Alban taloon. Myös Sylvin yksityiselämä kiinnosti, millainen persoona hän oli teatterin ulkopuolella. Hän saattoi valita lyhyttäkin kaupunkireissua varten pukua tuntikausia peilin edessä mallaten, ja kun sopiva vihdoin löytyi, sillä tehtiin lyhyt pyrähdys ulkona ja tultiinkin vielä vaihtamaan. Suuri diiva, läheinen ystävä ja rakastettava persoona. Paljon muutakin kuin se teeveestä tuttu Emmi Vilén.

 Sylvi Salosen siunauksen toimitti piispa Juha Pihkala. "Jokaisella on monta roolia elämässään. Silti ihminen ei ole vain rooliensa summa, vaan jotain olennaista niiden takana."

Sylvi Salonen - Viimeinen diiva 
Kustantaja Minerva Kustannus Oy 
Kirjoittajat Pirkko Vekkeli ja Ismo Loivamaa 
250 s. 

(Sain kirjan arvostelukappaleena, kiitos Minerva Kustannus!)

 Lisäinfoa tästä linkistä.

Musta sydän / Tampereen Teatteri

Musta sydän / Tampereen Teatterin päänäyttämö

Ensi-ilta 13.10. 2017, kesto noin 2h 5min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Ilkka Remes
Sovitus ja ohjaus Tommi Auvinen
Lavastus-ja pukusuunnittelu Mikko Saastamoinen
Videosuunnittelu Joonas Tikkanen
Valosuunnittelu Tuomas Vartola
Äänisuunnittelu Jan-Mikael Träskelin
Kampausten, maskien ja peruukkien suunnittelu Ella Lahtela

Rooleissa : Mari Turunen, Elina Rintala, Mari Posti, Matti Hakulinen, Pia Piltz, Jukka Leisti, Risto Korhonen, Arttu Ratinen, Tom Lindholm, Martti Manninen, Kirsimarja Järvinen sekä Noora Hilander, Joel Junttila, Daniel Kalejaiye ja Petteri Kivilahti

 En ole koskaan lukenut yhtäkään Ilkka Remeksen kirjaa, tiedän kyllä kirjojen suosion ja etenkin isänpäivän ja joulun alla olen huomannut kirjakaupoissa ja lehdissä mainoslauseita "tästä lahjaksi uusin Remes". Kaappausdraama kuulosti ennalta varsin kiehtovalta aiheelta ja koska Tampereen Teatterissa olen ennenkin nähnyt psykologista kutkuttavaa menoa, päätin suunnata katsomaan. Vähän oli pientä epäilyä ilmassa meikäläisellä, täytyy myöntää...

 Pörssiyhtiön pääjohtaja Antti Salomaa (Matti Hakulinen) kaapataan kotoaan Espoosta. Alusta asti on selvää, kuka tuon kaappauksen takana on, joten katsojien ei tarvitse arvuutella asialla. Kaappaajana on Erja Kallio (Mari Turunen), jolla on paljonkin hampaankolossa Salomaata kohtaan ja siksi moinen teko. Alkaa kissa ja hiiri -leikki, kun poliisit yrittävät napata Erjan haaviinsa ja saada selville kaapatun olinpaikankin. Siinä sivussa selviää paljon muutakin ja vaiettuja salaisuuksia paljastetaan.

Matti Hakulinen ja Mari Turunen 

 Lavastus on varsin mielenkiintoinen videonäyttöineen ja pyörivine tasoineen. Montakin kertaa mielessäni kävi, että katsonko nyt televisiosta jotain ajankohtaista keskusteluohjelmaa, vai onko legendaarinen Poliisi-TV tehnyt uuden paluun ruutuihin. Kohta jostain astuisi lavalle Raija Pelli ja kertoisi viimeisimmät käänteet kaappausasiassa. "Kaappaajan kiinnisaamiseen johtavasta vihjeestä on luvassa huomattava palkkio".

 Kuten aina, poliisien joukossa pitää olla alkoholisti/peliriippuvainen rikospsykologi, jota ei ole hommissa vähään aikaan nähty mutta jolle tietynlaisissa tapauksissa sitten pakon edessä soitetaan. Tällä kertaa tuon roolin vetäisee Tom Lindholm ja hyvin vetääkin. Rikospsykologi Pesonen on koko näytelmän kiinnostavin hahmo, ja Mari Turunen vakuutti minut myös. Kävi mielessäni, että jos Game of Thronesista tehtäisiin härmäläinen versio, Turunen ehdottomasti Brienne of Tarthin rooliin! Sopivassa suhteessa herkkyyttä ja kovuutta molemmissa.

Arttu Ratinen, Tom Lindholm ja Martti Manninen 

Muuten sitten ... mitenköhän tämän nyt sanoisi ... en kauheasti näytelmästä pitänyt. Liian hätiköiden siirryttiin asioista ja paikoista toiseen, minun kohdallani ei syntynyt minkäänsortin kutkuttavaa jännitystä tai muuta viritystä. Ihan kuin joku kohtaus olisi puuttunut välistä? En kai vaan nukahtanut? Narikassa salakuuntelin kanssakatsojien kommentteja ja joka puolelta kaikui "Tää oli kyllä tosi hyvä ja hyvin piti otteessaan". Tämä ei ollut vaan minun juttuni tällä kertaa. Ilahduttavan paljon katsomossa oli muuten miehiä ja kaikille Remes-faneille voikin olla ihan erityinen kokemus, joten teatterilippu lahjaksi loppuvuoden juhliin voisi olla ihan kohdallaan.

Esityskuvat (c) Harri Hinkka

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos Tampereen Teatteri!) 

perjantai 3. marraskuuta 2017

Suomen hauskin mies / Helsingin Kaupunginteatteri

Suomen hauskin mies / Helsingin Kaupunginteatteri, Pieni näyttämö

Kantaesitys 2.11. 2017, kesto noin 2h 25min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Mikko Reitala ja Heikki Kujanpää
Ohjaus Heikki Kujanpää
Lavastus Pekka Korpiniitty
Musiikki Timo Hietala
Puvut Sari Salmela
Valosuunnittelu Kari Leppälä
Äänisuunnittelu Aleksi Saura
Naamiointi ja kampaukset Tuula Kuittinen

Rooleissa : Martti Suosalo, Heikki Ranta, Rauno Ahonen, Vappu Nalbantoglu, Petrus Kähkönen, Risto Kaskilahti, Pekka Huotari, Jari Pehkonen, Pihla Pohjolainen, Mikko Reitala, Heikki Sankari, Tatu Sinisalo sekä Annika Venäläinen, Jani Jokinen, Jesse Mast ja Jarkko Soinikoski (mainittava on myös, että estradilla nähtiin ainakin myös Pekka Aitta-aho!)

