Ensi-ilta 13.5. 2016 Puoli-Q -näyttämöllä, kesto noin 2h 15min (väliaikoineen)
Käsikirjoitus ja laulujen sanoitus : Työryhmä
Dramaturgia ja ohjaus : Jaana Taskinen ja Anni Tani
Äänisuunnittelu : Jani Orbinski
Lavastus, puvustus ja valosuunnittelu : Tomi Flyckt
Musiikin toteutus ja soitto : Jani Orbinsi ja Tomi Flyckt
Sävellys ja sovitus (sävellys kolmea kappaletta lukuunottamatta) : Jani Orbinski
Rooleissa : Samuli Hokkanen, Meri Luukkanen, Sonja Sassi, Oliver Härkönen, Veera Wahlroos, Jalmari Pajunen, Maija Alander, Diego Salvador, Emilia Harjukangas, Meri Bäckström, Vilma Sippola, Tommi Kokkonen, Kirre Ranin, Katja Luukanen, Louisa Mäkynen, Freddie Sukura, Riia Hätönen, Carita Marin, Eugenio Colaneri, Ainu Kortelainen, Otso Aunola, Aamu Milonoff, Marikki Vasantola ja Viola Sarsila
Viime vuonna Q-teatterin nuorisojaosto sai kunnian päättää kevätkauteni, ja tästähän tuli vahingossa näköjään perinne, sillä niin kävi myös tänä vuonna. Ei hassumpi perinne muuten! Ensi vuonna joka niemessä ja notkossa on Suomen satavuotisjuhlallisuuksia luvassa muodossa jos toisessakin, mutta Q-teatterin Nuorten Teatteri otti vähän ennakkoa ja pisti pystyyn 99v-bileet, jossa ei aiheensa puolesta kyllä kauheasti ole syytä juhlintaan. Sen verran kylmää kyytiä musikaalissa monikin asia sai osakseen!
Edellisessä produktiossa "iskin silmäni" moneenkin tyyppiin ja ilahduin valtavasti käsiohjelmaa selaillessani, kun usempikin tuttu nimi pompahti sieltä esiin. Tapojeni mukaan olin siis paikalla reippaasti etuajassa ja visioin mielessäni, että millaistakohan tykitystä tällä kertaa onkaan luvassa, kun salista luukutettiin Raptorin "Oi beibiä" täysillä.
Itse esitys ei suinkaan alkanut sillä, että meidät katsojat olisi päästetty saliin, ehei. Ovet kiinni ja jäimme pyörimään aulaan odottavin mielin. Jostain tupsahti sitten äänekäs brändityöryhmä, joka otti tilan ns. haltuun nousemalla pöydille ja tuoleille julistamaan. Marilyn (Veera Wahlroos) ja kovasti uhoava Donald (Jalmari Pajunen) sieltä ekana osuivat silmään. Jälkimmäinen oli Aku Ankka-puvussa, mutta aika nopsaan kävi ilmi, että "esikuva" oli eräs toinen Donald. Surullista kyllä, jutut olivat ihan sitä itseään eikä mitään muiden kirjoittamia lauseita... Kellopeliappelsiinimaisesta silmämeikistä huolimatta Alex (Samuli Hokkanen) paljasti todellisen luonteensa myöskin.
No, päästettiinhän meidät salinkin puolelle, mutta katsomoon pääsy ei ollutkaan niin helppo juttu, vaikka Virtanen, Korhonen, Mäkinen ja Nieminen kovin ystävällisiä ja avuliaita meitä kohtaan olivatkin. Nurkassa lymyili mystinen joukko eläimiä, avaraa luontoa. Katsomo oli aidattu ja siellä olikin jo porukkaa valmiiksi. Emme olleet tervetulleita heidän sekaansa. Vaikka tilaa oli yllin kyllin, "me oltiin täällä ensin ja painukaa te vittuun täältä". Tuntuipas kivalta se! Muutamalle katsojalle tuotiin tuolit lavalle ja rohkeimmat/nopeimmat pääsivät niille istumaan. Ei tuntunut kauhean luontevalta. Me muut seisoskelimme sivummalla ja pohdimme seuraavaa siirtoa. Lopulta pääsimme varsinaiseen katsomoon, mutta ensin sieltä oli ajettava mustiinpukeutuneet, vihaa täynnä olevat hahmot pois. Seurasi vaivautunut hiljaisuus ja tuijottelua puolin ja toisin, kunnes Korhonen (Diego Salvador) älysi keittää kahvit ja tunnelma vapautui. Kahvikuppeja jaeltiin katsomoonkin ja osa oli käsissään tervetulotoivotusmainen kupponen ja toisessa kädessä "mene vittuun siitä"-lappu. Jee.
Luvassa oli kuitenkin sellaista ryöpytystä, että huh huh. Asiaa tuli niin paljon, että olisi tämäkin pitänyt mennä uudestaan katsomaan. Mieleen nousi, että kunpa edes muutama päättäjä ja asioista vastaava näkisi, mitä mieltä nuoriso on tulevaisuudesta. Kovin ruusuiselta ei meinaan näytä tällä menolla. Kyllä kirpaisi, kun nuorisoporukka pumppasi ilmaa kumiveneeseen, jotta pääsisi opiskelemaan muualle, täällä kun vaan leikataan ja valintojen on mentävä kerralla nappiin. Oma alahan löytyy heti ensiyrittämällä, eikös vaan. Aaltojen armoille sitten vain, katsotaan minne kumivene vie vai viekö mihinkään, ja moniko edes pysyy kyydissä. Musisoinnista vastanneet Jeesus ja Mooses olivat ammatiltaan ihan jotain muuta, mutta henkensäpitimiksi pitää venyä moneen suuntaan, jotta saa leipänsä päälle muutakin kuin ylähuulen.
Joku katsoja vertasi viimevuotista spektaakkelia Lapualaisoopperan ja Kellopeliappelsiinin sekoitukseksi, ja tällä kertaa minulle nousi hyvinkin voimakas Lapualaisooppera-fiilis. Nuorisoporukka lauloi moniäänisesti rintamassa kädet nyrkissä ja teksti oli niin rehellistä, että sielua puristi. Ei ollut tarvetta paheksua tai hyssytellä tyyliin "eihän noin voi sanoa tai laulaa", kun lauloivat siitä, että tää ja tääkin juttu vituttaa niin äärettömän paljon. Siinäs kuulitte, ja meidän ääni on nyt tämä. Aitojakin rakenneltiin ja rajaviivoja. Tätä ei saa sitten ylittää, katsomo jäi rajan ja aidan toiselle puolelle, vaiko kumminpäin? Aidon kohtaamisen se kuitenkin esti.
Huh huh. Pitäisi tosiaan mennä katsomaan uudelleen, jotta saisi vielä enemmän irti tähän tekstiinkin. Se ei kuitenkaan ole mahdollista, joten näillä mennään. Poislähteissä oli jälleen ensimmäisenä mielessä se, että minua oli tartuttu hartioista kiinni ja vähän ravisteltu, ehkä vähän läpsitty kasvoillekin. "Hei haloooooo!" Toisena ajatuksena oli sitten se, että "Juuri näin, hienoa nuoret!"
Ensi viikolla vielä muutamia esityskertoja jäljellä, menkää ja ihmetelkää. Tsekkaa lisää tästä.
 |
| (c) Teatterikärpänen |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Heräsikö ajatuksia? Iloiten otan vastaan kaikki kommentit (ne tosin julkaistaan vasta hyväksynnän jälkeen, roskapostin vuoksi).