maanantai 21. maaliskuuta 2016

Ruokahissi / Jyväskylän Kaupunginteatteri

Ruokahissi / Jyväskylän Kaupunginteatterin Pieni näyttämö

Ensi-ilta 21.1. 2016, kesto noin 1h 15min (ei väliaikaa)

Teksti Harold Pinter
Suomennos Lauri Sipari
Ohjaus Sini Moila
Apulaisohjaaja Jussi Moila
Lavastus ja puvut Karmo Mende
Valot Asko Konttinen
Äänisuunnittelu Tuukka Toijanniemi
Maskeeraus ja kampaukset Minttu Minkkinen

Rooleissa : Henri Halkola ja Sauli Suonpää

 Ruokahissi oli itselleni ehkäpä se kevään odotetuin näytelmä. Olen nähnyt tämän Pinterin absurdin jännärin vuosia sitten hämeenlinnalaisen, nyt jo edesmenneen Teatteri Figuurin esittämänä ja koin mielettömän valaistumisen juuri sen näytelmän aikana. Olen tässä viime aikoina hullaantunut muutamiin musikaaliproduktioihin, näyttäviin lavastuksiin, pukuihin, lauluihin ja suureen ensembleen. Syvällä sisimmässäni olen kuitenkin enemmän pienten, intiimien esitysten ystävä. #MunTeatteri on ennenkaikkea koukuttavaa tekstiä, näyttelijöiden välistä saumatonta yhteispeliä sekä luottamusta ja sitä, että tunnelma vie mennessään niin, että unohtaa hengittää.

 Voi kunpa kanssakatsojatkin hiljalleen ymmärtäisivät sen (niiden riivatut puhelimien sulkemisten lisäksi!), että esitys alkaa jo siitä kun valot himmenevät, ei siitä milloin ensimmäinen repliikki lausutaan. Itse olin jo hiljalleen matkalla esityksen tunnelmaan, kun jossain takanani vielä käytiin kovaäänistä pulinaa ja eturivissähän tietysti pamahti puhelinkin soimaan hiukan myöhemmin ja sitä suljettiin armottoman höpinän siivittämänä. Niin raivostuttavaa, etenkin Ruokahissin kaltaisessa näytelmässä, jossa hiljaisuus ja tiivis tunnelma on suuri osa näytelmän rakenteesta.

Ben (Henri Halkola) ja Gus (Sauli Suonpää) 

 Minulle teatteri on paljon  muutakin kuin edellämainituista (lavastus, puvustus, laulut, musiikki) ja lausutuista repliikeistä muotoutuvaa kokonaisuutta. Se on myös odotusta, taukoja, eleitä, katseita, hiljaisuudessa tiivistyvää tunnelmaa, joka minulla tuntuu välillä sydämen sykkeenä kaulalla niin, että tuntee kuristuvansa ja mieli tekisi höllätä itsekin paidankaulusta, jos se olisi mahdollista. Se saa kädet vapisemaan tai menemään vaistomaisesti nyrkkiin, se saa silmäkulmat kostumaan ja näkymättömän käden puristumaan sydämen ympärille. Jännittää, pelottaa, välillä huvittaa, liikuttaa. Eikä siihen tarvita yhtään repliikkiä. Tarvitaan ensinnäkin teksti, ohjaaja joka luottaa näyttelijöiden kykyyn luoda se tunnelma omalla läsnäolollaan ja tässä tapauksessa kaksi näyttelijää Henri Halkoja ja Sauli Suonpää, joista molemmista näkee että tässä ollaan ajatuksen kanssa mukana. Ei vain pönötetä lausumassa jonkun toisen kirjoittamaa tekstiä. Molemmat tietävät, mitä seuraavaksi tulee tapahtumaan, mutta he osaavat pitää salaisuuden loppuun asti ja sen ylikin. Katsojan tehtävänä on virittää aistinsa äärimmilleen ja ainakin minulla lähti mielikuvitus laukkaamaan, vaikka olin nähnyt näytelmän jo aiemmin. Tulkintoja on yhtä monta kuin on katsojia. Miksi-kysymys heräsi moneen otteeseen. Miksi juuri nämä miehet juuri tuossa huoneessa, miksi tulitikut ja omituiset ruokahissin tuomat lappuset, miksi Ben pysähtyi risteykseen matkalla paikanpäälle. Miksi. Miksei. Siksi-vastausta ei koskaan tule, ja esitys jättää rattaat pyörimään ja huolenrypyn otsalle.