 Suomen hauskin mies -näytökset myytiin loppuun syyskauden osalta kauan ennen ensi-iltaa, ennen kuin monikaan ehti aktivoitua lipunoston suhteen. No sehän on tietysti aina mahtavaa (paitsi jos kuuluu niihin, jotka jäivät ilman lippua ja polte olisi kova). Siinä mielessä voi työryhmä lähteä esitystä turvallisin mielin ja rennolla fiiliksellä vetämään, tupa on täynnä ja lisänäytöksetkin menevät kuin kuumille kiville. Vaan millainen mahtaisi olla tunnelma, jos jostain ylemmältä taholta, asioista päättävästä suunnasta tulisi tämänkaltainen käsky : "Teidän on pakko onnistua! Yksikään tuleva katsoja ei saa perua lippuaan, yksikään penkki ei saa olla tyhjänä. Onnistukaa, tai kuula kalloon, ihan jokaiselle!" Karisisi rentous taatusti, jos joutuisi näyttelemään henkensä edestä jokaikinen ilta, muuten huomista ei tulisi. Vai miten on? Kenties silloin löytyisi jostain pienikin hippunen erityistä taikaa, joka saisi jaksamaan ja ottamaan hetkestä kiinni. Kuin jokainen hetki, jokainen lausuttu repliikki olisi viimeinen.


 Minä näin ja koin torstain ensi-illassa jotain ainutkertaista. Jotain suunnatonta lämpöä ja läsnäoloa, joka nosti erityisellä tavalla arjessa ja pimeässä marraskuun illassa raahustamisen yläpuolelle. Parhautta on se tunne  katsomossa, kun naurattaa niin että päähän sattuu, ja samaan hengenvetoon ei oikein enää tiedä, mille tässä nyt nauretaan ja miksi. Tietää ainakin olevansa elossa, ainakin sillä hetkellä. Ihana tunne.

 Näyttelijä Toivo Parikka (Martti Suosalo) on passitettu näyttelijätovereineen Iso-Mjölön saarelle vankileirille. Eletään vuotta 1918. Parikkaa ja koko poppoota syytetään kirkkoherran murhasta Helsingin valtauksen aikana, ja Parikka esittääkin vankileirin komendantille, kapteeni Kalmille (Rauno Ahonen) varsin lennokkaan version tapahtumien kulusta, syistä ja seurauksista. Suomen hauskin mies, epäilemättä. On kuulunut huhuja, että lähiviikkoina leiri tulisi saamaan arvovaltaisia vieraita ja Kalm saa idean... Parikan tulisi kollegoineen valmistella vieraille takuuhauska näytelmä, sinne asti tulisi lisäaikaa ja näytelmän jälkeen vasta teloitus. Hyytävää. Vaihtoehdot ovat totisesti vähissä. Vaan jos ihme tapahtuisikin ja jostain ilmaantuisi todistaja ja uusi oikeudenkäynti? Olisiko sittenkin olemassa mahdollisuus päästä saarelta hengissä? Jääkäriluutnantti Nyborgilla (Heikki Ranta) on sydän täyttä kultaa, ja kova kuori murtumispisteessä. Parikan kanssa yhteinen sävel löytyy helposti, ja vastoin kaikkia määräyksiä hän oman kunniansa uhalla avustaa pientä teatteriporukkaa projektissaan. Vaatetuspuolella auttelee myös Kalmin vaimo Helen (Vappu Nalbantoglu), vaikka mielessä jäytää henkilökohtainen tragedia ja sen myötä kosto.

Rauno Ahonen ja Vappu Nalbantoglu

 Aulis (Petrus Kähkönen) sen kiteyttää : "Miten tämmöistä voi tapahtua ihan pienen matkan päässä Helsingin keskustasta? Eivätkö ihmiset tiedä?" Niin. Millaista on elo vankileirisaarella, kun jatkuva nälkä kurnii vatsassa ja kun jotain ruokaa saa, se on syömäkelvotonta mössöä. Puutteelliset peseytymismahdollisuudet, syöpäläiset, tarttuvat taudit ... ja kaiken päälle huoli viimeisillään raskaana olevasta Tyyne-vaimosta (Pihla Pohjolainen), joka on ties missä. Mieltäni liikutti ajatus siitä, miten Aulis veisi pienen perheensä joskus Korkeasaareen ja sitten jätskille. Pieni valonpilkahdus syttyi Auliksenkin katseessa. Ehkä joskus!

 Ja hupaisan näytelmänhän tulevat arvovaltaiset vieraat P.E. Svinhufvud (Risto Kaskilahti) ja saksalaiskenraali von der Goltz (Heikki Sankari) saamaan... tosin pieniä näyttelijävaihdoksia joudutaan suorittamaan (suostuihan se iltanäyttelijäkin pakon edessä lavalle!) ja katsomostakin etsitään sopivia ehdokkaita. Jos satutte muistamaan kulttimainetta nauttivan Tabu-sarjan ja sieltä sketsin hömppäfestivaaleista, nyt oli kyllä hömppäherraa lavalla potenssiin sata! Nukketeatteria kettupuuhkalla, miehiä mekoissa ja pienehköä esiintymisjännitystäkin ilmassa eräällä. Yleisö ulvoi naurusta. Parikka liian lyhyissä punteissaan, Suomen kuningas puujaloillaan, aatelointi... Huvitti vielä enemmän, jos oli mahdollisuus seurata sivummalla nolona kiemurtelevaa kapteeni Kalmia, jolla oli yllättäen myös oma roolinsa absurdissa näytelmässä. Hänhän osoittautui myös melkoiseksi kielimieheksi!

Heikki Ranta, Martti Suosalo ja Pekka Huotari letkassa 

 Kuten usein käy, vapauttava nauru juuttuu kurkkuun ja muuttuu palaksi, jota saa kantaa mukanaan kotiin asti. Loppukohtaus vetää jälleen hiljaiseksi, ilmaan jää vain hiljalleen leijuvat höyhenet, pimeys ja hiljaisuus.

 Suomen hauskin mies oli itselleni näytelmistä syksyn ehdottomasti odotetuin, ja odotukset täyttyivät kyllä hienosti. Yllätys oli se, miten pohjattoman surumielinen olo oli teatterilta lähtiessä. Ja samalla oli lämmin olo ja suupielet menivät väkisinkin hymyyn, kun ajatteli kokemaansa. Teatteria parhaimmillaan, tunteesta toiseen ja kyteviä ajatuksia. Miten hienosti oli uusitun pienen näyttämön tekniikkaa ja koko tilaa hyödynnetty (paljon komeammin kuin suuren näyttämön Maijassa), ja valo-ja äänimaailma sekä musiikki tukivat kokonaisuutta kauniisti.

