torstai 22. joulukuuta 2016

Hamlet / Miniteatteri

Hamlet / Miniteatteri

Ensi-ilta 17.12. 2016, kesto noin 2h 20min (väliaikoineen)

Suomennos Matti Rossi
Dramatisointi, sovitus ja ohjaus Marja Myllyniemi
Äänimaailma ja valot Mikko Myllyniemi
Valoajo Akseli Huru
Urkumusiikit Jouni Joronen
Lavastus Leena Carelse, Mikko Myllyniemi, Marja Myllyniemi ja Julia Carelse
Visualisointi Marjo Maula
Juliste Leena Carelse

Rooleissa : Emppu Jurvanen, Miikka J. Anttila, Samu Tolvanen, Hanna-Leena Henriksson, Eero Rantaniemi, Aleksi Rantanen, Killa Keränen, Ilmari Huhtanen, Fady Mourkus/Taru Lahtinen, Camilla Markus, Nelli-Maija Pekola, Elena Partanen, Roni Poussu, Aino Räisä ja Peppi Ojala

 Jo kauan ennen ensi-iltaa sain kuulla, että Miniteatterin syksyn näytelmänä (ja samalla Marja Myllyniemen jäähyväisohjauksena) olisi William Shakespearen Hamlet. Ensimmäinen ajatukseni oli hohhoijakkaa, toinen ajatukseni oli miksi ja kolmas ajatukseni jo sitten miksei. Kiinnostukseni heräsi, sillä Miniteatterin esityksillä ei ole koskaan tapana ollut mennä sieltä mistä aita on matalin ja ne ovat tarjonneet mielekkäitä haasteita niin tekijöille kuin katsojillekin. Suurella sydämellä ja rakkaudesta lajiin, ja esityksissä on näkynyt se, että teatterikärpänen on puraissut lempeästi muitakin kuin allekirjoittanutta.

 Laskeskelin nopeasti, että olin nähnyt Hamletista ennen tätä ainakin kolme erilaista versiota (RedNoseClub, Tampereen Teatteri ja HKT) ja lisäksi parit Shakespearen kootut teokset, joissa Hamlet oli yksi lyhyempi osio. Tuorein juttu, Teatteri Harakan "Tapaus Hamlet", oli sitten taas vähän toisenlainen tapaus. Tuntui vähän siltä, että Hamlet-kiintiöni alkoi olla hiljalleen täynnä. Menneenä syksynä olisi ollut mahdollista nähdä sellainenkin versio, jossa esityspaikkana oli Turun linna. Kiintoisaa toki, mutta skippasin sen, koska kaikkea ei vain ehdi eikä jaksa. Alunperin lauantaisen ensi-illankin piti jäädä minulta väliin, koska minun piti silloin olla jossain ihan muualla. Kaikki ei kuitenkaan aina mene ihan suunnitelmien mukaan, joten niin vaan löysin itseni Miniteatterin lämpiön sohvalta istuksimasta ensi-illan kynnyksellä.

Käsiohjelmajuliste sohvalla (c) Teatterikärpänen 

 Jos pistäisi gallupin pystyyn, monelle tulisi Hamletista ensimmäisenä mieleen pääkallo kädessä lausuttu "Ollako vai eikö olla?", ja siinä kohtaa voisi sitten jo näyttää punaista korttia, sillä kuuluisaa Hamlet-monologiahan ei suinkaan lausuta pääkallo kädessä. Sen verran olen minäkin pysynyt tässä kärryillä, vaikka muuten aiemmat Hamletini ovat menneet lähinnä siihen, että olen tuijottanut linssit huurussa nimiroolissa heilunutta Tomi Alataloa tai Eero Ahoa, ja kaikki muu on ollut toisarvoista ja painunut unholaan. Juonenkulusta osaan toki jotain kertoa : Tanskan prinssi Hamlet palaa reissuiltaan kotiin suoraan isänsä hautajaisiin vain huomatakseen, että äitee on sillä aikaa mennyt naimisiin isän veljen kanssa. Yöllä Hamletille ilmestyy isän haamu, joka vaatii kostoa murhaajalleen eli veljelleen.  Hamlet ryhtyy toimeen, juonittelee, heittäytyy hulluksi, pistää näyttelijäporukan esittämään makaaberia näytelmää jossa veljensurma myrkyn avulla tapahtuu, ja silmäilee samalla setämiehen reaktioita, jotta alkaako omaatuntoa hänellä kolkuttaa ja syyllinen paljastuisi. Sitten on vielä hukuttautuva Ofelia, miekan kanssa heiluva Laertes, Polonius, Rosencrantz ja Guildenstern ja meikäläinen on ollut pihalla siitä, kuka kukin on ja missä nyt mennään. Se on ollut varmaa, että ruumiita syntyy ja kosto ei ole ollut ihan se järkevin ajatus, ja jäljelle jää Horatius kertomaan meille kaiken tämän. Kiitos siitä, vaikka vähemmälläkin tekstimäärällä asia olisi tullut varmaan selväksi kaikille lukijoille ja kuulijoille.

 Uutta tässä Hamletissa on ensinnäkin se, että se tapahtuu ajattomassa ajassa ja nuorisopsykiatrian osastolla. Valkotakkeja on liikkeellä siis useampikin ja hulluus on häilyväistä. Vaatetus on muulla väellä sitten suoraan kuin jostain  80-luvun musiikkivideosta ja äkkiäpä siihen meikäläisen silmä ainakin tottui. Jotenkin se valaistuskin taisi tehdä minulle tepposet ja tuntui siltä, että ollaan jossain muualla kuin tässä ja nyt. Kuin unta olisi katsellut, osittain painajaistakin. Äänimaailma välillä jyräsi niin, että penkissä tuntui ja tärisi. Kaoottista, sellaista että "ei pysty kauaa enää" jos vielä jatkuu jylinä. Hamletin isän haamukin teki ensivisiittinsä tietokoneen näppäimistön kautta ja toteutus oli valtavan hieno ja oivaltava. Jotain kauhistuttavaa on lähistöllä, ääni kuuluu, valot vilkkuvat, ketään tai mitään ei kuitenkaan pystyy tarkkaan näkemään. Hyytävää! Ihan puistatti ja mietitytti, että toivottavasti tämä ei pilaa yöuniani. (Ei pilannut.)

 Ensi-illoissa on aina pientä ekstrajännitystä ilmassa enemmän tahi vähemmän, niin lavalla kuin katsomossakin. Mietin usein, miltä mahtaa tuntua äideistä ja isistä kun jälkikasvu kulkee rinta rottingilla lavalla ja pudottelee kuuluja repliikkejä tuosta noin. Itselläni kun ei ole ketään todella läheistä ollut lavalla ja silti usein jännittää niin, että henki meinaa salpautua. Tällä kertaa isompi jännitys katosi heti alkumetreillä kun itse Hamlet (Emppu Jurvanen) asteli esiin. Mikä varmuus replikoinnissa ja julmetussa määrässä tekstiä, mikä huikea lavakarisma ja läsnäolo! Itsevarmuus huokui hänestä kauas ja oli tavallaan helppo seurata tapahtumia. Tämä jätkä hoitaa hommat kyllä. Olin täysin haltioissani ja mietin, että näinkö tässä taas käy, että tuijotan lumoutuneena vain Hamletia ja kaikki muu ympäriltä unohtuu.

Hamlet (Emppu Jurvanen) (c) Miniteatteri, Mikko Myllyniemi (?) 

 Ei käynyt ei. Ensimmäistä kertaa - toistan : ensimmäistä kertaa hamlethistoriassani - minä lumouduin täysin muutamasta muustakin roolihenkilöstä. Olihan se uusi kuningas Claudius (Miikka J. Anttila, joka parantaa näemmä menoaan jokaisessa roolissaan) kera vaimo-Gertruden (aina takuuvarma Hanna-Leena Henriksson) aika hillitön ja toistensa iholle pyrkivä juonikas pariskunta ja ensimmäistä kertaa tajusin ketä tyypit Rosencrantz (Ilmari Huhtanen) ja Guildenstern (Fady Mourkus) ylipäätään olivat. Taisin myös nähdä ihastuttavimman, herkimmän ja huomionhakuisimman Ofelian (Killa Keränen) ikinä, hulluuskohtaus iskikin pahimmin häneen ja hukuttautuminen oli äärimmäisen hienosti toteutettu. Ulkoisesta olemuksesta tuli lisäksi joku nuoren Nina Hagenin ja Debbie Harryn risteytys mieleeni (googlettakaa nuoriso, jos nimet eivät sano mitään). Siskoaan epätoivoisena lasilevyn läpi hamuileva Laertes (Aleksi Rantanen) iski kuin sata volttia. Aika läheiset välit oli kyllä sisaruksilla... Väliajalle mentäessä olin vielä suhteellisen rauhallisin mielin, mutta jotain sitten tapahtui väliajan jälkeen. Muistan vain sen, että Laertes teki lavalla jotain, joka sai minut unohtamaan kaiken ympäröivän. Mietin vain, että jumalauta saa olla kyllä ylpeä näistä nuorista ja koko Miniteatterista jälleen kerran. Vyörytys senkun jatkui lavalla ja taas kävi mielessä, että näin sitä teatterin taikaa tehdään. Aika ja paikka unohtuvat, on vain tämä ja tässä ja nyt ja muusta viis.