 Näytelmässä siis kaksi miestä Ben (Henri Halkola) ja Gus (Sauli Suonpää) odottavat huoneessa toimeksiantajansa jatkokäskyä. Se voi tulla milloin vain ja mahdollinen uhri voi saapua ovesta sisään aivan millä hetkellä hyvänsä. Miehet ovat tehneet pitkään töitä yhdessä ja he ovat yksi linkki tapahtumaketjussa, jossa toiset hoitavat suunnittelun ja toiset sotkujen siivouksen. Ben ja Gus hoitavat tekemisen. Ben on miehistä kylmähermoisempi, vanhempi ja vahvempi niin fyysisesti kuin henkisestikin. Gus on puolestaan levoton, hermostunut kyselijä ja jankkaaja, selvästi herkempi, hiukan koominenkin hahmo. Minulle Gus oli kuitenkin kaikkea muuta kuin koominen, vaikka tietynlainen kohkaaminen kyllä suupielet ylöspäin vetikin. Gus sai minulla palan nousemaan kurkkuun ja koko ajan yritin olla kyynelehtimättä. Tunnelman tiivistyessä Benistäkin paljastuu, ettei hän niin rauhallinen luonne olekaan, mitä alkuun saattaisi luulla. Laatutyötä molemmilta.


 Jotkut näyttelijät ajautuvat tahtomattaan (tai tahtoen) tietyntyyppisiin rooleihin. "Sinä olet hyvä näissä, laitetaanpas sinut taas tämmöiseen rooliin!" Henri Halkolaa olen Jyväskylässä nähnyt vuosien saatossa onneksi monenlaisissa rooleissa, mutta Sauli Suonpäätä siellä sun täällä lähinnä farsseissa ja koomisena temppuilijatyypinä, joka varastaa kohtauksen kuin kohtauksen välillä pelkällä läsnäolollaan. Minulla on kuitenkin aina ollut vahva luottamus siihen, että hän on sellainen kameleontti, että oikean hetken koittaessa nauru hyytyy kurkkuun. Nyt se hetki koitti, kiitos Ruokahissin. Sauli vetäisi sellaisen kokonaisvaltaisen roolityön, että sillä mentiin kirkkaasti kärkeen tämänvuotisessa "Vuoden Roolityö"-skabassa (jos sitä nyt edes kilpailuksi voi sanoa, eihän tämä laji mikään paremmuuskisa ole)  ja taisi mennä Top 10-osastoon ihan kaikista näkemistäni. Kyllä. Kylmä hiki otsalla veti mies vahvalla energialla alusta loppuun, loppukumarrustenkin yli. Lopun musiikki ei yhtään helpottanut surumielistä oloani salista poistuttaessa. Kiitollinen olo oli kuitenkin, ja on edelleen vielä päiviä tämän näkemisen jälkeen.

 Nöyrä kiitos Jyväskylän Kaupunginteatterille siitä, että otitte Ruokahissin ohjelmistoon. Tämänkaltaista teatteria toivoisin näkeväni paljon enemmän, paljon paljon enemmän. Pidän siitä, että katsoja haastetaan käyttämään omiakin hoksottimiaan, vaikka aprikoinnit metsään menisivätkin. Mitään ei kanneta eteen valmiilla tarjottimella, vaan kaikki jujut pitää itse sieltä poimia. Mitään suuren yleisön kassamagneettejahan nämä eivät ole, kun toimivat parhaiten pienissä, intiimeissä tiloissa. Voi miten palkitsevaa katsojalle kuitenkin, ja taatusti näyttelijöillekin.

 Sellaista hedelmää ei olekaan, joka Ruokahissiin sopisi. Tämä menee yli kaikkien luokitusten, joten jätetään hedelmät koriin tällä kertaa.

(näin esityksen vapaalipulla)

Esityskuvat (c) Jiri Halttunen

sunnuntai 20. maaliskuuta 2016

Elämänmeno / Jyväskylän Kaupunginteatteri

Elämänmeno / Jyväskylän Kaupunginteatterin suuri näyttämö

Ensi-ilta 30.1. 2016, kesto noin 3h (väliaikoineen)

Ohjaus Kaisa Korhonen
Pirkko Saision romaanin pohjalta dramatisoinut Heini Junkkaala
Dramaturgi Elina Snicker
Lavastussuunnittelu Kari Junnikkala
Pukusuunnittelu Merja Levo (alkusoiton pukusuunnittelu Tuovi Räisänen)
Valosuunnittelu Japo Granlund
Äänisuunnittelu Mika Filpus
Musiikin suunnittelu ja sovittaminen Lasse Hirvi
Kampaukset ja maskeeraus Minttu Minkkinen, Suvi Taipale ja Niina Mattola

Rooleissa : Anneli Karppinen, Anne-Mari Alaspää, Hannu Lintukoski (jota paikkasi näkemässäni esityksessä Antti Niskanen), Saara Jokiaho, Jukka-Pekka Mikkonen, Hanna Liinoja, Jouni Innilä. Taina Reponen, Hannu Hiltunen, Miikka Tuominen, Piia Mannisenmäki, Jouni Salo, Maija Andersson, Maritta Viitamäki, Joni Leponiemi, Jorma Böök, Matti Ekman ja Roosa Karhunen