Manu ja Hese, takuumiehet!

 Jos jokin yksittäinen kohtaus pitäisi nostaa esiin, niin kyllähän sydämessäni läikähti kerran jos toisenkin, kun Martti Suosalo ja Heikki Ranta keskenään temmelsivät näyttämöllä kaulakkain. Siinä "vanhan liiton" ja uuden polven takuumieheni pistelivät parastaan, ja ihan pelkästään näiden herrojen touhujen seuraamisen vuoksi esitys kannattaa jo nähdä. Vaan on toki paljon muutakin! Kuten sanottu, kokonaisuus on napakymppi - ja siinä sivussa voi oppia käteviä tapoja piilottaa makkara tai esittää luontevasti, miten hieno (isotissinen) nainen kävelee. Ranta muuten näytti malliesimerkin siitä, miten oikeaoppisesti esitetään humalaista! Kun koitetaan olla skarppina, mutta ote lipsuu ... (samalla tyylillä minulta on yritetty ostaa olutta, viimeistään siinä vaiheessa usein todellisuus paljastuu, kun alkaa juttua tulla).

 Erityisen suuren vaikutuksen minuun teki tällä kertaa Rauno Ahonen. Miksen ole aiemmin tajunnut?? Mieshän on nero!

 Kirjoitus on hyvä päättää kapteeni Kalmin sanoihin "Sehr Güüt!"

Esityskuvat (c) Tapio Vanhatalo

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos HKT!)

keskiviikko 1. marraskuuta 2017

Arvoituksellisia muunnelmia / Hämeenlinnan Teatteri

Arvoituksellisia muunnelmia / Hämeenlinnan Teatterin päänäyttämö

Ensi-ilta HKT:n Studio Pasilassa 30.8. 2017, kesto noin 2h 15min (väliaikoineen)

Teksti Érik-Emmanuel Schmitt
Suomennos Leo Kontula
Ohjaus Sakari Kirjavainen
Lavastus Juha Mäkipää
Pukusuunnittelu Elina Kolehmainen
Valosuunnittelu Petteri Unkila
Äänisuunnittelu Janne Auvinen

Lavalla : Ilkka Heiskanen ja Heikki Kinnunen

 Arvoituksellisia muunnelmia on syntynyt yhteistuotantona Helsingin Kaupunginteatterin, Hämeenlinnan Teatterin, Riihimäen Teatterin, Turun Logomon ja Kuopion Kaupunginteatterin kesken. Ensi-iltansa Helsingissä näytelmä sai elokuun lopulla ja Hämeenlinnassa lokakuussa. Marraskuussa on vuorossa Riihimäki ja ensi keväänä helmikuussa Logomo ja Kuopio. Mielestäni tämänkaltainen yhteistuotanto (kuten Pesärikkokin) on tervetullut juttu, niin tekijöiden kuin katsojienkin näkökulmasta.

 Itse suuntasin näytelmää katsomaan Hämeenlinnan Teatteriin lokakuun loppupuolella. Oli varsin ankean pimeä ilta, ja levoton naakkaparvi lenteli tuttuun tyyliinsä Verkatehtaan yläpuolella. Olivat linnut varmaankin levottomia siksi, että tiesivät talossa olevan Heikin ja Ilkan, eivätkä itse pääse katsomaan legendoja.Vaan minäpä pääsin.


 Näytelmässä pikkukaupungin lehden paikallistoimittaja Erik Larsen (Ilkka Heiskanen) saapuu tapaamaan syrjäiselle saarelle majoittunutta Nobel-kirjailija Abel Znorkoa (Heikki Kinnunen) haastattelun merkeissä. Haastattelu ei oikein ota tuulta alleen, Znorko kun vastailee ylimalkaisesti ja ylimielisesti kaikkiin kysymyksiin, jos ylipäätään edes vastaa. Larsen pakkaa haastattelukamansa ja vaatteensa moneen otteeseen, sillä homma ei tunnu edistyvän ja muutenkin on varsin ikävä ilmapiiri. Aina hän palaa kuitenkin takaisin, ja hiljalleen koko tilanne onkin kääntynyt päälaelleen.

 En halua paljastaa itse juonenkulusta sen enempää, sillä se pilaisi yllätyksen. Käänteitä on luvassa nimittäin useampaankin kertaan. Miesten dialogi on herkullista ja ajatuksia herättävää. Keskustellaan rakkaudesta, himosta, valheesta ja totuudesta, ihmisyydestä yleensäkin. Mieleni teki kirjoittaa ylös muutamiakin lauseita, jäin niitä hetkeksi makustelemaan. "Miten nerokkasti ilmaistu!" Väliajalla kirjoitin kännykkäni muistiinpanoihin ylös yhden lauseen :

Totuus tuottaa aina pettymyksen 

Toinen kiintoisa lause löytyi onneksi Hämeenlinnan Teatterin sivuilta, "Mysteerissä on kauneinta juuri sen sisältämä salaisuus, ei totuus jonka se kätkee." Juuri näin. Kiehtovaa! Osittain siksi näin lyhyt tekstikin...

 Lyhyestä virsi kaunis. Pidin tästä näytelmästä äärimmäisen paljon, vielä kun tulkitsijoina herrat Heiskanen ja Kinnunen, tuo karismaattinen parivaljakko. Mielelläni olisin katsellut herroja vieläkin lähempää, intiimimmässä tilassa kenties? Verstas-näyttämölle mahtuu vaan niin turkasen vähän porukkaa, joten siinä mielessä päänäyttämö oli osuvampi valinta, mutta tunnelman puolesta...

Esityskuva (c) Aki Loponen, Pictuner Oy

(Näin esityksen vapaalipulla, kiitos Hämeenlinnan Teatteri!) 

tiistai 31. lokakuuta 2017

Jekyll & Hyde / Salon Teatteri

Jekyll & Hyde / Salon Teatteri

Ensi-ilta 6.10. 2017, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Alkuperäisteos Robert Louis Stevenson
Suomennos Tuomas Parkkinen, Jussi ja Kristina Vahvaselkä
Musiikki Frank Wildhorn
Teksti ja laulujen sanat Leslie Bricusse
Ohjaus ja sovitus Pauliina Salonius
Musiikin sovitus ja orkestrointi Pasi Ketola
Laulujen harjoitus ja kuorosovitukset Outi Ollila
Koreografia Johanna Saarinen ja Pauliina Salonius
Valosuunnittelu Timo A. Aalto
Pukusuunnittelu Taija Jokilehto
Lavastussuunnittelu Riku Suvitie
Äänisuunnittelu Pasi Ketola
Graafinen suunnittelu Marcus Lindén
Naamioinnin suunnittelu Taija Jokilehto ja Aki-Matti Kallio

Rooleissa : Peter Nyberg, Merita Seppälä/Rosita Ahlfors, Sanni Suvila-Nuutinen/Laura Flemming, Tristan Kulmala, Teemu Veikkolainen, Kai Siltala, Aki-Matti Kallio, Gerhard Gilbert, Esa Lehtinen, Teppo Rantanen, Sonja Leino, Marko Saarinen, Mikko Polojärvi, Elina Koskinen/Sari Koskela, Jerry Sarlin, Johanna Saarinen, Anne-Maija Gilbert, Vilma Koskela, Heimo Isojunno, Jenni Hytönen, Sanni Ratamo, Maisa Pitkänen, Mikael Rokka ja Mikko Polojärvi


 "Yes Sir, alkaa polttaa, lähemmäksi hiivi vaan..." 