Claudius (Miikka J. Anttila) ja Hamlet (c) Isa Karlsson 

 Pienemmissä rooleissa kaikki tukivat hienosti toisiaan ja täyttivät paikkansa niin kuin kuuluikin. Vesikannujen läpi heijastetut valot, sokeat ja rivissä laulavat haudankaivajat, pääkallon sijaan löytyvä kaasunaamari (!!!), viimeisten hetkien äänimaailma ja kieli. Pimeys. Hiljaisuus. Onneksi yleisö malttoi hetken olla täysin hiljaa esityksen päätyttyä. Minusta on äärimmäisen pysäyttävää silloin, kun näyttelijät seisovat rivissä vähän hämmentyneinä valmiina loppukumarruksiin ja yleisössä ollaan sekunti-pari täydellisen hiljaa ennen aplodivyöryn alkamista.

 Oli poistuttava raittiiseen ilmaan nopeasti, askel kevyenä kuin leijuen ilmassa. Mitä ihmettä minä juuri näin? Kaikkea tekstimäärää en edelleenkään sisäistänyt ja mitään dramaturgisia ratkaisuja en kyseenalaistanut, kaiken otin vastaan juuri niin kuin se minulle annettiin. Sitä ihmettelin, miksi ensi-ilta oli joulukuun puolivälissä ja seuraavat esitykset vasta tammikuun puolella viikkojen kuluttua. Olisin nimittäin halunnut nähdä tämän välittömästi uudestaan.

 Aiemmista jutuistani on voinut huomata, että minulla on ollut loppuvuodesta pienoista hyytymistä ilmassa. Olen vakavissani miettinyt koko blogin lopettamista (siinä vaiheessa kun kirjoittamisesta tulee taakka, kannattaa mietiskellä tarkkaan tekemisiään) tai ainakin pitkälle tauolle jättäytymistä. Paikkakunnalta toiselle reissaaminen on vienyt voimani ja iloni. Miniteatterin Hamletin jälkeen pohdin bussipysäkillä sitä, että minun ei kannata lopettaa missään nimessä. Minun tehtäväni on julistaa teatterin ilosanomaa juuri tämänkaltaisista esityksistä paikallismedian ulkopuolellekin omissa kanavissani. Ja miksi reissata merta edemmäs kalaan? Tällä menolla kulttuurinnälkäni tulisi tyydytetyksi ihan kotikaupunkini rajojen sisäpuolella pysytellessäkin, kun on tätä tämmöistä porukkaa.

 Julistin välittömästi esityksen jälkeen nähneeni oman teatterihistoriani parhaan Hamletin, ja olen edelleen sitä mieltä. Mielisairaalasta olisi saanut tosin vielä paljon enemmänkin irti, mutta hyvä näinkin. Menkää ihmiset katsomaan. Esitykset jatkuvat tammikuussa (lisäinfoa tästä) ja näytökset ovat mukavasti sunnuntaisin, silloinhan ei juuri muuta teatteritoimintaa olekaan joten sen suhteen ei pitäisi olla mitään estettä. Itse suunnittelen uusintareissua jossain vaiheessa.

 Kannattaa samasta linkistä tutkailla Miniteatterin sivuja tarkemminkin. Opetus-välilehden takaa löytyvä filosofia lämmittää mieltäni erityisesti. Mitäköhän minusta olisikaan saatu irti, jos olisin aikanani hakeutunut teatteriharrastuksen pariin tätä kautta? Nyt lavalla on nähtävillä useampikin lahjakkuus, jonka soisin hakeutuvat ammattilaiseksi ja seuraavan Sauli Suonpään, Tatu Siivosen, Ella Pyhältön, Markus Virtasen ja Mikko Virtasen jalanjäljissä isommille estradeille. Miniteatterin kasvatteja kaikki, ja Marja Myllyniemen jälkeen ohjat ottaa ensi vuonna käsiinsä Suvi Seppälä, jolla myös sama tausta.

 Taisin innostua kirjoittamaan vähän enemmänkin mitä alunperin tähän kaavailin. Tässä oli kuitenkin viimeinen kirjoitukseni ennen joulua, vielä on luvassa perinteinen vuoden 2016 kooste ennen vuodenvaihdetta. Teatterikärpänen (osittain uuvahtanut) toivottaa kaikille lukijoilleen oikein rauhallista ja ihanaa joulua! Nauttikaa, levätkää, rentoutukaa! Niin minä ainakin teen.

 (Näin Hamletin kutsuvieraana, kiitos Miniteatteri ja KIITOS MARJA MYLLYNIEMI!)

keskiviikko 21. joulukuuta 2016

XL /Ylioppilasteatteri

XL / Ylioppilasteatteri, Studionäyttämö

Ensi-ilta 26.11. 2016, kesto noin 2h (väliaikoineen)

Ohjaus Sirpa Riuttala
Apulaisohjaaja Ida Martela
Ohjaajan assistentti Saku Nurmiranta
Tekstit Anna Estola ja Sirpa Riuttala
Lavastus Niko Hallikainen
Puvustus Vita Edvards
Puvustusassistentti Noora Hietanen
Valosuunnittelu Titus Torniainen
Sävellys Ilmo Korhonen, Chris Helle, Joonas Vainiola ja Sirpa Riuttala
Koreografiat Ida Martela

Bändi : Chris Helle, Ilmo Korhonen ja Joonas Vainiola

Näyttämöllä : Iiris Kankkunen, Elena Kantinkoski, Reetta Koivukoski, Elisa Luukkainen, Isla Mustanoja, Ilana Palmgren, Mikael Pelto, Milka Rasimus, Hilkka Saarela, Elias Salonen, Juuso Timonen, Vilma Tuomi ja Senna Vodzogbe

 Kehuskelen muka olevani hurja teatterifanaatikko, mutta häpeäkseni joudun tunnustamaan, että en ollut koskaan aiemmin ollut Ylioppilasteatterissa, en Helsingissä enkä liioin muuallakaan. Viime kesänä oli jo lippu varattuna Mustikkamaalle kesäteatteriin, mutta selkävaivani iski juuri huonoon aikaan ja reissu peruuntui. XL-proggis on uusien ylioppilasteatterilaisten ensimmäinen yhteinen juttu ja mukana oli eräs henkilö, jonka tekemisiä olin seurannut tarkalla silmällä parin vuoden ajan (näkemättä häntä kuitenkaan koskaan lavalla, vahva oli luotto jo valmiiksi). Päätin, että nyt jos koskaan! Ensiajatukseni XL-nimestä oli se, että nyt olisi luvassa jotain "suuren kokoluokan" spektaakkelia. Voi miten väärässä olinkaan. Spektaakkelia kyllä, mutta ei niin mitään tekemistä kokoluokitusten kanssa. Lausukaapa xl hiukan eri tavalla ääneen, ei irrallisina kirjaimina. Tuleeko mieleen joku näkyvä henkilö, joka teki jotain näkyvämpää? Ja nyt on sitten viimeinkin vapaa kaikesta... hah.


 Kohtalon ivaa oli se, että hyisessä viimassa ja tuiskussa jouduin odottelemaan bussia ja kävi vielä niin, että bussi oli reilut 20 min myöhässä. Meinasin jo lähteä takaisin kotiin mutta päätin, että odotan vielä hetken. Halusin nähdä esityksen juuri silloin enkä venyttää sitä tammikuun puolelle. Kylmässä odottelu ja seisoskelu ei totisesti tehnyt taaskaan hyvää selälleni, ja kun bussi viimein saapui, varoin jokaista väärää liikettä. Sain köpöteltyä itseni Kampista liikkeelle ja Studionäyttämö löytyi kuin löytyikin Kolmensepänaukiolta - käsittämätöntä, että rautaportti kyltteineen oli minulta aiemmin jäänyt huomaamatta kokonaan, vaikka siitä olin ohitse kulkenut kymmeniä kertoja. Portaissa riitti noustavaa ihan riittämiin parempikuntoisillekin. Onneksi ylhäällä odotti varsin ystävällinen lippukassajäbä ja koskapa taisin olla ensimmäisenä paikalla, tuli siinä juteltua hetki. Kävi ilmi, että katsomoon mentäisiin ilman kenkiä ja mielessä kävi, että kukakohan minullekin sitten laittaa kengät takaisin jalkaan ja nauhat kiinni esityksen jälkeen... Tunsin itseni vanhaksi ja erittäin huonokuntoiseksi. Otin sitten samantein kengät pois ja tepastelin sukkasillani hyggeilemään mukavalle sohvalle. Varsin tunnelmallinen soppi oli se. Lisää väkeä alkoi valumaan paikalle ja tuntui siltä, että ainakin muutama katseli sivusilmällä minua, kun siinä sukkasillani varpaitani heiluttelin. Uppouduin somen ihmeelliseen maailmaan siinä odotellessani ja toivoin, ettei kukaan alkaisi juttusille kanssani. Ei ollut yhtään sellainen fiilis.

 Kaikki sitten riisuivat kenkänsä viimeistään ennen saliin pääsyä, ja lisää hupia oli luvassa. Meidät ohjattiin istumaan lattialle mustan kankaan päälle esitystä seuraamaan! Olin lukenut pari kritiikkiä tästä näytelmästä, mutta miksi missään ei mainittu siitä, että katsojat istuvat lattialla! Huusin hiljaa mielessäni apua ja visioin jo, miten kaikki (niin kanssakatsojat kuin näyttelijätkin) tuijottaisivat minua kun yrittäisin lopulta päästä lattialta ylös. Onko jo käynyt mitenkään ilmi, etten kauheasti tykkää olla katseiden alaisena? Siitähän tämä esityskin sitten kertoo, halusta ja tarpeesta ja PAKOSTA tulla nähdyksi tavalla tai toisella. Minä en halua olla näkyvillä mutta en myöskään halua olla näkymätön. Jokainen kaipaa huomiota ja jokaisella on tarve tulla nähdyksi ja huomioiduksi. Konstit on nykyään monet. Itselleni se tarve täyttyy tämän kirjoittamisen myötä. Kyllä minäkin älypuhelimella itsestäni kuvia erinäisissä tilanteissa napsin, moni tietää että niissä näkyy itsestäni useimmiten vain otsa. Jotainhan sekin tarpeestani tulla nähdyksi kertoo. Minäkuvastani ainakin.