 Muistan nähneeni pariinkin otteeseen Pirkko Saision romaanista tehdyn kolmiosaisen tv-sarjan, jonka ohjasi Åke Lindman. Sarjan ensiesitys oli vuonna 1978 ja uusintana se on viimeksi nähty kymmenen vuotta sitten. Hyvin jäi mieleeni tavallisen työläisperheen elo sodanjälkeisessä Suomessa ja varsinkin vahvat naisroolit (Ritva Oksanen, Seela Sella ja Susanna Haavisto). Näillä pohjatiedoilla sitten suuntasin kohti Jyväskylän Kaupunginteatteria talvilomani loppumetreillä.

Eila ja Marja ottavat yhteen 

 Lavastus muodostuu lukuisista ikkunoista, joista jokaisen takana olisi oma tarinansa kerrottavana. Hiljaisia ja vakavia miehiä palaa rintamalta päät painuksissa, sodan kauhut eivät jätä nukkuessakaan rauhaan. Arjen on kuitenkin pyörittävä ja elämän jatkuttava. Lapset kirmailevat kerrostalojen sisäpihoilla, talkkari huolehtii jonkinlaisesta järjestyksestä pihamailla ja naiset, äidit pitävät jöötä seinien sisäpuolella. Kuri on kova ja Eila Nieminen (Anneli Karppinen) topakka, verevä nainen, joka hoitaa varmoin, ronskein ottein niin kodin, kolme lasta kuin hiukan tossukan miehensä Alponkin (Antti Niskanen). Ei mikään pullantuoksuinen äitihahmo todellakaan. Eilassa henkilöityy tietynlainen lannistumattomuus, ylpeys ja kovuus - pinnan alla kuitenkin herkkyyttä ja kaipuuta uskomaton määrä. Vahvan äitihahmon varjossa kasvaa sitten nuori Marja (Anne-Mari Alaspää) ja yrittää löytää omaa paikkaansa tämän auringon alla.

 Kasvutarinan keskeltä minulle nousi esiin myös se yhteisöllisyys, josta on enää vain rippeet jäljellä. Katsottiin pihan muidenkin lapsien perään ja autettiin tarvittaessa (ja turhia kyselemättä, pelkkä katse riitti osoittamaan ymmärrystä) niin lastenkaitsemishommissa kuin rahallisestikin. Opettajalla oli jonkinsortin auktoriteettiä, leppoisan talkkarin käskyjä noudatettiin ilman mitään haistatteluita. Katsomo oli täynnä juuri tämän aikakauden ihmisiä, jotka varmasti peilasivat omia kokemuksiaan ja muistojaan tähän tulkintaan. Itsekin 70-luvulla lapsuuteni työläisperheessä viettäneenä muistan hyvin sen, miten me kerrostalon lapset kirmailimme pitkin pihoja ja metsiä, äidit huutelivat ikkunoista "Syömään!", isät tulivat töistä ja ensimmäiseksi istahtivat hengähtämään lehden ääreen ja omaan rauhaan. Kaikkia haluamiaan leluja ja muita kotkotuksia ei saanut ja jouluun mennessä isoimmat toiveet olivat jo unohtuneet. Siitä huolimatta tuntui siltä, ettei ollut puutetta mistään.

Lempi ja Marja 

 Hienon aikalaiskuvauksen lisäksi tämä Elämänmeno tarjosi myös paljon sälää, josta en niin perustanut. Pitääkö joka paikkaan ympätä musiikkia ja lauluja mukaan? Lauluyhtye Ekmans ja Huulipunatytöt Linnanmäen tansseissa oli virkistävä veto kylläkin. Lisäksi oli popliinitakkisia neitoja, painijoita, Pelastusarmeijaa, vähän omituisia koomisia heittoja. Näillä eväillä syntyi melkoinen sillisalaatti, ja se vei kokonaisuudelta pisteitä ainakin tämän katsojan silmissä. Oltaisi reilusti keskitytty olennaiseen eikä ripoteltu extraa sinne tänne. Kestostakin olisi saatu napattua ylimääräiset pois. Elämän koko kirjo on toki pitkäkestoinen projekti, mutta kolme tuntia alkaa olla meikäläisellä kipuraja katsomossa skarppina pysymiseen.