 Kolmas kerta toden sanoo, eikös vaan? Jekyll & Hyde on minulle tuttu Turun Kaupunginteatterin ja Jyväskylän Kaupunginteatterin ansiokkaista produktiosta (kummankin proggiksen kävin katsomassa kertaalleen ja näin jälkikäteen voi todeta, että Turusta parhaiten mieleeni jäi liekehtivä laboratorio ja Jyväskylästä Maria Lundin Lucyn vertaaminen noitaan, "Murha, murha!" toki on kaikunut päässäni tämän tästä muutenkin). Turun reissusta kirjoitin vielä suhteellisen asiallisesti, Jyväskylän juttu taas lähti jo hitusen käsistä. Parin vuoden välein pitää näköjään tähän aiheeseen uppoutua, ja nyt on nähty kolmas (ja ehkä itselleni merkittävin) versio musikaalista. Kesästä lähtien olin laskenut päiviä, milloin pääsen Salon Teatteriin ensivisiitilleni ja hetken oli paniikki ja suuri murhekin puserossa, kun alkuperäinen reissupäivä muuttui työpäiväksi. Ei ollut minkäänlaista varmuutta siitä, milloin loppupeleissä pääsisin katsomaan ja vietin unettomia öitä asiaa pohtiessani. Tämä oli yksi niistä produktioista, jonka ehdottomasti halusin syksyllä nähdä ja se oli mukana syksyn tärppilistallanikin.

 Levottomia öitä tuli vietettyä muutenkin, sillä tämän tästä unissani hiippaili silinterihattuinen mysteerimies, joka kyttäsi milloin puun takana, milloin nurkan takana ja piinasi mukamas työmatkojani. Yritin karistaa tyypin kannoiltani, mutta kun käännyin katsomaan, aina siellä viitta heilahti tai hatun silhuetti näkyi tummana varjona seinää vasten. Tietysti oli siis käännyttävä katsomaan ja odottamaan, että seuraahan se varmasti! Sitten olikin hyvä jatkaa kissa-hiiri -leikkiä kellonsoittoon asti - ja mennä töihin silmät seljällään täydellisenä zombiena. Lokakuun aikana silinterihattu sai kaverikseen vielä pyöreähköt silmälasit, minä onneton kun menin lukemaan Draculan, katsomaan Coppolan leffan ja kuuntelin samaan syssyyn vielä asiaankuuluvan radion Lukupiiri-ohjelmankin. Leffan nähneet muistavat kyllä Gary Oldmanin lookin.

"Murha, murha!"

 Viime perjantaina koitti tuo ilon ja onnen päivä, reissu Saloon! Pohjiksi olin vetäissyt liki 15h mittaisen työpäivän ja aamuvuoron siihen heti perään, olin siis jälleen kerran otollista maaperää sekaville ajatuksille ja päivällä ennen lähtöä jännitti niin paljon, että oli juotava yksi siiderikin! Salon keskustaan saapuessamme päähäni pamahti yllättävä fakta : olen tyttönimeltäni Salovaara ja mietin, että kohtaloko minut tänne nyt ajoi, juuri tänään. Salo ja vaara, Jekyll & Hyde. Ai että miten kiehtova ajatusleikki! Että tätäkö päivää varten tässä on ylipäätään eletty. This is the moment? Taisimme olla ensimmäisinä paikalla ja innoissamme kailotimme kaikille terveisiä Hämeenlinnasta ja tutustuimme kahvion tuotteisiin tarkemmin. Kaikki oli niin herkullisen näköistä, paria sorttia tuli maisteltua ja tarkoituksena oli maistella lisää väliajan aikana. Toisin kävi, sillä väliajalla en saanut muuta aikaiseksi kuin hokea "Huh huh!" ja ulkona oli pakko käydä haukkaamassa vähän lisähappea ja viilentämässä tunteitaan.

 Katsomon pieni koko tuotti ensimmäisen iloisen yllätyksen. Istuimme nelosrivissä ja samalla keskikatsomossa. Kotoisa olo, liian iso on liian iso katsomossakin. Näyttämö oli hämmentävän lähellä ja mietin, miten ihmeessä tässä tyhjässä tilassa saadaan aikaan illuusio hämyisestä Lontoosta saleineen ja Punaisine Rottineen. Esityksen alettua mietin lähinnä sitä, miten nerokkaasti peilien avulla lisätilaa löytyikin enkä heti edes tajunnut, minne näyttämö syvyyssuunnassa ulottui. Bravo! Nautin suunnattoman paljon myös siitä, miten jatkossa pimeyttä ja varjoja hyödynnettiin. Kun katse on valossa, hämärässä hiippailee joku taatusti...

Nyt on Jekyll nauttinut jotain sopimatonta... 