 Varsinainen esitys käynnistyi tarinalla Kaunottaresta ja Hirviöstä, me katsojat istuimme lattialla ja näyttelijät katsomossa. Juuri kun olin löytänyt itselleni hyvän asennon, tulikin ilmoitus paikkojen vaihdosta. Huoh. Sain itseni kammettua ylös yllättävänkin ketterästi ja istumaan katsomoon. Selkänojallinen tuoli tuntui luxukselta siinä vaiheessa.

(c) Niko Hallikainen 

 Aikamoista pyöritystä olikin sitten luvassa seuraavien reilun parin tunnin aikana. Lavalla kolmetoista näyttelijää, joista kaikilla tarve tulla nähdyksi monin eri keinoin. Katso minua! Näin keimailen sinulle, tanssin, flirttailen, olen roisi ja ronski, herkkä, hauras, katso tänne äläkä sinne. En välillä tiennyt minne olisin katsonut ja ketä olisin tuijottanut pitempään. Liika tuijottaminen tuntui jopa epämieluisalta. Onko tämä nyt oikein vaiko väärin? Aluksi dynamona toimi juurikin tämä edellämainittu nimeltämainitsematon juontaja ja pääsimme/jouduimme seuraamaan "Mun on pakko Finland"-sarjan suoraa lähetystä. Kiintoisa konsepti, eikö? Kenellä on parhaat pakkomielteet ja epäkiinnostavin lensi ulos. Tuoli vedettiin kisaajan alta ja viulu soi kauniisti. Lipunmyyjäjäbähän oli viulussa, jihuu! Ohjelman tunnari oli hyvin koukuttava ja rytmi soi päässäni vielä edelleenkin. Jouduimme sitten myös seuraamaan, miten juontaja viritti kämppänsä täyteen kameroita, jotka kuvaisivat sitten häntä erinäisissä seksuaalisissa toimissa, ja näistä hyvin yksityiskohtaiset kuvaukset.

Reetta Koivukoski ja Isla Mustanoja (c) Niko Hallikainen 

 Joka välissä tyypit lavalla poseeraavat omalle kännykkäkameralleen ja näyttävät parhaita puoliaan. Tämmöinen minä olen koko ajan, haen koko ajan huomiota. Vai olenko minä oikeasti tämmöinen? Haluanko olla? Vai haluanko, että muut näkevät minut juuri näin? Perse pitkällä, suu supussa, silmät raukeasti puoliummessa. Yh-äiti vloggaa tosi totuudenmukaisesti shoppailureissustaan. Koko tilakin otetaan hienosti haltuun, kiivetään seinille ja kännykän kelmeässä valossa twerkataan ja hinkataan seinää ja itseään. Mietin, että onneksi olen liian vanha itse käyttäytymään noin. Ja samalla oikeastaan surettaakin, valitettavasti olen liian vanha aika moneen ja energiatasot ovat nollilla. (Tähän väliin on pakko mainita, että Vanhalla Ylioppilastalolla taisi olla samana iltana K50-disco ja väkeä virtasi sisään tasaiseen tahtiin.) Nuorten energistä ja välillä hengästyttävän vimmaista menoa on kuitenkin suuri ilo seurata. Teki mieli huudella, että hei, vähempikin riittäisi, kyllä minä sinut olen huomannut! Niin se on, että osa meistä hakeutuu valoon ja osa meistä hakeutuu valon luo. Minä kuulun jälkimmäiseen porukkaan. Ilman näitä valonlähteitä minä vaeltaisin ikuisessa Mordorissa ja aika syvällä.

 Joka ilta joku näyttelijöistä kertoo YT:n Instagramiin videotervehdyksen keskeltä esitystä. Kiintoisaa! Tsekatkaa!

 Aikamoinen sekoitushan tämä kaikenkaikkiaan oli ja kaikkea näkemääni en ihan niineen ostanut. Moni varmasti tunnistaa itsensä lavalta, minä tunnistin vain alun kohtauksesta, jossa käytiin läpi vanhoja somepäivityksiä. Kaikenlaista tarinaa ja tekstiä sitä löytyy meikäläisenkin somehistoriasta, jos oikein lähtee kaivelemaan. Osan olen omatoimisesti poistanutkin ihan siksi, koska tunsin suurta myötähäpeää typerien juttujen vuoksi. Tehtyä ei silti saa tekemättömäksi.

 Koitin luikkia paikalta varsin huomiotaherättämättömästi (ne kengät sain jalkaan muuten ihan itse) ja vähin äänin. Onnekkaasti tyyppi, joka alunperin minut paikalle sai magneetin lailla vedettyä oli kuitenkin huomannut minut yleisön joukosta ja nappasi kiinni ennen kuin ehdin ovesta ulos. Päivänsäteen ja menninkäisen (toinen valkoisissa, toinen mustissa) jälleennäkeminen lämmitti mieltä pitkään ja lämmittää edelleenkin. Joskus on ihan ok tulla kunnolla nähdyksi.

XL-esitykset jatkuvat tammikuussa 2017. Lisäinfoa tästä linkistä. Tekisi mieleni mennä katsomaan uudestaan.

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos Ylioppilasteatteri!)

tiistai 20. joulukuuta 2016

Tyttö ja varis / Tampereen Teatteri

Tyttö ja varis / Tampereen Teatteri, Frenckell-näyttämö

Kantaesitys 6.10. 2016, kesto noin 2h 20min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Sirkku Peltola
Ohjaus Anna-Elina Lyytikäinen
Lavastussuunnittelu Marjatta Kuivasto
Pukusuunnittelu Mari Pajula
Valosuunnittelu Tuomas Vartola
Äänisuunnittelu Simo Savisaari
Musiikki Lotta Jääskelä

Rooleissa : Tuija Vuolle, Ritva Jalonen, Jukka Leisti ja Antti Tiensuu

 Joulukuun puolivälissä tapahtui jotain odotettua : matkustin junalla Tampereelle pitkästä pitkästä aikaa ihan meno-paluulipulla. VR:n uudet aikataulut olivat astuneet voimaan muutamaa päivää aiemmin ja iltamyöhään on nyt lisätty yksi täysin uusi junavuoro - taajamajuna, joka pysähtyisi kaikilla pienemmilläkin asemilla Tampereen ja Riihimäen välillä. Pitkän tauon jälkeen pääsin siis lähtemään Tampereelle teatterin iltanäytökseen ilman erityistä kuskia, koska tiesin pääseväni vielä saman illan aikana kotiinkin. Kiitos tästä junasta VR, se helpottaa kulttuurimatkailua suunnattomasti.

 No, ei niin hyvää ettei jotain huonoakin... Olin jo pitkään kärsinyt eräänlaisesta teatteriähkystä, eli uusien näytelmien näkeminen ei enää kauheasti napannut. Kalenteriini oli tullut yllättäviä parin viikon tyhjiöitä, jolloin en edes suunnitellut meneväni mitään katsomaan. Näin käy kun liikaa ahnehtii, jossain vaiheessa se stoppi kuitenkin tulee ja minulle se tuli tuossa marraskuun hujakoilla. Kun rakas harrastus alkaa tympimään ja tuntumaan työltä, on hyvä vähän miettiä motiivejaan monenkin asian suhteen. Takana oli vähän sairasteluakin ja siipi maassa-jakso. Joulukuun puoliväliin oli salakavalasti tullut viiden näytelmän putki, johon koko teatterivuoteni päättyisi. Ajattelin, että tämän minä vielä hoidan ja junatkin kulkee ja sen jälkeen lepään muutaman viikon.

Armi (Tuija Vuolle) ja Säde (Ritva Jalonen) 

 "Tyttö ja varis"-näytelmä sai ensi-iltansa jo lokakuun alussa ja olin kuullut siitä pelkkää hyvää ja peräti ylistävää, sitä paitsi Sirkku Peltolan kynästä on aiemminkin syntynyt kiintoisaa tekstiä. Katsomossa sain viereeni pari tuntematonta rouwashenkilöä, joista toinen kertoi iloisin mielin teatterisyksystään minulle tuosta noin ja toinen kehui hiuksieni ja silmälasieni sankojen värien yhteensopivuutta. Tuli hyvä mieli, kun tuntemattomat noin innostuivat juttusille - ja varsinkin kun olin tapojeni mukaan yksin liikenteessä. Yksinolo kouraisi tässä tapauksessa entistä syvemmältä.

 Tarina käynnistyy Lotta Jääskelän saapuessa kitaran kanssa lavalle, kaunista sävelmää näppäillen ja hyräillen. Mieleeni tulee alkajaisiksi jokin amerikkalainen "elämänmakuinen" tv-sarja tai elokuva, jossa kertojahahmo seisoskelee sivummalla kitaraa soitellen ja tarinankulkua kertoen. Jääskelä ei kuitenkaan osallistu varsinaisesti tapahtumien kulkuun, vaan siirtyy sivuun seuraamaan ja aina välillä musiikki luo tietynlaista tunnelmaa. Pidin muusikkohahmosta kovin, tosin englanninkieliset laulunsanat vähän vieraannuttivat.