 Anneli Karppisen ja Anne-Mari Alaspään huikeiden roolisuoritusten (ja turhan sälän) lisäksi mieleeni jäi onneksi myös muutama erityisen hieno kohtaus. Marjan saama kirje isältään, yhteiset hetket kummitäti Lempin (Hanna Liinoja) kanssa, äidin ja tyttären sovintohetki keittiön pöydän ääressä ja miten kevätjuhlanäytelmän pieni toukasta muuttunut perhonen sai Marjankin silmät aukeamaan ja levittelemään omia siipiään. Levoton Tapparikin (Miikka Tuominen) rauhoittui ja löysi oman paikkansa, ensirakkaus ja lapsuudenystävä Raikkakin (Joni Leponiemi) oli sitten perheellinen mies. Näin se elämä kulkee ja kantaa.

Tytär ja äiti

 Yksi pointti kirjaimellisesti piirtyi kuitenkin parhaiten mieleni sopukoihin. Aluksi me kaikki olemme pelkkiä ääriviivoja ja hahmotelmia, kunnes hiljalleen ajan myötä saamme lisää sävyjä ja varjostumia matkalla omaksi itseksemme. Hetken olemme kokonaisia, jonka jälkeen piirteet vähitellen himmenevät ja haihtuvat, jäljelle jää vain pelkät ääriviivat ja lopulta ei sitäkään. Tyhjä paperi, johon joku toinen sitten voi itsensä hahmotella. Sellaista se on, elämänmeno.

 Lopuksi pitää antaa erityismaininta Antti Niskaselle, joka normihommistaan teatterin kuraattorina oli hypännyt Alpo Niemisen saappaisiin muutaman esityksen ajaksi. Täydestä olisi mennyt ilman etukäteisilmoitustakin, sen verran suvereenisti mies tonttinsa hoiti. Nostan hattua kyllä!

Esityskuvat (c) Kari Junnikkala

(näin esityksen vapaalipulla)

perjantai 18. maaliskuuta 2016

The Grimm Book of Horrors / Riihimäen Teatteri ja Näyttämö 3T

The Grimm Book of Horrors / Riihimäen Teatteri ja Näyttämö 3T

Kantaesitys Riihimäellä 27.2. 2016, kesto noin 1h 30min (ei väliaikaa)

Esityksen suunnittelu, käsikirjoitus ja näyttämöllepano 3T (draama Samuli Reunanen, liike Liisa Risu, musiikki Iiro Ollila)
Lisätekstit Mikko Koivusalo
Lavastus 3T
Pukusuunnittelu Henna Saarela ja 3T
Valo-ja projisointisuunnittelu Sami Rauhala ja 3T
Kampaus-ja maskeeraussuunnittelu Jenny Vehkakoski
Äänitekninen suunnittelu Petri Kuha

Esiintyjät : Diana Tenkorang, Mikko Nuopponen, Ninu Lindfors ja Katja Peacock
Muusikot : Hannu Risku ja Topi Korhonen
Kuoro : Aino Arkko, Janita Juvonen, Aino Karlstedt, Annika Lohilahti, Leona Pälvimäki, Julia Tanhula ja Janna Vastela

Punahilkka saa kyytiä

 "The Grimm Book of Horrors - Iltasatu kuolevaisille" oli mukana alkuvuodesta julkaisemallani kevään 2016 tärppilistallani, koskapa kauhumusikaali. Siksi. Odottavaisin mielin astelin katsomoon, kunhan savun ja usvan keskeltä nyt ensin satuin paikkani löytämään. Edellisenä päivänä minua oli säikytelty huolella London Dungeonissa, joten antaa palaa, ei tunnu missään. I´m ready.

Paha äitipuoli (Katja Peacock) 

Alkuperäiset Grimmin veljesten (Jacob ja Wilhelm) sadut olivat hyvin raakoja ja väkivaltaisia, ja niitä edeltävät kansantarut vielä kovempaa hc-kamaa. Eipä käy kateeksi niitä pilttejä, joille on hyvien yöunien toivossa (tai rangaistukseksi niskoittelusta) luettu Grimmin satuja illansuussa. Pää tyynyyn vaan ja kauniita unia. Meikäläinen vilkkaan mielikuvituksensa kera ei olisi nukkunut silmänräpäystäkään, jos minulle olisi luettu tarina pikkuveljestä, jonka ohimennen irronnut pää oli sidottu vaivihkaa liinalla ja jos erehtyi ottamaan omenan pojan kädestä, pää olisi vierinyt jalkoihin. Jihuu. Tähän versioon oli mukaan valittu saduista Punahilkka, Kuoleman sanansaattajat, Satu omenapuusta, Uppiniskainen lapsi, Kampela sekä Seitsemän korppia.

