Ensi-ilta 3.6. 2016, kesto noin 2h 10min (väliaikoineen)
Ohjaus Milko Lehto
Dramatisointi Arto Paasilinnan romaanin pohjalta Esa Leskinen, Sami Keski-Vähälä ja Kristian Smeds
Lavastus ja puvustus Heini Maaranen
Dramaturgiamusiikin sävellys ja äänisuunnittelu Altti Uhlenius
Rooleissa : Juha Veijonen, Elina Varjomäki, Jari Hämäläinen, Johannes Korpijaakko, Anna-Leena Sipilä ja Seppo Halttunen
Tunnustus heti alkuun : en ole koskaan nähnyt Jäniksen vuosi-elokuvaa, minulla on ainoastaan hajanainen muistikuva Antti Litjasta ja jäneksestä. Paasilinnan kirjoja tuli luettua kovastikin yhdessä vaiheessa, mutta teos ei ole tuttu kirjallisessakaan muodossa. Minulla siis ei ollut harmainta aavistustakaan siitä, mistä koko juttu kertoo! Olikin siis korkein aika menettää Jäniksen vuosi-neitsyys ja siihen tarjoutui tilaisuus Krapin Kesäteatterin idyllisissä maisemissa. Siellä sitä epämukavissa muovituoleissa jälleen istuttiin, helle ja hyttyset ei piinanneet sentään. Tumput kädessä, pilkkihaalarikin olisi varmasti ollut hyvä asuvaihtoehto. Onneksi itse esitys lämmitti mieltä hienolla tavalla!
 |
| Vatanen huilaamassa |
Vatanen (Juha Veijonen) paahtaa hiki päässä duunissa aamusta iltaan ja mikään ei riitä. Pomo hengittää niskaan ja vaatii kovempia suorituksia, uni-ja mielialalääkkeitä on napsittava kaksin käsin ja vaimo napisee omiaan. Vatanen on kuin marionettinukke, näkymättömät langat ihan muiden käsissä. Kravatti putkella ja salkku kourassa mies painelee pitkin raitteja ja törmää vahingossa Jänikseen (Elina Varjomäki), joka satuttaa takajalkansa. Pitkäkorva on saatava eläinlääkärin tutkittavaksi, ja Kärkkäinen (Seppo Halttunen) osoittautuukin aikamoiseksi tapaukseksi. Reissullaan Vatanen ja Jänis törmäävät sitten monenkirjavaan porukkaan ja sekös kansaa naurattaa. "Kaikki muut ovat täällä hulluja, paitsi minä!" Rohkenen epäillä. Jossain vaiheessa olin jo vähän kyllästynyt siihen, että hassua peruukkia päähän ja murretta pöytään, niin johan naurattaa. No, kovin se tuntui taas meikäläiseen uppoavan ja etenkin Johannes Korpijaakon mehukkaat tyypit toimivat kärpäspaperin tavoin tällä kertaa, eli vetivät Teatterikärpästä kovasti puoleensa. Savoa viäntävän lungin poliisin matkaan olisin lähtenyt heti! Anna-Leena Sipilä peruukki vinossa heilumassa tuoppien kanssa, taisi olla peräti karaoke-emäntänä, huh huh... Seuralaiseeni suurimman vaikutuksen taisi tehdä Jari Hämäläinen useassakin roolissa paljaan yläkroppansa kanssa, minä taas haluan antaa vielä erikoismaininnan Uhraajalle (Seppo Halttunen) ja Vuoden Erikoisin Savukone-maininnan myös. Eipä ole moista viritystä ennen nähtykään.
 |
| Jäniksen vuoro laulaa karaokea |
Vatanen päätyy leppoistamaan hektistä elämäänsä erämaakämppään kera Nietzscheä lukevan Jäniksen. Tekisi muuten itse kullekin hyvää istua elävän tulen ääressä kuksa vaan ei älypuhelin kädessä. Nollaus kestikin sitten hiukan kauemmin kuin oletin, ja loppukäänteissä hieman tipahdin kärryiltäkin. Ajatukseni taisivat olla jo lämpöisessä suihkussa ja teekupposessa, jotka suunnittelin tempaisevani heti kotiin päästyäni.
 |
| Korppi kuksa kädessään taustalla |
En ole myöskään ihan varma, että mikä oli tarinan opetus loppupeleissä. Sekö, että pitäisi kuunnella sisäistä ääntään enemmän eikä mennä muiden pillin mukaan koko ajan? Vai sekö, että miten käy kun ihminen menettää suhteen luontoon ja kaikkeen elolliseen ympärillään, ja keskittyy vain työhön ja kaikenlaisiin teknisiin laitteisiin? Vai sekö, että tärkeät asiat tupsahtavat eteen yllättävissä tilanteissa ja yllättävissä muodoissa, kuten vaikkapa jäniksenä? Mahdollisuuksia tulkintoihin on monia, ja hyvä niin. Itse aamuvuoroon pyöräillessä tapaan matkani varrella pienessa puistossa usein yhden pitkäkorvan, tuskin lie sama koko ajan vai mistäs sen tietää. Mukava olo tulee pupusta aina, ja oikein tietyn mutkan jälkeen otuksen näkemistä osaa aina odottaa.
Hektisen työpäivän jälkeen minulle pikaleppoistamisen ja päännollauksen tarjoaa aina teatteri, ja siksi minulta onkin ihan turha kysellä, että miksi ramppaan niin usein siellä sun täällä.
Oli myös mukavaa nähdä Juha Veijonen livenä! Olen aiemmin ollut sitä mieltä, että aviomieheni muistuttaa hämmästyttävän paljon Matti Onnismaata, mutta ei, kyllä hän muistuttaa vielä enemmän Juha Veijosta. Ja välillä myös Erkki Saarelaa, Bonoa ja Mickey Rourkea ennen plastiikkakirugiaa. Ja itsehän muistutan Ritva Valkaman, hobitin, Gimlin, Arja Korisevan ja kirsikkatomaatin yhdistelmää.
Esityskuvat (c) Sami Lamberg
(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos kutsusta Keski-Uudenmaan Teatteri!)
 |
| Ylihoitajalla on look kohdillaan... |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Heräsikö ajatuksia? Iloiten otan vastaan kaikki kommentit (ne tosin julkaistaan vasta hyväksynnän jälkeen, roskapostin vuoksi).