 Armi (Tuija Vuolle) on leskirouva, joka tuntuu elävän omaa tasaista mukavaa pientä elämäänsä päivä kerrallaan. Televisiossa "Norjaa ristiin rastiin" on suosikkisarja ja päivän kohokohta. Armilla on käsi kantositeessä, kylppärissä on liukastuttu kuulemma taannoin. Aikuinen poika käy kylässä viikottain. Normipäivän rikkoo ovikellonsoitto, ja oven takaa paljastuu hiukan humalainen Säde (Ritva Jalonen), joka pyytää päästä vessaan. Kohteliaana ihmisenä Armi ei henno kieltäytyä. Vessareissusta poikii sitten muutakin. Säde omalla tavallaan leimautuu Armiin ja haluaa tutustua, jopa sydänystävystyä vaikka väkisin. Hän tarjoutuu lähiaikoina pesemään Armin ikkunat, jos vaan saa ensin töitä siivousfirmasta ja sieltä välineet lainaan. Tästä episodista alkaa pieni tapahtuma-ja tarinaketju ja asioita paljastuu hiljalleen Arminkin elämästä, vaikka hän ei niistä halua kenellekään puhua.

 Sirkku Peltolalla on kyllä taito saada arkisista asioista irti paljon ja tavalla, jonka oikeastaan vain hän taitaa. Repliikeissä vilisee viisaita asioita, joita olisi mukava pysähtyä makustelemaan enemmänkin. Seuraava hienous jo tulee, ja edellinen ehtii unohtua. Niinhän se arjessakin menee - tärkeitä asioita lausutaan siellä sun täällä jatkuvasti, niihin vain on hankala enää palata, koska ne eivät ole painettuna luettavissa missään. Kuunnellaan ihmiset toisiamme enemmän, ja annetaan toisillemme aikaa. Ollaan läsnä ja lähellä, muutenkin kuin tekniikan välityksellä!

Säde ja Jarde (Antti Tiensuu) 

 Ritva Jalosen roolihahmosta tuli mieleeni muutamakin asiakas, joihin olen asiakaspalvelussa vuosien varrella törmännyt. Hieman homssuisia ja kaiken toivonsa jo melkein luovuttaneita tyyppejä on virrannut kassajonosta eteeni jatkuvalla syötöllä, ja moni on jäänyt kertomaan elämästään enemmänkin, vaikkei aina kovasti kiinnostanut kuunnella edes. Monelle olen tainnut olla se päivän/viikon/kuukauden ainoa juttukaveri. Mikä muutos sitten tapahtuukin ihan kenessä tahansa, kun löytyy töitä ja mielekästä tekemistä, ja elämälle jälleen jonkinlainen suunta. Muutos on silmiinpistävästi nähtävissä tässäkin näytelmässä Säteen osalta.

 Duunikaveri Jarde (Antti Tiensuu) muistutti taas sitten ulkoista olemustaan ja rentoa asennettaan myöten entistä työkaveriani, joka tuli kaikkien kanssa toimeen loistavasti. Rastatukkainen tyyppi oli mummojen suurin suosikki, hän otti ihmiset vastaan ihmisinä ikään, kokoon, rotuun tai mihin tahansa katsomatta. Hänen asenteestaan oli monella paljon opittavaa. Kaikki oli hyvin juuri siinä ja nyt, hän ei märehtinyt menneitä eikä surrut tulevaa.

 Ja sitten oli Säteen pomo Ipe (Jukka Leisti), hänenkaltaisiinsa tärkeilijöihin olen myös törmännyt mutta en onneksi niin useasti. Aika inha tyyppi, ja vierustoverini sanoi, että yleensä häntä naurattaa heti kun Leisti astuu lavalle, mutta tämä näytelmä oli kyllä poikkeus. Perunaleivoksista pidän kyllä minäkin, mutta vain tietynlaisista. Niitäkin on monensorttisia, aivan kuten meitä ihmisiäkin.

Jarde ja Ipe (Jukka Leisti) 

 Pidin kyllä näytelmästä, mutta jotenkin kaikki tuntui liian tutulta ja sellaiselta, että tämänhän minä olen jossain jo nähnyt, vaikka kyseessä on kantaesitys. Ritva Jalosen paikalle kuvittelin välillä Tuire Saleniuksen lausumaan sanoja hassusti pudotellen. Tietyt yhteydet olivat mielestäni liian ilmeiset heti alusta alkaen eikä "suuri salaisuus" tullut oikeastaan minkäänlaisena yllätyksenä minulle. Olin sen aavistanut heti alusta alkaen. En tiedä oliko tämä tarkoituskin - siis se, että katsoja on monta askelta edellä ja odottaa vain, miten asia tulee julki? Se toki vähän yllätti. Jäi kuitenkin sen verran kaivelemaan, että miten näiden neljän ihmisen elämä tästä jatkui. Kaikille toivoin hyvää.

 Äidinrakkaus on ihmeellinen asia ja antaa paljon anteeksi, ehkä tarpeettoman paljonkin välillä. Mieli alkoi tehdä myös itsetehtyjä sämpylöitä, perunaleivoksia ei niinkään. Joskus ne tarttuvat ikävästi kitalakeen.

 Kotimatkan myöhäisessä junassa oli tunnelma kohdillaan ja väkeä aika runsaasti, joten sillä kertaa se vuoro tuli monella ainakin tarpeeseen.

Esityskuvat (c) Harri Hinkka, Tampereen Teatteri

 (Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos Tampereen Teatteri!)

maanantai 19. joulukuuta 2016

The 24 HR Plays Helsinki / Q-teatteri

Teatterivuoteni huipentui eilen Q-teatterissa "The 24 HR Playsin" parissa. Sitä ennen olen nähnyt myös kolme muuta näytelmää, mutta niistä kirjoitan myöhemmin vielä ennen joulua ja parin viikon paussia. Kaksi vuotta sitten samaisessa teatterissa nähtiin ja koettiin sama konsepti myös, ja olin yksi niistä onnekkaista, jotka silloin onnistuivat näkemään raakileversion Pasi was here-näytelmästä (silloin Pasin muistolle-nimisenä). Onneksi pääsin nytkin katsomaan ja sattui vielä sopivasti olemaan vapaapäiväkin.

 Mikä ihme on 24 HR Plays? Se on amerikkalaisten Tina Fallonin ja Philip Naudén vuosia sitten kehittämä konsepti, jossa joukko käsikirjoittajia, ohjaajia ja näyttelijöitä saavat 24 tuntia aikaa valmistella muutama pienoisnäytelmä, jotka sitten urakan päätteeksi esitetään yleisölle. Lauantaina klo 21 kuusi käsikirjoittajaa (Riikka Ala-Harja, Elina Kilkku, Ilja Lehtinen, Lauri Maijala, Pärttyli Rinne ja Salla Viikka) aloittivat kirjoitustyön, jonka jälkeen valmiit tekstit arvottiin ohjaajille (Juhana von Bagh, Leea Klemola, Juho Kuosmanen, Mika Leskinen, Riikka Oksanen ja Jussi Sorjanen). Sitten harjoittelemaan... (Käsikirjoittajilla oli tiedossa näyttelijät, jotka kussakin ryhmässä olivat ja mukana oli aina yksi teak-opiskelija/ryhmä).


 Olimme hyvissä ajoin ensimmäisten joukossa paikalla, viimeksi oli melkoista tungosta aulassa ja niin tälläkin kertaa. Esityshän oli loppuunmyyty edellisen tapaan, uniikkia matskua olisi luvassa ja se takuulla kiinnostaa niin yleisöä ja alan ammattilaisiakin. Bongasin paikalta ainakin Heidi Heralan, Seppo Maijalan, Lotta Kaihuan, Eero Ritalan, Tommi Korpelan, Elina Knihtilän, Tiina Lymin sekä Heikki ja Santeri Kinnusen. Jäi mukavasti aikaa tutkailla käsiohjelmaa, jossa oli jo nähtävillä tulevien näytelmien nimet ja tekijäporukat. Mielenkiintoni heräsi etenkin "Devade"-nimisen jutun kohdalla, sen kun oli käsikirjoittanut Lauri Maijala ja ohjannut Leea Klemola. Saattaisi olla varsin päräyttävää juttua luvassa nimittäin.

 Klo 19 istuimme jännittynein mielin katsomossa, ja aluksi Akse Pettersson ja Antti Hietala toivottivat itsensä ja Teatteri Takomon sekä Q-teatterin puolesta kaikki tervetulleiksi. Näimme myös lyhyen videon siitä, mitä kaikkea edellisten tuntien aikana olikaan tapahtunut. Seuraavien parin tunnin aikana (väliaikakin oli saatu mahtumaan) näimme sitten seuraavat näytelmät :

1. PYHIINVAELLUS (käsikirjoitus Salla Viikka, ohjaus Juho Kuosmanen sekä näyttelijät Miro Lopperi, Malla Malmivaara, Jukka Pitkänen ja Annu Valonen) Nelihenkinen porukka oli pyhiinvaeltamassa Espanjassa tarkoituksenaan löytää luostari. Mukana nuoripari, eronnut mies sekä nainen, johon mies yritti ottaa lähikontaktia. Suurta draamaa aiheutti ainakin sydämenmallisen kiven katoaminen ja tämä nainen, joka yllärinä palasi matkamuistojen kanssa paikalle.