 Seuraavan puolitoistatuntisen aikana meni kylmät väreet moneen kertaan. Tunnelma lavalla oli usein unenomainen, painajaismainen, yllättävä. Valoilla, väreillä, savulla ja varjoilla saa ihmeitä aikaan. Kaikkea kun ei näytetä ja siellä missä on pelkkää pimeyttä, siellä lähtee mielikuvitus laukkaamaan. Lavan reunalla muusikot Hannu Risku ja Topi Korhonen loihtivat jos jonkinmoisia säveliä soitinarsenaalistaan, varsin monipuolista oli meininki sen suhteen kyllä. Kuoron tyttöjen äänet soivat kirkkaina ja heleinä, vaikka laulujen sanat (suurelta osin englanniksi) eivät sieltä kauneimmasta päästä olleetkaan. "It was my mother who murdered me" ja niin edelleen. Varsin ilmeikäskasvoinen Punahilkka (Diana Tenkorang) rullaili pyörätuolillaan pitkin lavaa ja muljautteli välillä pahaenteisesti silmiään, Katja Peacockin Paha äitipuoli oli hyytävä, Prinsessa Ruusunen (Ninu Lindfors) esitti tanssin muodossa kehonhallintaansa ja meikäläinen ei voinut kuin ihmetellä sitä liikkeiden sulavuutta, johon itse en kykene edes unissani. Tähän päälle sitten vielä upeaääninen (ja nahkahousuinen, tämä on tärkeä huomio) prinssi (Mikko Nuopponen)! Parhaiten verkkokalvoilleni jäi kuitenkin nahkahousujen sijaan joukko mustatukkaisia, mustamekkoisia tyttöjä kuin suoraan Kauna-elokuvasta tai The Ringistä. Jos Riihimäellä olisi käytetty London Dungeonissa koettua säikyttelykikkaa (valot sammuvat kokonaan ja kun ne syttyvät uudelleen, suoraan kasvojeni edessä olisi seissyt yksi niistä tyttösistä mustien kutrien lomasta tuijottamassa), olisin takuulla huutanut niin kovaa, että olisi se takanani istunut omituisissa kohdissa yksinään hekotellut nuorimieskin mennyt hiljaiseksi. Mustan keiton syömiskohtauksesta puuttui enää, että pöydän päässä olisi istunut itse Pale Man! Hui olkoon!

Mikko Nuopponen

Ninu Lindfors 

 Rehellisyyden nimissä sanon, että kokonaisuutena tämä ei ollut kuitenkaan ihan minun juttuni. Odotin kaiketi vieläkin synkempää menoa ja sellaista jälkitilaa, jolloin olisi pelottanut lähteä ovesta ulos pimeään iltaan. Hattua nostan ja kumarran kuitenkin rohkeudesta ja erikoisuudesta, tämä ei todellakaan ollut ihan perinteistä meininkiä. Turhaan ei Grimmin sadut myöskään tärppilistallani ollut, ja siksi myös suosittelen tätä vahvasti. Etenkin alussa nähty synkassa hienosti toiminut kohtaus Punahilkan kimpussa oli upea, samoin lopun vallaton tanssi-ja lauluiloittelu, jos näin voi sanoa.


 Jos parkkipaikalla olisi hiippaillut kumarassa mustatukkainen nainen, olisi kalsarit menneet takuulla vaihtoon. Kyllä! Annan hedelmäksi tälle yhden päältä mehukkaan omenan, jonka sisältä paljastuu matoisa ylläri.

(näin esityksen vapaalipulla)

Esityskuvat (c) Aki Loponen, Lomagraphics Oy

Diana Tenkorang 

torstai 17. maaliskuuta 2016

Katve / Ahaa Teatteri

Katve / Ahaa Teatteri

Kantaesitys 15.1. 2016, kesto noin 1h 25min (ei väliaikaa)

Käsikirjoitus ja ohjaus Miika Muranen
Musiikki Apulanta (alkuper. säv.&san. Toni Wirtanen, sovitus Ville Leppilahti)
Äänisuunnittelu Ville Leppilahti
Lavastesuunnittelu Juho Lindström
Valosuunnittelu Antti Kauppi
Pukusuunnittelu Sirkku Angeria

Rooleissa : Tiia Ollikainen, Seppo Paajanen, Henna Wallin ja Pekka Hänninen

 Ja tapahtui eräänä perjantaina, että Ahaa Teatterissa olisi aamulla klo 10 näytös Katveesta. Niin heräsi Teatterikärpänenkin aamukuudelta ja lähti kahdeksan jälkeen junalla kohti Tamperetta. Mitäpä sitä ei teatterin vuoksi tekisi? No, varhaiset aamuherätykset eivät ole työni puolesta minulle mikään vieras asia, mutta vapaapäivinä se jotenkin kirpaisee kohtalaisen syvältä.