 Tarina lienee kaikille tuttu? Kunnianhimoinen nuori tiedemies Henry Jekyll (Peter Nyberg) on tutkimuksissaan edennyt pisteeseen, jossa ihmisestä voisi tietynlaisen seerumin avulla erottaa pahan ja hyvän. Hän haluaisi testata seerumia sairaalassa viruvaan isäänsä (Marko Saarinen), mutta sairaalan nuiva johtokunta on täysin ajatusta vastaan. Henryn paras ystävä John Utterson (Teemu Veikkolainen) varoittelee kaveriaan, että nyt liikutaan vaarallisilla vesillä ja kehottaa tiedekokeilujen sijaan keskittymään tuleviin kihlajaisiin Emma Carew´n kanssa (Laura Flemming näkemässäni esityksessä, roolissa on tuplamiehitys). Henryä ei paljoa juhlinnat nappaa, sen sijaan herra päättää käyttää itseään koekaniinina ja osoittaa kaikille olleensa oikeassa. Virhe! Toki koe onnistuu, mutta samalla hän tulee luoneeksi ihmishirviön, Edward Hyden, jonka rinnalla Game of Thronesin Ramsay Boltonkin vaikuttaa kiltiltä pyhäkoulupojalta, jonka voisi oitis kutsua kahvittelemaan luokseen. Pian alkaa sairaalan johtokunnan jäsenmäärä huveta karmaisevalla tavalla ja taatusti on eturiviläisillä jännät paikat, kun väkeä listitään metrin päässä omista kasvoista. Hyde pistää totisesti ranttaliksi ja saa Jekyllistä hiljalleen yliotteen. Miesparka, yrittää kaikin tavoin pysyä tolkuissaan vaikka tuska raastaa rintaa ja omaatuntoa kolkuttaa alter egon öiset puuhailut. Utterson ja Emma ovat huolissaan, onhan nyt kyseessä rakas ystävä ja tuleva aviomies... Eikä siinä vielä kaikki. Pikaisella polttarivisiitillä Punaiseen Rottaan ovat Utterson ja Jekyll joutuneet vähän kyseenalaiseen naisseuraan, ja Jekyllin mieltä kiehtoo syntinen, mutta samalla hauras, suloinen ja kaltoinkohdeltu Lucy (Rosita Ahlfors, tuplamiehityksessä myös Merita Seppälä), johon sitten kirjaimellisesti iskee kynsin ja hampain kiinni myös hra Hyde....

Jekyll ja Lucy (Rosita Ahlfors) 

 Meissä kaikissahan kamppailee hyvä ja paha jatkuvasti, molemmat puolet löytyvät ihan taatusti ja meikäläinenkin jos jättäisi muutamaksi päiväksi kilpparilääkkeet ottamatta, alkaisi varmaan päitä putoilla aika nopeasti... On hirvittävä ajatus, että olisi olemassa oikeasti juoma, jonka nauttimalla pahuus nousee pintaan ja kaikki estot, omatunto, häpeä ja kauniit ajatukset tallotaan hengiltä. Jäljelle jäisi pirullisesti naurava, hullunkiilto silmissään riehuva psykopaatti, vailla minkäänlaista moraalia ja omaatuntoa. Millaista olisi kohdata tuollainen kunnon pahis? Vastaus : pirun kiehtovaa! Tai sitten ei. Ihmismieli on outo paketti. "Oikeassa elämässä" en ikimaailmassa haluaisi kohdata ihmistä, joka puhuisi minut pyörryksiin kohteliain korulausein, hypnotisoisi pelkällä katseellaan, sivelisi kaulaa hellästi ja sitten tuosta noin naksauttaisi niskat poikki. Naks. Kotona on ihanaa istua tietokoneen ääressä ja herkutella leffojen ja tv-sarjojen ilmiömäisillä pahiksilla, turvallisesti näyttöruutua tuijotellen. Teatterissa panokset vielä kovenevat. Kun ilmiselvä ihmispeto riekkuu samassa tilassa, oma hengitys yllättäen kiihtyy ja kädet hikoavat. Lämpö nousee katsomossa, tekee mieli riisua. Pelottavaa ja samalla kiehtovaa, jopa kiihottavaa. Pysyköön tuo nyt tuolla lavalla vaan. Vai jospa tämä kaikki onkin unta ja voin ajatuksen voimalla saada tuon tyypin katsomaan minuun... Samankaltainen pelonsekainen tunne minulla oli muinoin Dark Side of the Mime -esityksessä, jossa hiljaa toivoin että Marc Gassot´n esittämä miimikko ei missään tapauksessa valitsisi minua mukaan esitykseen, ja kun ei valinnut, mielen täytti ensin helpotus ja sitten pettymys. Omituinen on ihmisen mieli, sano.

 Olen äärimmäisen iloinen ja ylpeä siitä, että tämänkertainen Jekyll & Hyde -onnistuminen tapahtuu juuri Salon Teatterissa. Paljon on kierretty eri paikkakunnilla isoissa ja pienissä teattereissa, ja ne suurimmat yllätykset ja vuoden "mustat hevoset" ovat aiemminkin löytyneet juuri pienempien paikkakuntien teattereista. Imatran Teatterin "Hobitti" löi minut täysin ällikällä muutama vuosi sitten, samoin Kaarina-teatterin "Kurjat". Siinä jäi kyllä moni isompi proggis täysin altavastaajaksi. Itsekin kun olen pikkukaupungin kasvatti, olen valmis rummuttamaan pienten puolesta ja nostamaan tämänkaltaiset proggikset erityisasemaan.

Hyde ja Lucy (Merita Seppälä)

 Sana on jo kiirinyt tästä Jekyllistä & Hydestä ansiokkaasti, lippukauppa käy kuumana ja moni esityksistä on jo loppuunmyyty. Eikä ihme! Varsin onnistunut kokonaisuus, jossa tilankäyttö etenkin kekseliästä, näyttävä puvustus ja kiehtova ääni-ja valomaailma, loistava ensemble. Silmät ja korvat aistivat kaikenlaista, mutta tapahtui sitä muuallakin... Olen vähän huolestunut siitä, mitä kaikkea minulle on alkanut tapahtua esitysten aikana katsomossa, ihan fyysisesti. Eläydyn ehkä hiukan liikaa? Jekyllin nauttiessa labrassaan punaista nestettä ensimmäisen kerran minäkin nielaisin ja taisin puraista huuleenikin. Hyden huiskiessa kävelykepillään väkeä lakoon tunsin oman käteni puutuvan, polvihan on ollut susi jo valmiiksi. Punaisessa Rotassa en saanut silmiäni irti seinäävasten kiehnäävästä pariskunnasta, jonka toinen osapuoli oli Utterson ja toinen "tanssityttö" (Vilma Koskela). Ja entäs sitten Hyden ja Lucyn kohtalaisen suurella eroottisella latauksella varustettu sänkykohtaus? Toinen puoli minusta tunsi olonsa hitusen kiusaantuneeksi (eihän tuota rohkene katsella!) ja toinen puoli odotti hetkeä, jolloin voisi huutaa "Odottakaas vähän, minä tulen mukaan!" Fifty Shades of Hyde. Ihmismieli... Siinä kyllä sukat ja alushousutkin pyörivät jalassa, sen verran kuumaa oli meno.

 Näyttelijäjoukosta minulle jäivät erityisesti mieleeni elokuvatähtimäisen salskea Utterson (Teemu Veikkolainen), joka oli mies paikallaan muutenkin sekä jo mainittu Vilma Koskela monissa rooleissaan. Mikä pakkaus! Rosita Ahlforsin Lucylle oli helppo toivoa pelkkää hyvää ja parempaa tulevaisuutta, ja miehiä jotka koskettavat hellästi. Hieno roolityö ja erittäin kaunis lauluääni.