2. TALOYHTIÖN PIHALLA GARILA JA BORG, SEKÄ KOLMAS. (käsikirjoitus Riikka Ala-Harja, ohjaus Jussi Sorjanen sekä näyttelijät Geoffrey Erista, Iikka Forss ja Cecilia Paul) Nimi oli ainakin varsin erikoinen, pisteineen kaikkineen... ja erikoinen oli itse esityskin. Taloyhtiön pihalla tosiaan pari äijää pötkötteli kalsarisillaan/aamutakkisillaan aurinkoa ottamassa, niskatukien kera. Keskustelivat mm. siitä, onko toisen tukka homeessa ja haiseeko home muka joltakin. Yllättäen pihalle ilmestyi ylhäältäkäsin pallogrilli ja turkulainen tyyppi, joka alkoi selostaa miksi tuli pääkaupunkiseudulle. Hampurilaiset lensivät ja aseisiinkin tartuttiin. Muistan sanoneeni esityksen keskellä vierustoverilleni, että eihän tässä ole mitään tolkkua! Eikä siinä kyllä oikein ollutkaan, mutta varsin viihdyttävä silti. Ja juuri siksi.

3. NAISVIHAN NELJÄ VUODENAIKAA (käsikirjoitus Elina Kilkku, ohjaus Juhana von Bagh sekä näyttelijät Eero Enqvist, Pirjo Lonka, Miiko Toiviainen ja Eeva Semerdjiev) Pave Maijasen "Ai-jai-jain" tahdissa alkoi tämä pläjäys ja hämmentynein mielin seurasin etenkin viiksekästä Pirjo Lonkaa sekä kultaisessa minihamosessa ja pitkässä peruukissa keimailevaa Miiko Toiviaista. Tässä pistettiin sekä mies-että naisroolit sekaisin oikein kunnolla ja pallogrilli oli jälleen mukana. Konmaritus tuli mainituksi ja näimme varsin erikoisen joulupukin. Pirjo Lonka oli melkoinen äijä! Esitys päättyi joululauluihin. (Tänään ihmettelin töissä, miksi Ai-jai-jai soi ykskaks päässäni.)

Väliaika...

4. TODELLISUUS ETSII TEKIJÄÄ (käsikirjoitus Pärttyli Rinne, ohjaus Mika Leskinen sekä näyttelijät Satu Tuuli Karhu, Ella Lahdenmäki ja Sami Lanki) Tästä olin enemmän tai vähemmän pihalla, enkä saanut oikein minkäänlaista otetta. Hieno oli kohtaus, jossa isä oli ohimennen syttynyt tuleen ja hän yritti sammuttaa palavia jalkojaan lattialla kieriskellen.

5. SEITSEMÄN (käsikirjoitus Ilja Lehtinen, ohjaus Riikka Oksanen sekä näyttelijät Mona Kortelampi, Susanna Pukkila ja Anders Slotte) Tässäkin olin vähän pihalla. Noppa-asioista selostettiin ja oltiin automatkalla jonnekin, auto täynnä viinaksia ja karkkia. Tobleronesta oli puhetta enemmänkin. Otteeni alkoi taas vähän herpaantumaan tässä.

6. DEVADE (käsikirjoitus Lauri Maijala, ohjaus Leea Klemola sekä näyttelijät Viktor Idman, Katariina Lantto, Jussi Lehtonen ja Mari Naumala) Odotetusti tämä oli illan överein ja hillittömin näytelmä, jota mielelläni olisin katsellut paljon kauemminkin! Näyttelijäryhmä (taisi olla joku Förward Ensemble tms.) saapui pitämään vihonviimeistä kokousta, jossa päätettäisi että nyt lyödään pillit pussiin ja lopetetaan tämä touhu. Yhdellä oli kova kiire aukkareihin (Elisan Hintasaarnaajat etsivät uutta jäsentä) ja ehdoteltiin myös. että hakisi Kotkan Kaupunginteatteriin näyttelijäksi. Ei missään tapauksessa mihinkään vitun Kotkaan! En enää muista miten tilanteeseen päädyttiin, mutta näimme upean ja alkuvoimaisen haka-tanssinkin, yksi riisui kelteisilleen muistellessaan erästä vanhaa proggista ja yleisö suorastaan ulvoi riemusta! Tässä oli energiaa ja meininkiä kunnolla!

 Viisi minuuttia jäi vielä aikaa ennen kuin kellossa tuli 24 tuntia täyteen. Lopuksi kaikki tekijät kokoontuivat lavalle kumartamaan ja kaikki saivat ansaitusti valtavat aplodit.

 Olihan taas katsottavaa! Erikoiskiitokset ansaitsee tekniikkapuoli, miten nopsaan kaikki musiikit, valot ja videot oli otettu haltuun ja miten nopeasti lava tyhjeni kaikesta sälästä edellisen porukan jäljiltä. Tämä on kyllä erinomainen konsepti ja olisi kiva, jos tästä voisi tulla jokavuotinen perinne. Teatterivuosi on aina mukava päättää vähän erikoisemmissa merkeissä. Näistä näytelmistä haluaisin ehdottomasti nähdä jatkoa taloyhtiön pihan porukoihin (lähinnä mihin suuntaan se olisi lähtenyt kehittymään) sekä viimeisenä nähtyyn hulvattomuuteen. Haka-tanssin haluaisin nähdä myös uudestaan!

Tapahtuman toteuttivat yhteistyössä Q-teatteri, Teatteri Takomo sekä TeaK.

maanantai 12. joulukuuta 2016

Vesta-Linnea ja aavelapsen arvoitus / Tampereen Työväen Teatteri

Vesta-Linnea ja aavelapsen arvoitus / Tampereen Työväen Teatteri, Eino Salmelaisen näyttämö

Ensi-ilta 20.9. 2016, kesto noin 1h 50min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Tove Appelgren
Suomennos Jyrki Kiiskinen
Ohjaus Miika Muranen
Lavastus ja pukusuunnittelu Pirjo Liiri-Majava
Kampausten ja maskien suunnittelu Emmi Puukka ja Johanna Uusitontti
Valosuunnittelu TJ Mäkinen
Videosuunnittelu Kyösti Kallio ja Tero Koivisto
Äänisuunnittelu Kyösti Kallio

Rooleissa : Maija Koivisto (Vesta-Linnea), Marika Heiskanen (aavelapsi Alexandra), Minna Hokkanen (äiti), Janne Kallioniemi (isä), Tuukka Huttunen (isoveli Paul-Axel ja kampaaja Lady Lizette), Riikka Papunen (pikkusisko Wendla), Valtteri Lehtinen (Freja-vauva ja pikkuserkku Söötti) ja Kristiina Hakovirta (mummi Ingeborg) sekä Tilda Heiskanen (Alexandran ääni)

Näytelmä on toteutettu yhteistyössä Teatteri Siperian kanssa.

Vesta-Linneasta tuli tarve kirjoittaa taas vähän toisenlaisella tyylillä, eli kirjeen muodossa. Kas näin :

Vesta-Linnean perhettä 

"Heissan Vesta-Linnea, 

 oli tosi kiva nähdä viime viikolla! Minä jo ajattelin, etten pääse sinun ja perheesi seikkailuja lainkaan katsomaan, koska minulla on ollut vähän vaikeuksia tuon kulkemisen kanssa. Panostin sitten tähän reissuun kunnolla, tulin Tampereelle jo edellisiltana ja olin hotellissa yötä. Kuten muistat, olin sitten torstaina aamunäytöksessä katsomossa. Vähän muuten tuli keskiviikkona hölmöiltyä hotellivarauksen kanssa - kävelin nimittäin väärään hotelliin, mutta kivat respantädit sai minun varaukseni vaihdettua. Samana iltana piipahdin myös Joulutorilla ja näin siellä Joulupukinkin. En uskaltanut mennä juttusille. Oletko sinä jo kirjoittanut Joulupukille? Teidän perheessä varmaan säpinää riittää aattona, se on varma se. Silloin torstaiaamuna ennen esitystä hölmöilin hotelliaamiaisellakin, kun luulin yhtä juttua munakokkeliksi ja se olikin riisipuuroa. Kerrankos sitä sitten tulee syötyä samalta lautaselta mustaamakkaraa, pekonia ja riisipuuroa haarukalla. Hassu sattuma muuten oli myös se, että minun serkkupoikani (tai se mikään poika enää ole, aikuinen mies) oli vaimonsa kanssa samassa hotellissa yötä ja tulivat kanssani samaan pöytään istumaan. Oli kiva jutella serkun kanssa pitkästä aikaa eikä ollut niin yksinäistä aamiaisella. Minä en kauheasti ole sukulaisteni kanssa muuten tekemisissä, kaikilla on lapsia ja omat kiireensä. Minä olen vähän semmoinen yksinäinen susi, kun minulla ei ole sisaruksia eikä lapsiakaan.  

 Oli muuten tosi hauskaa siellä teatterilla, kun aamulla samaan aikaan paikalle oli tullut monta koululaisryhmää. Niillä riitti energiaa ja höpötettävää niinkin aikaisin aamusta, moni katsoi minua vähän pitkään että mikäs omituinen yksinäinen täti tuokin on ja mihin sen koululaiset on jääneet. Itsekin siinä piristyin, kun kuuntelin sivukorvalla (sivussahan ne korvat on, missäs muuallakaan) lapsosten juttuja ja ihastelin samalla hienoa lavastusta. Minusta oli tosi hienoa, kun taulussa mustatukkaisen tytön hiukset alkoivat yllättäen liikkua ja sitten se tyttö katosi ja ilmestyi lavalle siitä laatikosta! Olin ihan että waude, ja koululaisiakin tuntui äänistä päätellen ihastuttavan ja ihmetyttävän se sama juttu. 

Vesta-Linnea ja Alexandra 

 Oli aika jänskää kun se salaperäinen tyttö liikkui pitkin lastenhuonetta äänettömästi. Minusta sen menoa oli ihana katsella, tyttö liikkui kevyesti kuin jalat eivät olisi koskettaneet lattiaa lainkaan. Ajattelin, että alkaako lapsia pelottamaan se, mutta se tyttö vaikutti kiltiltä eikä sitä kyllä tarvinnut pelätä lainkaan. Itseäni kyllä vähän jänskätti, sillai kivalla tavalla. 