 Katve on tarina kolmesta (ongelma)nuoresta, jotka ovat taustansa vuoksi valittu mukaan uudenlaiseen projektiin, jossa koulittaisiin häiriköistä yhteiskuntakelpoisia kansalaisia lempein keinoin. Mukana olisivat nuoresta iästään huolimatta laitoksesta toiseen kiertänyt Aki (Seppo Paajanen), ostarin kovistyttö Sini (Henna Wallin) sekä jengin hiljainen Konsta (Pekka Hänninen), joka on jostain syystä aina paikalla kun tapahtuu, vaikkei varsinaisesti osallistuisikaan. Tarkoitus olisi matkata porukalla Katve-nimiselle saarelle, jossa ei kirjaimellisesti edes kännykät toimi. Pieni kolmen hengen porukka + työharjoittelussa oleva orastava sossutäti Minttu (Tiia Ollikainen) huomaavat kuitenkin olevansa saarella ainoita. Mihin ihmeeseen muu porukka on jäänyt?

Luottamus punnitaan...

 Huomioni kiinnittyi jotenkin tietynlaiseen levottomuuteen. Väki oli jatkuvasti liikkeessä, kun kulkivat ympäri saarta sopivaa pysähtymispaikkaa etsien. Vähän se häiritsikin, se jatkuva liikkeelläolo, kunnes ratkaisin asian päässäni niin, että sellaistahan se on silloin, jos ei ole löytänyt omaa paikkaansa tässä yhteisössä ja maailmassa. On oltava jatkuvasti menossa jonnekin, kunpa vielä tietäisi minne. On selvillä se, mistä tullaan. Parhaimmillaan/pahimmillaan se lukee papereissa, mutta siellä ei lue sitä, minne ollaan matkalla. Suuntaa voi itse vielä vaihtaa halutessaan. Vai voiko?

 Jännä oli havaita se, miten ennakkoluuloisesti Minttu nuoriin suhtautui. Hänellä oli papereiden perusteella luetut valmit mielipiteet näistä, mutta ei hän silti varsinaisesti tuntenut ketään ennalta. Tutustuminen alkoi vasta saarella ja vähän yllättävälläkin tavalla, puolin ja toisin. Jokaisen nuoren taustasta paljastui vuorollaan jotain uutta, ja pidin siitä että jokainen sai vuorollaan äänensä kuuluviin - kuka kovempaa, kuka hiljempaa. Yllätyksiä piisasi.

Minttu, Aki ja Sini 

 Apulannan musiikki toimi uusina sovituksinakin hienosti ja sanat aukesivat meikäläiselle ainakin ihan uudella tavalla. Kerrankin niitä tuli kuunneltua ihan ajatuksen kanssa. Äänet soivat kuulaina avoimessa tilassa.

 Aamunäytöstä oli katsomassa muutama nuorisoryhmä ja mikä parasta, en itse ainakaan huomannut kenenkään räpeltävän kännykkäänsä esityksen aikana. Joillekin saattoi tämä kolahtaa enemmän, joillekin vähemmän. Ajatuksia se kuitenkin herätti runsaasti, ja etenkin sen, miten tärkeä sana on "anteeksi". Nopea lausua, mutta niin vaikea.

(näin esityksen vapaalipulla)

Esityskuvat (c) Jari Kivelä

Konsta 

perjantai 11. maaliskuuta 2016

Punainen viiva / Red Nose Companyn vierailu Riihimäen Teatterissa

Punainen viiva / Red Nose Companyn vierailu Riihimäen Teatterissa 10.3. 2016

Ensi-ilta Teatteri Avoimissa Ovissa 22.1. 2016, kesto noin 2h (väliaikoineen)

Yhteistyössä Red Nose Company ja Teatteri Quo Vadis

Teksti Ilmari Kianto ja työryhmä
Ohjaus Otso Kautto
Pukusuunnittelu Tuomas Lampinen
Valosuunnittelu Antti Kujala ja työryhmä
Äänisuunnittelu ja musiikin sovitukset Työryhmä
Lavastussuunnittelu Työryhmä

Näyttämöllä : Mike (Tuukka Vasama) ja Zin (Timo Ruuskanen)


 "Punainen viiva! Wau!" oli ensimmäinen aatokseni kun kuulin, että hurmaavat punanenäklovnit tekevät seuraavaksi Ilmari Kiannon klassikon. Minulla ei ollut hajuakaan koko teoksesta, jotenkin se silti on vaan kulkenut päässäni myyttisenä romaanina. TV1 esitti sitten perinteikkäällä kotimaisten elokuvien lähetyspaikallaan Matti Kassilan filmatisoinnin vuodelta 1959, ja olihan pohjatyö tehtävä lukemisen sijaan sohvaperunoinnin muodossa. Elokuvan (ja Jussi Jurkan väkevän vimmaisen roolityön) jälkeen oli hiukan hämmentynyt olo. Nyt on rajua meininkiä ja kurjuuttakin kurjempaa, toki myös tärkeitä kansallisia merkkihetkiä luvassa. Vain hetken mietin, että miten mahtaa Mikelta ja Ziniltä tämän versiointi sujua. Tietysti sujuu, Mikelta ja Ziniltä sujuu kaikki!