 Loppuun olen säästänyt pienen Peter Nyberg-osion... Olen nähnyt nuorukaisen muutaman kerran lavalla, pikkurooleissa ja ensemblessa lähinnä, ja fanituksen siemenet on kylvetty itämään hiljalleen pari vuotta sitten. Olen kyllä ollut tietoinen siitä, että sopivan tilaisuuden tullen tämä herra varmasti ns. räjäyttää pankin ja tempaisee sellaisen roolisuorituksen, että läsnäolijat ihmettelevät, minne se katto oikein lensi. Nyt ollaan Salossa, josta Peter on kotoisin ja käsissä yksi unelmarooleistaan. Mitä tekee hän? Minulla oli vahva tunne siitä, että melkoista tykitystä on luvassa, mutta siitä huolimatta hän onnistui yllättämään minut aivan täysin. Hänessä jos kenessä on tähtiainesta isommillekin lavoille, isoihin rooleihin. Odotin loistavaa, sain jotain mitä ei pysty edes selittämään. Uskomaton suoritus ja kokonaisvaltainen fyysinenkin taidonnäyte. Pidätin jännittyneenä hengitystäni, kun Jekyll veti labrassaan korkealta ja kovaa ensimmäistä isoa numeroaan, ja melkeinpä itketti, kun olin niin ylpeä onnistumisesta. Ja muuttuminen Hydeksi... kaikki se raskas hengitys, koko olemuksen muutos kampausta myöten, vaaniva katse (onneksi ja valitettavasti en nähnyt silmiä tarkkaan), saalistavan kissapedon lailla liikkuminen portaissa, pahaenteinen nauru. Täydellisen kamalaa ja ah niin ihanaa! Huomaa, että mies on todella paneutunut rooliinsa ja This is The Moment totisesti, nyt pistetään kaikki peliin. On tehty kotiläksyt hyvin ja tarkkaan, jos näin voi sanoa. Kaikki se viiltävä tuskakin Jekyllillä, ihan sydämestä otti. Lisätäänpä tähänkin vielä yhdistelmä silinterihattua ja pyöreähköjä silmälaseja. Olin pudota penkiltä kun tämä look ilmestyi estradille! Mistä tiesikin, että meikäläinen on viettänyt koko viime viikon Dracula-asioita pohtien ja lakanoissa kieriskellen? Erityispisteitä vielä ajanmukaisista pulisongeista. Minä en mikään alan asiantuntija ole, mutta omasta puolestani osaan kyllä lahjakkuudet tunnistaa ja tämä oli ehdottomasti paras Jekyll & Hyde -roolityö minun historiassani, ja jätkä on 24-vuotias! Haloo! Mitä tässä vielä ehtiikään? Kaikki pahisroolit kehiin nyt heti, en malta odottaa yhtään enempää. Teatterit, täältä pesee suosituksia tarvittaessa! Samalla mies muuten heilahti Teatterikärpäsen fanituslistan ykköseksi ja aiheutti uusia kategorioitakin loppuvuoden perinteisiin, tosin leikkimielisiin kisoihin. Vuoden Pahis?

Uttersonilla on asiaa kaverilleen

 Esityksen päätyttyä teki edelleen mieli vähentää vaatetusta ja polvet löivät vatkulia. Piti nojailla vähän seinäänkin. Tuntui siinä posket punoittavan muillakin. Uni ei tullut millään ja menin aamuvuoroon lähes samoilla silmillä. Asiakas kysyi, olenko ollut juhlimassa kovinkin pitkään. Teki mieli laulaa vastineeksi "Pedon merkin mä sieluuni hain, verta nenästä kaivoin ja sain..."

 Jos muuten mielit lukea Peter Nybergistä lisää, tässäpä helmikuussa tekemäni haastattelu. Suostuisikohan hän uuteen haastatteluun siten, että jututettavana olisikin hra Hyde? Siitä ei kylläkään tulisi yhtikäs mitään. Lähtisin oitis karkuun (ja kurkistaisin nurkan takaa, että lähtihän se hyypiö varmasti perääni, lähtihän?)

 Reissusta kotiuduttuani minulta kysyttiin, jäikö sellainen kutina, että voisi katsoa toistekin. Juurikin se! Kutinaa jäi, ja varasinkin muuten uudet liput marraskuun loppupuolelle. Haluan nähdä Lucyn roolissa myös Merita Seppälän, joka teki minuun valtavan vaikutuksen Kaarina-teatterin Kurjat-näytelmän Fantinen roolissa. Ja kyyyyyllähän sitä pääpahistakin mielellään uudestaan katselee ja kuuntelee. Kuten sanottu, Salo on vaarallinen paikka. Ja siitä huolimatta ja juuri siksi sinne pitää tunkea itsensä uudestaan! Suosittelen varaamaan liput itsekin, tämä PITÄÄ nähdä! Lisätietoja tästä.

ps. Mulle myös lasillinen punaista taikajuomaa. Olisi mahtavaa sanoa matalalla äänellä "VAPAA!" ja lähteä sitten kylille pahennusta herättämään, ihan vaan kokeilumielessä. Tämä peto ei tosin liikkuisi kovin ketterästi.

Upeat esitykuvat (c) Mika Nurmi Studio X

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Salon Teatteri! Tulen takuulla toistekin visiitille!)

maanantai 30. lokakuuta 2017

Täällä Pohjantähden alla osa 1 / Lahden Kaupunginteatteri

Täällä Pohjantähden alla osa I, Kuu on torpparin aurinko / Lahden Kaupunginteatteri

Ensi-ilta Juhani-näyttämöllä 5.10. 2017, kesto noin 2h 55min (väliaikoineen)

Teksti Väinö Linna
Dramatisointi Ari-Pekka Lahti
Ohjaus Juha Malmivaara
Koreografia Panu Varstala
Lavastus Minna Välimäki
Pukusuunnittelu Pirjo Liiri-Majava
Valosuunnittelu Kari Laukkanen
Äänisuunnittelu Kai Poutanen
Musiikki Hannu Kella

Rooleissa : Hiski Grönstrand, Laura Huhtamaa, Saana Hyvärinen, Mikko Jurkka, Tapani Kalliomäki, Eeva-Kirsti Komulainen, Paavo Kääriäinen, Jarkko Lahti (vier.), Liisa Loponen, Jarkko Miettinen, Teemu Palosaari, Mikko Pörhölä, Aki Raiskio, Jari-Pekka Rautiainen, Aarre Reijula, Maiju Saarinen, Ritva Sorvali, Raisa Vattulainen, Lumikki Väinämö ja Timo Välisaari

Muusikot : Hannu Kella ja Martti Peippo


 "Vavahduttava, väkevä ja visuaalisesti komea Lahden Pohjantähti. Rakastin!"