 Sinulla Vesta-Linnea on kyllä hauska perhe ja joka aamu varmasti riittää monenlaista meininkiä! Minulla on aamut ihan tylsiä eikä oikeastaan koskaan satu mitään hassua. Samaa mieltä olen siinä, että sukkahousut on tosi ärsyttävät pukea jalkaan, paitsi että sinun sukkikset oli kyllä kivan värikkäät. Isopeppuisen Freja-vauvan menoa oli hauska katsella ja aika ovela se Freja kyllä oli, jos oikeasti osasikin kävellä mutta oli koko ajan huiputtanut teitä. Wendlalla oli ihanan pirteät vaatteet ja paljon kaikkea ihanaa pinkkiä tavaraa. Olihan se kova höpöttämään, mutta kyllä minultakin juttua riittää jos oikein innostun, ja kyllä maailmaan juttuja ja puhetta mahtuu, joten höpöttäköön vaan niin paljon kuin sielu sietää. Isäsi taitaa olla kova hassuttelemaan, vaikka kovasti töitä tekeekin niin kaikesta näkee että se tykkää perheestään kovasti. Se ketsuppilaulu olisi voinut jäädä kuulematta, koska arvaas mitä? Se jäi minulle päähän soimaan ja soi siellä edelleenkin. Arvaa onko kivaa olla kaupassa töissä, ja aina kun joku ostaa ketsuppia tai puran purkkeja kuormasta, minulla alkaa soimaan päässä "ketsuppi pieree, sitä mieltä minä olen". Äidillesi voit sanoa, ettei se minusta näytä miltään mäyrältä eikä muiltakaan eläimiltä. Äidiltä se näyttää, ja se on tärkeintä. Minusta se kampaaja oli jotenkin outo muutenkin, joten sen jutut voi jättää kokonaan huomioimatta. Sano minun sanoneen, jotain omituista siinä kyllä oli. Älä muuten kerro kenellekään, mutta minä taidan olla vähän pihkassa sinun isoveljeesi. Se tietää kaikesta niin paljon ja olihan se aika söpö. Mutta älä kerro sille, pidetään tämä meidän välisenä salaisuutena jookos? 

 Oli kyllä tosi hienoa se, miten Alexandra muuttui näytelmän myötä. Sehän ikään kuin vanheni koko ajan! Onneksi kaikki muut pysyi samanikäisinä kuin alussa. Paitsi että minusta tuntui siltä, että nuorennuin ainakin pikkuisen. Kiva tunne oli se. Hienoa, että saitte yhdessä selvitettyä, mitä asiaa Alexandralla oikein oli. Noi on tärkeitä juttuja. Voi kunpa minullakin olisi vielä mummuja ja pappoja elossa, menisin heiltä kyselemään vanhoista ajoista ja siitä, millainen minä olen ollut pikkuisena tai millaisia minun vanhempani ovat olleet. Voinhan minä kysyä vanhemmiltani vieläkin, mikäs minua estäisi. Ihme ettei moinen ole aiemmin tullut mieleen. Minusta olisi kiva, että ne koululaisetkin kyselisi vanhemmiltaan ja isovanhemmiltaan juuristaan ja menneistä ajoista. Ja vaikka tulevistakin.

 Oli hauskaa, kun lopuksi tulitte siihen lavan reunalle jututettavaksi. Minäkin uskaltauduin heittelemään yläfemmoja sinun perheenjäsentesi kanssa. Ujostutti vähän se Paul-Axel, mutta sain hillittyä itseni enkä tällä kertaa mennyt tunnustamaan ihastumistani sille. Jos kirjoitan sille vaikka salaisen kirjeen, niin voisitko toimittaa sen sitten sille? Mutta älä vaan missään tapauksessa kerro keneltä se on. Oli myös tosi kiva nähdä sinuakin viimein kasvokkain, niin paljon olen sinusta kuullut. 

 Minusta oli hauskaa, kun aina sanoitte iloisesti "Heippa!" kun näitte toisianne tai meitä katsojia. Minäkin täällä kotona tervehdin aina miestäni kun näen hänet, usein monta kertaa päivässä tervehditään. Vähän hassua, mutta meistä se on hauska tapa. Töissäkin aina sanotaan "Heippa!" työkavereiden kesken kun tullaan tai mennään. Minä yhdelle jo opetin sen ketsuppilaulun eikä se ollut kauhean mielissään... No mutta mitäs näistä. Kohta minun täytyy lähteä taas töihin, joten täytyy lopetella tältä erää. 

 Oli kyllä tosi kivaa seurassasi ja kerro hirveästi terveisiä koko perheellesi! Sinulla on kiva perhe! Ja oikein hyvää joulua kaikille! Toivottavasti nähdään taas pian. Heippa!

monin terveisin Talle "

"Vestis" Maija Koivisto 

(c) Esityskuvat Kari Sunnari

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos Tampereen Työväen Teatteri!)

sunnuntai 11. joulukuuta 2016

Haastattelussa Arttu Alatalo

 Tämä seuraava kuuluu ehdottomasti sarjaan ”Erikoiset haastattelut”… Sain lokakuussa tutultani viestin, jossa kehui istuneensa baarissa varsin hauskassa seurassa ja tavanneensa huipun tyypin, joka vieläpä opiskelee teatterialaa jossain, ja että minun pitäisi ehdottomasti tehdä haastattelu tästä mystisestä tyypistä. No, minä otin ”tästä tyypistä” enemmän selvää ja ei mennyt aikaakaan, kun istuimme lähikuppilani/lähikuppilamme nurkkapöydässä marraskuisena sunnuntaina haastattelua tekemässä. Haastattelussa siis Arttu Alatalo.

Vuonna 1994 syntynyt Arttu on horoskoopiltaan kauris. ”Mä oon täältä Hämeenlinnasta kotoisin. Passissa lukee syntymäpaikkana Lammi, mutta Hämeenlinnaahan sekin nykyään on. Viidenteen luokkaan asti kävin ala-astetta Hämeenlinnassa, sitten muutettiin Valkeakoskelle ja kävin siellä kuudennen luokan, yläasteen ja yhden vuoden lukiota. Sitten muutin takaisin Hämeenlinnaan ja aloitin kaksoistutkinnon matkailupalvelujen tuottajalinjalla Lepaalla. No, se jäi mulla kesken. Sen jälkeen oon touhunnut kaikenlaista, ollut baarissa ja kaupassa töissä esimerkiksi.”

Mitä harrastat? ”Kitaransoittoa oon harrastanut jo viitisentoista vuotta. Laulan ja pölhödeeraan! Kitaran kanssa oon ihan itseoppinut, en ole käynyt missään musiikkiopistossa koskaan. Stand uppia oon harrastanut nyt kuutisen vuotta, silloin tällöin on ollut keikkaakin. Mitäs muuta mä harrastan… no tämmöistä yleistä häsellystä, siinä aika menee hyvään tarkoitukseen! Mulla oli muuten muutama vuosi sitten täällä baarissa keikka ja esiinnyin just tässä. Yks asiakas ei oikein tykännyt mun esityksestäni – saattoi niitä olla useampikin jotka ei tykännyt, mutta tää mies sanoi että ”Ihmiset nauraisi enemmän, jos mä menisin tuohon pöydälle ja näyttäisin persettä!” Sanoin sille äijälle, että ei muuta kuin sitten esittelemään ja annoin sille mikin kouraan vielä. No, se meni tuohon pöydälle, veti housut alas ja pyllisti koko baarille. Minä nappasin mikin ja totesin ”En tiä, kattooko naamaa vai persettä niin yhtä paskaiselta näyttää...” Portsari haki tän pyllistelijän sitten pois ja ovesta pihalle. Semmoinen keikka oli se”, hihittää Arttu ikimuistoista keikkailtaansa.


Asiaan. Mitkäs muut asiat sua kiinnostaa? ”Vedonlyönti, mutta sitä en ole liiemmin harrastanut kun se vaatisi vähän enemmän pääomaa. Yleistieto kiinnostaa mua myös kovasti ja seuraan aika tarkkaan maailman menoa eri kanavista. Ajattelin muuten hakea Haluatko miljonääriksi?-kilpailuun mukaan!”

Tässä vaiheessa sitten kerroin, että osaan soittaa kazoo-pilliä. ”Eiks kazoo oo pähkinä!” Se siitä yleistiedosta sitten, heh. Päätimme samantien perustaa duon, jossa Arttu soittaisi kitaraa ja minä kazoo-pilliä, ja duon nimi olisi ”Se aika kuusta”. Se esiintyisi vain kerran kuukaudessa ja aina vähän yllättävissä tilanteissa, esiintymisasuna olisi ehdottomasti Egyptin puuvillaa. Ensimmäistä (ja samalla viimeistä) keikkaa odotellessa…

”Oon mä soittanut rumpujakin ja pianoa vähän”, lisää Arttu vielä soitinarsenaaliinsa.

Mennäänpä teatterin pariin. Jos ajatellaan noin ammatillisessa mielessä, mitkä ovat sun vahvuutesi ja erityistaitosi? ”Mun vahvuuteni on sanavalmius ja improvisaatio. Mä harvoin jään sanattomaksi. Lisäksi mä oon nopea oppimaan uusia asioita ja mun kanssani on helppo tehdä töitä, tulen toimeen kaikenlaisten ihmisten kanssa. Toimeen pitää tulla, mutta kaveri ei tarvitse kaikkien kanssa olla! Mä oon vähän sellainen kameleontti, eli sulaudun helposti erilaisiin ympäristöihin ja porukoihin, ja hyvästä porukasta saa itsekin lisää energiaa ja intoa tekemiseen.”