 Punaiset nenät ja Punainen viiva on visiteerannut jo useammallakin paikkakunnalla tässä kevään mittaan, minä ehdin karkeloihin mukaan vasta Riihimäen Teatterin viimeiseen vierailuesitykseen. Ilmassa oli suuren kulttuurielämyksen tuntua, koskapa ennen esitystä oli teatterin tiloissa käyty kiintoisa keskustelu koko riihimäkeläisen teatteritoiminnan tulevaisuudesta, ja Mike ja Zin heti alkumetreillä aprikoivat, että kyseessä saattaisi olla kaikkienaikojen viimeinen esitys tässä talossa. Ei sentään. Toteamuksen jälkeen herrat klovnit pitivät juuri sopivanmittaisen tuumaushetken ja uteliain silmin seurasivat yleisön reaktioita. Aploodit olivat runsaat heti alussa. "Riihimäki on liekeissä!"

Mike ja Zin 

 Näyttämölle on maalattu punainen viiva, taustalla punaiset verhot. Kerrotaan Ilmari Kiannosta ja hänen värikkäistä vaiheistaan. Zin heittäytyy Topi Romppaisen rooliin, Mike Reeta-vaimon. Eletään Kainuun maisemissa korvessa, Suomussalmella. Vuosi on 1906. Lapsia pyörii jaloissa liuta, vellijauhot on loppu. Pakkanen paukkuu nurkissa, torakat vilistävät lattialla, lähikauppaa ei löydy yllättävän läheltä vaan sinne on hiihdettävä useamman kymmenen kilometrin matka. "Nyt ollaan suomalaisuuden ytimessä!" On niin kurjaa, että se pistää väkisinkin huvittamaan ja silloin tällöin pitää vähän lauleskellakin. Mike ja Zin hyppäävät välillä roolihahmoistaan pois ja selostavat omaan tyyliinsä Kiannon elämästä ja Suomen historiasta, ja tutkailevat välillä Kiannon romaania ilmoitellen, millä sivulla ollaan nyt menossa ja kuka sanoo minkäkin repliikin. Katsomo hyrisee. Eihän noita klovneja voi muuta kuin rakastaa! Romppaisen Topi hiihtelee kirkonkylälle ja jauhoreissulla eksyy kokoukseen, jossa puhutaan suuria asioita. Solisarirattia olisi luvassa lähiaikoina, ja naisetkin saisi äänestää! Paluumatkan jälkeen nähdään Miken eeppinen kursailukohtaus hamekankaan suhteen sekä Zinin kauppareissultapaluun rehvakas asento, jota suosittelin heti vierustoverilleni jatkokäyttöä varten.


 Yleisö saa kiukaan roolin joulusaunassa (lämpöinen löyly on kotisaunan), Iggy Pop ja Iki Kianto-nimiset torakat pistävät ranttaliksi isännän poistuttua.. Lauletaan Nirvanaa, Alanis Morissetteä, Lou Reediä, ja Iggy Popin "Passengeria" Nälkämaan laulun sanoin. Nerokasta! Kiivassanainen agitaattori käyttää sanojensa tueksi sähkökitaraa ja kansa kuuntelee hurmiossa. Nyt tulisi muutos köyhien oloihin ja loppuisi tämä kyykytys. Vihapuhe saa alkunsa, Suomi-neito syntyy. Sata vuotta meni muutoksiin. Vai muuttuiko mikään? Mihin suuntaan nyt ollaan menossa? Junavuoroja lakkautetaan, hallitus leikkaa, traktorimarssi Helsingin keskustassa. Lisäksi hämmentää ajatus siitä, että omalla äänestyskäyttäytymiselläni aiheutin Sakerille sen, että kuolo korjasi!

 Vuonna 1909 julkaistu Punainen viiva on hämmentävän ajankohtainen. Ihmisen suhde luontoon, kansalaisvelvollisuuksiin ja vaikuttamismahdollisuuksiin mietityttää moniakin. Jaksaisitko sinä unelmoida, jos tietäisit unelmistasi tulevan totta vasta sadan vuoden/satojen vuosien kuluttua?

 Seuraavaksi Mike ja Zin voisivat tarttua Volter Kilven teokseen "Alastalon salissa". Siitä saisi varmaan ihan tolkullisen näiden poikain käsittelyssä! Väliajalla sai napata trendikkään selfien itsestään pahvi-Miken tai pahvi-Zinin seurassa. Minä ja bloggaajakollegani Katri tietysti kokeilimme onneamme punanenien kera. Jännää oli se, että puheeni muuttui heti toisenlaiseksi uuden nenän kanssa! Ei yksinkertaisesti voinut puhua normiäänellään. Siinähän se on, yksi Red Nose Companyn klovnien taiasta. On lupa olla utelias, surumielinen, hassu, rakastettava, vaitonainen, rehellinen, absurdi  - kaikkea vuorotellen tai samalla kertaa. Pelkkä ilmekin kertoo paljon! Olen varma, että maailma aukeaa ihan eri tavalla heille, ja ihmisetkin malttavat kuunnella mitä on sanottavaa.