 Näin kirjoitin sosiaaliseen mediaan hengitykseni tasaannuttua ja käsieni tärinän loputtua, kotimatkan aikana. Alan olla huolestunut siitä, millaisia fyysisiä muutoksia minussa on tapahtunut muutamien esitysten aikana. Kädet hikoavat, sydän hakkaa rinnasta ulos (tai siltä ainakin tuntuu), veri tuntuu kohisevan korvissani, sanat tarttuvat kurkkuun, maa tuntuu pettävän jalkojeni alta ja joudun nojaamaan seinään, jotta en kaatuisi. Kädet tärisevät, sormet puutuvat. Itkettää, mutta en pysty itkemään. Kaikki tämä tapahtui Pohjantähden aikana ja osittain sen jälkeen. Mikään aiemmin näkemäni esitys ei ole saanut moista tunnekuohuntaa aikaan, ja siksi esityksestä on vaikeaa kirjoittaa. On mahdotonta pukea sanoiksi kaikkea sitä, mitä kolmen tunnin aikana koin. Tunsin olevani osa kokonaisuutta minäkin, tavallaanhan me kaikki olimmekin. Ja olemme. Yksilöitä, mutta yhdessä osa jotain suurempaa ja enemmän kuin osiensa summa. Niin on ollut ennen ja niin on nyt.

 Alussa oli valtavat juuret, tuolit ja vaatepinot, kengät tuolien vieressä. Hiljalleen, aluksi yksi kerrallaan ja lopuksi isompana joukkona, näyttelijät saapuivat avojaloin alusvaatteisillaan tietyn tuolin luokse, silittelivät takin hihoja, mekon laskoksia, sovittivat kenkiä jalkoihinsa. Tämä on minun roolihahmoni. Tämän puvun minä puen päälleni. Vaan entäpä jos olisikin mennyt jonkun toisen tuolin luokse? Alku teki minuun heti suuren vaikutuksen, enkä osannut siinä vaiheessa vielä aavistaa, millaiseen tunnemyllyyn joutuisin seuraavien tuntien aikana.

 Tämä Pohjantähti on kuin liikkuva, sykkivä tilataideteos. Kolmituntinen performanssi täynnä tunnistettavia hahmoja, tuttuja lauseita ja kohtauksia, nykytanssia, laulua, musiikkia. En aina tiedä ketä tai mitä katsoisin. Ihmiset ovat yksilöitä ja yhtäkkiä yhdessä keinuvaa joukkoa, joka yhtä yllättäen hajaantuu pitkin valtavaa lavaa. Ja minä, katsoja, olin välillä kurkena suolla (Paavo Kääriäinen), pientä taloaan ylpeästi kantavana torpparina, lapsena jaloissa pyörimässä, Koskelan Jussina (Aki Raiskio) huhkimassa lapiot käsissä, ryppynä Akselin (Tapani Kalliomäki) otsalla, Leppäsen Aunen (Maiju Saarinen) ylösnostetuissa helmoissa. Elin vahvasti mukana jokaisessa liikkeessä, jokaisessa lauseessa ja siksi varmaan jouduinkin tunnekuohun valtaan. Loppukohtaus nostatti vielä suuren palan kurkkuuni. Olisin halunnut nousta aplodeeraamaan seisaaltani, en pystynyt. En saanut itseäni penkistä ylös, pelkäsin että kaadun.


 Tämä Pohjantähti on parasta ja upeinta, mitä olen Lahden Kaupunginteatterin suurella näyttämöllä koskaan nähnyt. Taitaa mennä Top 10-osastolle kaikkien näkemieni joukossa. Kanssakatsojien salakuunnelluista kommenteista päätellen mielipiteet jakaantuvat kahtia, taisi muutama lähteä väliajalla kotiinkin, jos odottivat perinteisempää tulkintaa. Oikeastaan niin sen pitääkin mennä. Sata vuotta sitten kansa jakautui kahtia vähän isomman ja tärkeämmän asian puolesta, mielipide-erot teatteriesityksestä tuntuvat kovin vähäpätöiseltä aiheelta sen rinnalla.

 Teatterin aulan yleisölämpiössä, ikkunan luona lähellä vasemman permannon sisäänkäyntiä, on suurehko puu täynnä erivärisiä nauhoja. Kyseessä on tilataideteos, johon katsoja voi sitoa nauhan sen tunnetilan mukaan, jonka esitys jätti. Nauhoja on neljää eri väriä (valkoinen = toivo, musta = viha, punainen = usko ja violetti = suru). Valkoista näytti olevan eniten, kaikki värit olivat kuitenkin edustettuina. Itse sidoin jo väliajalla punaisen nauhan.


 Täällä Pohjantähden alla osa II eli Mäensyrjänkansan kärsimystie on ensi-illassa 15.11. 2017. Täytyy myöntää jo tässä vaiheessa, että jännittää miten minun käy silloin. 

Esityskuvat (c) Robert Seger

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Lahden Kaupunginteatteri!)

tiistai 24. lokakuuta 2017

Tanssiteatteri Tsuumin harjoituksissa

 Pari vuotta sitten Savoy-teatterissa sai ensi-iltansa Tanssiteatteri Tsuumin konsertti-tanssi-spektaakkeli "Kake - tiellä tähtiin". Minulta meinasi mennä koko proggis ikävästi ohi, mutta onneksi keväälle 2016 napsahti vielä muutama lisänäytös ja pääsin katsomaan. Mielenkiintoni muuten alunperin herätti nimenomaan nimi Kake, se kun vei välittömästi joko Kake Randelinin tahi Kake Singersin maailmaan (suosikkejani molemmat). Esityksessä saimme nauttia Kake-nimisen bändin menosta ja suhdesotkuista tanssikuvioineen, ja siinä sivussa kuulimme upeita versioita vanhoista Finnhitseistä ja muista iskelmistä. Riehaannuin kirjoittamaan varsin lennokkaan jutun esityksen tiimoilta.

 Riemullani ei ollut rajoja huomatessani, että tulevana syksynä Kake tekisi paluun ja entistäkin räväkämpänä! "Kake2 (potenssiin kaksi, huomio) - tähtisumussa" vei aatokseni välittömästi Kake Singersin kulttimainetta nauttivaan "Tähtisumutusta"-levyyn (sisältää mm. hitit Tappajahauki sekä Ovelan pojan polska) ja minulle tuli varsin nostalginen olo. Ensi-ilta olisi Aleksanterin teatterissa 2.11. ja esityksiä olisi ainoastaan kolme (lisäksi 3.11. ja 7.11.), ja heti alkoikin armoton jännitys siitä, osuisiko työvuoroni lainkaan kohdalleen ja jos ei, voisiko joku ystävällinen sielu vaihtaa kanssani vuoroa. Tämä PITÄISI nähdä, keinolla millä hyvänsä.