Yllättäen tähän väliin Arttu kertoo tarinan laivareissustaan, jossa oli esiintymässä ”ihana ja kaunis Anne Mattila”. ”Mun ystäväporukkani oli ainut nuori porukka koko risteilyllä ja päätettiin kaverin kanssa näyttää vähän tanssikuvioita ”Perutaan häät”-kappaleen aikana. Mulla oli punainen kauluspaita, Egyptin puuvillaa, ja aloin riisua paitaani Anne Mattilan edessä kappaleen aikana. Heilutin paitaa lassona pääni yläpuolella ja huusin ”Meidän häitä ei muuten peruta!” Seuraavana päivänä Anne heitti risteilyn viimeisen keikkansa ja kyseli toivekappaletta. Minä olin paikalla lonkerolasi tärisevissä käsissäni ja sanoin ”Perutaan häät”. Anne totesi mikkiin, jotta ”Eiköhän meidän häät peruttu jo eilen...” Kyllä se mulle nimmariin sydämen piirsi kuitenkin.”

Asiasta toiseen jälleen kerran, minkä taidon haluaisit osata? ”Vatsastapuhumisen! Se olisi hauskaa. Voisi olla erilaisia käsineitä, joiden kautta puhuisi vaikkapa bussissa. Tai kassajonossa. Tai huutokaupassa! Kaikki perustanssit olisi myös hienoa ottaa haltuun – tangot, valssit, humpat…”

Löytyykö suvustasi teatterialalla tai muulla taiteellisella alalla olevia? ”Ei löydy. Tai no, siskoni on baarimestari. Eräänlaista taidettahan sekin on! Äitini laulaa hyvin ja isäni on omalla tavallaan taiteellinen, mitä se sitten lieneekään. Se kirjoitteli ennen aina hienoja näytelmiä, joita me lapsena sitten esitettiin juhlapyhinä.”

Mistä sulla sitten lähti kiinnostus teatteria kohtaan? ”Mä olin Valkeakoskella isosena ja leireillähän tehtiin aina kaikenlaisia esityksiä. Samassa isosryhmässä oli Itkosen Marko, joka on näyttelijä, ja me muutettiin samaan kämppään. Sitä kautta aloin tehdä hommia Valkeakosken teatterissa. Olin vappuesityksessä mukana avustajana ja tuli siinä illan aikana vedettyä ensihumalakin ja äitini ei sen takia päässyt katsomaan Lauri Tähkää. Takaisin asiaan. Menin seuraavana päivänä hakemaan teatterilta reppuani, takkiani ja hattuani, ja samaan aikaan siellä oli ohjaaja Markku Arokanto. ”Kukas sä oikein olet?” Kerroin tulleeni hakemaan tavaroitani. Markku kehotti mua istumaan alas ”jos katsottaisi sullekin joku rooli”. No niin, selvä homma! Näytelmä oli nimeltään ”Hupsu kreivitär”. Tää oli vuonna 2010, ja sen jälkeen olin muuten vaan teatterilla (mm. lavastamassa ja muuten vaan pyörin siellä, koska siellä oli niin mukavaa porukkaa). Seuraavana vuonna mä olin telkassa Biisikärpäsessä mukana, sijoituin yhdeksänneksi. Oon ollut avustajana myös muutamissa tv-sarjoissa ja elokuvissakin. Näistä kokemuksista mä sain lisää itseluottamusta ja rohkeutta, aiemmin mulla oli ollut vähän ikäviäkin juttuja kun ei oikein ollut kavereita, ja nyt rohkaistuneena mä hokasin, että haluan jollain tavalla viihdyttää ihmisiä ja että mun ympärilläni ihmisillä olisi hyvä olla. Siksi mä haluan tehdä teatteria ja näytellä!”

"Se alkoi ala-asteelta kun olin Tiernapojissa"(nimi muutettu) 

Miten päädyit nykyiseen opinahjoosi Kauniaisten Työväen Akatemiaan? ”Äiti linkkasi mulle aiheesta Facebookissa tyyliin ”tee poika elämälläsi jotain”. Mä hain kouluun ja pääsin. Kesän aikana mä hain soveltavan draaman linjalle, koska näyttelijäntyön linjan haku oli mennyt jo kiinni. Aluksi piti kertoa kirjallisessa muodossa, miksi on hakenut kouluun ja niin edelleen. Tiivistin vastaukseni lyhyesti ja ytimekkäästi neljään lauseeseen. Sen jälkeen oli kaikenlaisia fyysisiä harjoitteita parin kanssa ja ilman, esitin käärmettä ja sitten piti etsiä ruokaa. Purin omaa kättäni. Käärmeellähän on kädet. Lopuksi opeteltiin monologi. Seuraavana päivänä sai soittaa koululle ja kuulla tulokset. ”Et sä kyllä tänne soveltavan draaman puolelle päässyt, mutta tule tänne näyttelijäntyön linjalle!” Syksyllä alkoi sitten opinnot ja kestää tuonne toukokuulle asti.”

Mikä lienee seuraava siirtosi teatterin saralla? ”Suoritan ensin tuon kunnialla, ja sen jälkeen aion jossain vaiheessa hakea Nätyyn ja/tai TeaKiin, tosin soveltavan draaman puolenkin voin käydä lisäksi. Se on kylläkin tarkoitettu enemmän ohjaaja-ja kirjoittajapuolelle. Saapahan sieltäkin opintopisteitä. Näyttelijäharjoittelijaksi olisi myös hienoa päästä jonnekin.”

Onko sulla omia ”esikuvia”, joiden tekemisiä olet seurannut erityisen tarkkaan, alalta kuin alalta? ”Mun tosi iso suosikkini on Neil Patrick Harris, tykkään sen tyylistä tehdä ihan mitä vaan. No, Anne Mattila on tietysti mun suosikkini… Matti ja Teppo on huikeita! Ai nää on yllättäviä vastauksia. Mä tykkään kotimaisesta kevyestä musiikista. Näyttelijöistä mä tykkään Ulla Tapanisesta kovasti. Vesa-Matti Loiri on monitaituri – kuten itsekin! Laulan, soitan kitaraa, heitän stand uppia, esitän kädellistä käärmettä…”

Kuka olisi unelmiesi vastanäyttelijä, jos saisit maailmasta valita ihan kenet tahansa? ”Mila Kunis. Suomalaisista Armi Toivanen.”

Entä kenen kanssa haluaisit laulaa dueton, ja mikä olisi kappale? ”Ensinnäkin mun karaokebravuurinihan on Jani Wickholmin ”Hukun” ja lisäksi Yölinnun tuotantoa. Mä laulaisin dueton Ilkka Lipsasen kanssa ja kappale olisi Vuodet ovat menneet.”


Millaisissa jutuissa olet siis ollut teatterissa mukana? ”Valkeakoskella olin siis avustajana ja sitten oon ollut improryhmässä (I´mpro) mukana myös Valkeakoskella. Hirveästi siis ei ole ollut kokemusta vielä.”

Millaista on sun mielestäsi teatterin taika? ”Käsinkosketeltavaa, herkkää, tunteita luovaa. Jos teatteri on herättänyt mussa edes jonkinlaisia tunteita, silloin se on koskettanut mua ja taikaa on ollut ilmassa.”

Mitkä asiat inspiroivat sua? Vai pitäiskö kysyä niin päin, että mitkä asiat ei inspiroi…? ”Mua inspiroi ihmisten heittäytymiskyky, sosiaalisuus, pirteys. Yleinen positiivisuus ja iloisuus.”

Piti pyytää sua kertomaan jokin kommellus, mutta eiköhän tuossa alkupuolella ole jo pari kommellusta kerrottu. Kerro sen sijaan joku kiva muisto. ”Se oli hieno muisto, kun näki äidin ekaa kertaa telkassa Onnenpyörässä!”

Onko sinulla jotain mottoa? ”Asioilla on tapana järjestyä. Kliseinen, mutta totta.”

Mitä muuta haluaisit ehdottomasti kertoa itsestäsi? ”Olen sinkku. Herra B. Oon tämmöinen ujo ja hiljainen kaveri. Mulla on kaksi tatuointia (riisuu paidan).”

Osaatko imitoida ketään? ”Rölliä on hauska imitoida!” (näyttää esimerkkiä)

Mikä sarjakuvahahmo haluaisit olla? ”Aku Ankka, ja siksi koska sen ei tartte käyttää housuja. Nipsukin haluaisin olla. Se tykkää syödä ja se tykkää rahasta. Ja se tykkää nukkua.”

Jos susta tehtäisi supersankarihahmo, mikä olisi supervoimasi ja mikä olisi hahmon nimi? ”Mä olisin Psykoosimies. Se olis tosi nopea liikkeissään ja huomaamaton, ja sit se ykskaks iskee ihmisiin kunnon psykoosit päälle. Oliskin muuten aika reilu kaveri se.”


Jos saisit viettää päivän naisena, mitä tekisit? ”Ihan ekana mä ottaisin pitkän suihkun ja tutustuisin siinä samalla uuteen kroppaani. Todennäköisesti ajaisin säärikarvani. Tai en tiedä, viitsiskö päivän takia niitä ajella. Kaupungilla ihalisin itseäni kaikista näyteikkunoista. Tietysti olisin ensin pukenut jotain päällenikin. Laittaisin jakkupuvun päälleni, hillityt korot. Illalla menisin baariin ja tutkisin asiaa, että mikä siinä on että miehet haluu tarjota kaljan ja ehdotella ”viettäisitkö mun kanssa kolme ja puoli minuuttia.” Ja mitä juttuja naiset keskustelee naistenvessassa! Se on mysteeri. ”Mä en tiä miks se yks haluu koko ajan tarjota mulle valkovenäläisiä, vaikka mä sanoin jo ekan jälkeen että mä oon maidolle allerginen”, lässyttää Arttu ja minä liityn mukaan, ja tätä keskustelua sitten jatketaan tovi. Taustalla soi radiosta Bohemian Rhapsody ja sitäkin pitää laulaa mukana hetki.

Jos ihminen menisi syksyisin talviunille ja heräisi keväällä, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan siltä varalta, että heräätkin kesken kaiken? ”Ristikkokirjan, kynän ja kitaran. Ruuaksi kebabia ja pähkinöitä, ja juotavaksi Novellen Sinkki-juomaa.”

Jos rakentaisit puuhun majan, millaisen majan rakentaisit? ”Hyvin pienen, koska mä en osaa rakentaa mitään. Mussa ei oo yhtään timpuriainesta. Maahan puun juurelle tekisin jonkinlaisen kyhäelmän, johon saisi nuotion. Sinne ottaisin mukaan makkaraa ja sudokukirjan.”

Jos voisit aikakoneella palata menneisyyteen johonkin tiettyyn hetkeen tai ajanjaksoon, mutta et saisi muuttaa historian kulkua, minne menisit? ”Mä menisin vuoteen 1987 ja haluaisin tietää, mikä idea on kellojen siirtämisessä talvi-ja kesäaikaan. Silloin se kuulemma alkoi.”

Mitä aiot tehdä seuraavaksi? ”Otan kupin kahvia ja ehkä syön jotain.”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

Mistä sanasta pidät eniten? - Pölhödeeraus
Mistä sanasta pidät vähiten? - Huora
Mikä sytyttää sinut? - Terve uteliaisuus (tässä kohtaa baarissa tullaan kysymään, mitä me oikein tehdään ja Arttu vastaa "Jotain sellaista mikä ei kuulu sulle!") 
Mikä sammuttaa intohimosi? - Valehtelu, epärehellisyys
Suosikkikirosanasi? - Vittusaatana
Mitä ääntä rakastat? - Kitaran ääntä
Mitä ääntä inhoat? - Mutsin huutoa
Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Alppihiihtäjä, syöksylaskija
Missä ammatissa et haluaisi olla? - Gynekologi (ja tähän melkoiset selitykset…)
Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - Täällä ei saa kävellä crocseilla!

Erikoinen haastattelu sai vielä erikoisen käänteen, kun pari päivää haastattelun jälkeen Arttu joutui lopettamaan opinnot taloudellisista syistä johtuen. Joulun alla hän suuntaan Lappiin sesonkihommiin tienaamaan ja ottaa ensi vuonna uuden lähdön teatteriopintoihin! Toivokaamme onnea ja menestystä uralle, hyviä ja positiivisia tyyppejä maailmassa tarvitaan aina!

(c) kolme alinta kuvaa Teatterikärpänen 

perjantai 9. joulukuuta 2016

Kohtauspaikkoja kadonneille / Kansallisteatteri

Kohtauspaikkoja kadonneille/Kansallisteatterin Omapohja-näyttämö

Ensi-ilta 8.12. 2016, kesto noin 1h (ei väliaikaa)

Käsikirjoitus Iida Vanttaja ja Antti Kaski
Ohjaus, skenografia, nukenrakennus Iida Vanttaja
Äänisuunnittelu Tuuli Kyttälä
Valosuunnittelu Harri Kejonen
Näyttämömestari Patrik Torné

Näyttelijät Iida Vanttaja, Mila Nirhamo ja Maria-Elina Koivula

(c) Saara Mansikkamäki 

 Nukketeatteri on kiehtonut ja kiinnostanut minua pitkään, ja toistaiseksi nukketeatterikokemukseni ovat lähinnä rajoittuneet Hämeen Kuninkaallisen Nukketeatterin erilaisiin produktioihin. On siinä kyllä jotain erityisen maagista, kun nuket ja tarina heräävät eloon. Muistan edelleen elävästi, miten juurikin tuon Hämeen Kuninkaallisen Nukketeatterin Frankenstein-näytelmässä lavalla "lensi" perhonen, ja minä istuin katselemassa silmät kyynelissä ja tunsin itseni pikkutytöksi, joka on elämänsä ensimmäistä kertaa teatterissa. Miten tuo voi olla mahdollista! Perhonen lentää tuosta noin näyttämön poikki! Ihmeellistä. Tätä haluan nähdä lisää.

 Kun "Kohtauspaikkoja kadonneille"-nukketeatteriesitys julkistettiin, varasin lipun välittömästi. Tätä en haluaisi missata, sillä esityksiä olisi vain kahdeksan (8.-17.12. 2016 välillä) ja aihe vaikutti hyvin kiintoisalta. Eristyneisyys ja eristäminen, yksinäisyys... Olin ollut ensi-iltaa edeltävänä iltana Tampereella ja yöpynyt yksin hotellissa. Aamulla heräsin hotellihuoneen pimeydessä omaan itkuuni. Unessa olin tiskaamassa ja yllättäen paiskasin tiskiharjan pesualtaaseen ja sanoin tuskaisena "Mä olen kyllästynyt aina tekemään kaiken yksin ja väsynyt tähän yksinäisyyteen!" ja aloin itkeä. Tällä hetkellä en koe oloani ihan järkyttävän yksinäiseksi, sillä nautin omasta ajasta ja siitä, että saan olla yksin. Saada/joutua olemaan yksin - siinä on suuri ero. Jostain alitajunnasta uneni taas kuitenkin pulpahti pintaan. Olen vanhempieni ainut lapsi ja itselläni ei ole jälkikasvua. Olen usein miettinyt, millainen tulevaisuus minua jossain kaukana mahdollisesti odottaa. Niistä ajatuksista ei ole kauhean iloinen mieli tullut, joten olen yrittänyt välttää niitä parhaani mukaan. Alitajunta pohdiskelee sitten omiaan, ja aatokset tulevat välillä uniin. Tampere-Helsinki -välisen bussimatkan aikana mietin tulevaa esitystä ja vähän alkoi jo jännittää, että kuinkahan tässä nyt mahtaa käydä illan aikana...

 Perillä oli lämmin vastaanotto ja ehdin tutustua Omapohjan lämpiön seinille ripustettuun valokuvanäyttelyyn "Unohdetut". Nelivuotisessa projektissaan valokuvaaja Tomi Tuuliranta on kuvannut syrjäytyneiden, alkoholistien ja huumeidenkäyttäjien asuntoja, jotka ovat jääneet tyhjilleen häädön tai kuoleman jälkeen. Hiljaiseksi veti, kovin hiljaiseksi.

 Hiljaiseksi veti itse esityskin. Suurimman osan ajasta tuijotin lumoutuneena näyttämön tapahtumia ja päässäni risteili taas ajatuksia tyyliin "Wau!" , "Mitä minun silmäni juuri näkivät?" ja "Kylläpä on hienoa seurattavaa!" Eristyksiin joutunut nainen kirjoittaa runon, josta tekee sitten paperiveneen ja yllättäen vene katoaa keinuen tuulen mukana, virtauksien vietävänä. Jospa joku vastarannalla lukisi viestin ja kuulisi, mitä naisella oli sanottavana. Taisin saada "roskan silmääni" jo heti alussa. Yksinäinen mies vajoaa asunnossaan hiekkaan ja katoaa näköpiiristä tuosta noin. Iäkäs rouva tepastelee ruttuisissa sukkahousuissaan ja Aino-tossuissaan ikkunan ääreen kuuntelemaan hetkeksi ulkopuolista elämää ja sen ääniä. Mieluisampaa on kuitenkin kellon tasainen nakutus ja radiossa laulava Reijo Taipale. Nainen pynttäytyy parhaimpiinsa, tupsauttaa hajuvettäkin ja kirjoittaa viestin nuoruudenrakastetulleen. Elo olisi voinut mennä toisin, mutta se meni nyt näin. Tango soi. Kiitos ja näkemiin. Hieno hattu lentelee tuulen mukana ties minne. Kiiruhtava nainen muuttuu upeaksi kalaksi kesken jouluostosreissun. Pieni miekkonen joutuu byrokratian hampaisiin, ja kaikki ei silläkään koneistolla ole kunnossa. Vähän lauletaankin, ja lopuksi lavan täyttävät lukuisat pienet valaistut viestiveneet ja tällä kertaa kyynelehdin niille, hiljaisille veneille. Niin monta viestiä, niin monta tarinaa - ja lisää tulee koko ajan. Ihan koko ajan.

(c) Saara Mansikkamäki 

 Lumouduin täysin eritoten siitä upeasta valokalasta, joka kiemurteli näyttämön halki ja syöksähteli sinne sun tänne. Minulle esitys olisi toiminut vielä paremmin jopa lähes sanattomana ja loppulauluttomana (toki puheella oli suuri merkitys näiden ihmiskohtaloiden kerronnassa), onneksi itselleni vaikuttavimmissa kohtauksissa äänimaailma oli hyvin minimalistinen.

 Oli tämä upeaa, koskettavaa, taidokasta ja lämmöllä taiten tehtyä katsottavaa. Eläköön nukketeatteri! Kohtauspaikkoja kadonneille siis 17.12. asti Kansallisteatterin Omapohjassa.

(Näin esityksen ilmaisella suhdetoimintalipulla, kiitos Kansallisteatteri!)