Kake ryhmäkuvassa (c) Mikko Mäntyniemi 

 Kävikin sitten vielä niin mahtavasti, että produktion tuottaja Maritta Laesmaa otti minuun yllättäen yhteyttä meilitse ja tiedusteli kiinnostustani tulla seuraamaan Kaken harjoituksia Aleksanterin teatterin neljännessä kerroksessa sijaitsevaan harjoitussaliin. Minuahan ei tarvinnut kauaa houkutella ja taisin vastata varsin innokkaalla viestillä heti muutaman minuutin sisällä, ja ehdotin samantien sopivaa ajankohtaakin.

 Lokakuun puolivälissä löysin itseni sitten jännittynein mielin tanssisalista. Ennen harjoituksia tsuumilaisilla oli ollut ruokatauko ja väki oli hajaantunut lähiympäristöön, ja hiljalleen sitten palailivat takaisin harjoitusten pariin. Muita odotellessa ehdin vaihtamaan muutaman sanan Reetta-Kaisa Ileksen ja Salla Korja-Paloniemen kanssa (Kake-taiteilijanimiltään Piramisu sekä Kike de Kake). Pian paikalle saapuivat myös esityksen ohjaaja Matti Paloniemi sekä bändiläiset Janne Teivainen (Foni-Åke, Janne vastaa myös valosuunnittelusta), Tuomas Juntunen (Marccu), Jarno Tastula (Raimo von Kake) sekä hiukan muita myöhemmin vielä joukkoon liittyi uusi jäsen Sampo Kerola (Pera77). Mainioita nimiä, eikö vaan?

 Minun oli tarkoitus tehdä asiantuntevia muistiinpanoja parituntisten harkkojen aikana ja muistiinpanoja kyllä teinkin. Valitettavasti en niistä juurikaan jälkikäteen saanut selvää, sillä suurimmaksi osaksi olin raapustanut paperille yksittäisiä sanoja ja lauseita tyyliin "tiivistystä!" , "mikä vitun tauko?" ja "lähtee neljännen kasin jälkeen (en ymmärrä näistä mitään)" sekä naseva kommentti "nyt enemmän toistoja ja vähemmän höpinää". Sen voin sanoa, että jos tietokoneelta pauhaa Rammstein ja neljä henkeä vetää sen tahdissa jalalla koreasti, eipä siinä juuri muistiinpanoja tehdä vaan seurataan silmä tarkkana, miten kohtaus hiljalleen, toisto toiston jälkeen, muotoutuu haluttuun suuntaan. Ohjaaja Paloniemen sanoja lainaten "Tässä on nyt se Suomi100 - saksalaisten aika" vähän kieli poskessa... Yritin napsia myös kuvia, mutta ei meikäläisen kameralla napsita mitään huippuotoksia, vielä kun kuvattavat kohteet eivät pysy hetkeäkään paikoillaan!




 Minä itsehän en ole mikään parkettien partaveitsi ja tanssiessa näyttäisin varmasti samalta, jos taikinaa pyöriteltäisiin pitkin lattiaa. Onkin nautinnollista katsoa, miten toiset osaavat ja hallitsevat kehonsa.

 Tässä vaiheessa harjoituksia "eiku" kajahtaa rivistä reippaasti ja kuuluupa sieltä kirosanojakin, kädet unohtuvat väärään paikkaan ja uusiksi otetaan useampaankin otteeseen. Keskeneräisyyttä on vain siedettävä ja luotettava siihen, että hyvä tästä tulee. Ja jos minulta kysytään, tästä ei tule pelkästään hyvä, tästä tulee loistava! "Kun saadaan rakenne valmiiksi, voi alkaa leikittelemään".



 Musiikista vastaava Hannu Oskala poti flunssaa kotosalla, häntä ei tällä kertaa paikalla nähty. Muuten sulosoinnut hoituivat osittain tietokoneen välityksellä, ja suurimmaksi osaksihan kaikki soittavat itse "ihan oikeastikin". Bändisoittimiin tartuttaessa meikäläiselle kaivettiin korvatulpat jostain, menohan oli tyyliä nupit kaakkoon ja "paskat päästä ja paikat hampaista"-meininkiä. Kakehan on loikannut kellaribändiksi ja nyt veivataan edelleen iskelmiä, mutta punkversioina! Kyllä vaan, Kake Randelinin "Kielletyt tunteet" on aikas tymäkkää kamaa toisenlaisella asenteella vedettynä, etenkin kun Reetta-Kaisa Iles vetäisee sen kohtalaisen räkäisellä äänellä. Muistoihini pulpahti parikin kertaa legendaarinen bändi Satu ja Vaahtopäät, joka keikkaili muinoin (levyttikin?) ja yhdisti hienolla tavalla ramopunkin ja Finnhitsit.


 Punkmeiningin lisäksi tulossa on haikeankaunista silittelyduettoa sekä uskomattoman upea a cappella- esitys (ns. isänmaallinen kuorolauluosuus), johon Janne Teivainen on tehnyt sanat ja Hannu Oskala sävelen. Tämän osuuden aikana vähän jo liikutuinkin, ja laulun sanat soivat päässäni ajoittain yhä uudestaan ja uudestaan, niin monta kertaa niitä toistettiin. Suretti jo valmiiksi, jos en pääsisi valmista esitystä näkemään ja kuulemaan. Tanssi ja laulu kulkevat etenkin tässä hienolla tavalla käsi kädessä, kirjaimellisestikin.

 Kolme tuntia vierähti vähän liiankin nopeasti, ja olin onnistunut järjestämään samalle päivälle muutakin ohjelmaa, joten jouduin kiiruhtamaan seuraavaan kohteeseen kesken bändiharkkojen. Tämänkin perusteella sain hyvän kuvan siitä, että luvassa on jälleen messevää ja yllättävää menoa. Jos ja kun mielit itsekin paikalle, kannattaa siis suunnata Aleksanterin teatteriin 2.11., 3.11. tai 7.11. Lisätietoja tästä linkistä

 Itse istun kuin tatti katsomossa 7.11. , eli pääsen kuin pääsenkin katsomaan! Ou jeah!

Kiitos Tsuumin väelle kutsusta harjoituksiin!

Harjoituskuvat (c) Teatterikärpänen

Tässä vielä esittelykuvat koko poppoosta... (c) Mikko Mäntyniemi

Foni-Åke 

Pera77 (mikä look!) 

Kike de Kake 

Raimo von Kake 

Piramisu

Sokerina pohjalla Marccu