 Paikalla oli muuten myös liuta hämeenlinnalaisia senioriklovneja! Olivat mokomat soluttautuneet tavallisen kansan joukkoon.

 Kauan eläköön ihanat Mike ja Zin! Annan esitykselle muhevan nauriin, lantun ja turnipsin.

 Lisätietoja Red Nose Companysta tämän linkin alta.

Esityskuvat (c) Tero Ahonen, paitsi alempi kuva Katri Leikola

keskiviikko 9. maaliskuuta 2016

Hirttäjät / Kansallisteatteri

Hirttäjät / Kansallisteatterin Pieni näyttämö

Suomen kantaesitys 9.3. 2016, kesto noin 2h 10min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Martin McDonagh
Suomennos Sami Parkkinen
Ohjaus Mika Myllyaho
Lavastus Kati Lukka
Pukusuunnittelu Tarja Simonen
Musiikki Samuli Laiho
Valosuunnittelu Ville Toikka
Äänisuunnittelu Veli-Pekka Lahtela
Naamioinnin suunnittelu Jari Kettunen

Rooleissa : Samuli Niittymäki, Petri Manninen, Esa-Matti Long, Paula Siimes, Jani Karvinen, Ilja Peltonen, Timo Tuominen, Tero Koponen, Petri Liski, Heikki Pitkänen, Alina Tomnikov ja Kristo Salminen

 Huom! Kävin katsomassa Hirttäjät toisessa ennakkonäytöksessä

 Meikäläinen muistaa Martin McDonaghin etenkin kirjoittamastaan näytelmästä Inishmaanin rampa, joka keikkuu edelleen top 10:ssä parhaiden näkemieni esitysten listalla. Tuoreessa muistissa on myös McDonaghin ohjaama elokuva Kukkoilijat, jossa kaksi palkkamurhaajaa piileksii Belgiassa. Molemmissa viljellään melkoista hirtehishuumoria ja sanan säilä heiluu, siksi odotukset olivat varsin korkealla tämänkin suhteen. Hangmen on sitäpaitsi sangen tuore tapaus, vuosikertaa 2015.

 Näytelmässä singahdetaan vuoteen 1965, jolloin kuolemantuomio lakkautetaan Britanniassa. Maan toiseksi paras hirttäjä Harry Wade (Petri Manninen) ei ihan työttömäksi ole jäänyt, sillä hän pyörittää pubia kera verevän vaimonsa Alicen (Paula Siimes) ja helposti möksöttävän Shirley -tyttärensä (Alina Tomnikov). Pubin asiakaskuntana on melkoinen joukko kanta-asiakkaita aina komisariosta (Petri Liski) puolikuuroon papparaiseen (Timo Tuominen) ja selvää on, että hirttohommissakin on kimpassa kulta-aikoina häärätty ainakin osan kanssa. Paikalle saapuu toimittaja Clegg (Tero Koponen) tekemään juttua siitä, että miltäs nyt tuntuu kun hirttäminen ei enää onnistukaan. Aluksi Wade kieltäytyy haastattelusta ja minkäänsortin kommenteista aiheeseen liittyen, mutta suostuu kuitenkin koskapa kansikuvassa voisikin komeilla Britannian parhaan hirttäjän ja pahimman kilpakumppanin Albert Pierrepointin (Kristo Salminen) pärstä. Yllättäen pubiin saapuu täysin uusi asiakas, hyypiömäinen ja oudohko höpöttäjä Mooney (Heikki Pitkänen) ja pian katoaa Shirley-tytär. Jotain hämäräperäistä touhua on ilmassa, eiks näin?

Harry Wade vasemmalla 

 Voihan vettu. Aluksi tuntui siltä, että torttukampaukset ovat parasta antia näissä hirttäjäisissä. Juttua tulee kyllä, mutta mihinkään se ei johda ja tunsin hiukan jopa pitkästyväni. Sanailu on kyllä nasevaa ja mcdonagmaista, mutta kaipaan enemmän toimintaa ja outoja käänteitä! Pihkaannuin kuitenkin ohimennen Timo Tuomisen antaumuksella tulkitsemaan harmaapäiseen herraan, jolle piti toistaa kaikki kovemmalla äänellä ja joka tarjosi parhaat kommentit juuri oikealla hetkellä. Miehet kautta linjan olivat kyllä komeaa sakkia, ei käy kieltäminen. Shirley-tytär ryhdikkäine kävelytyyleineen tarjosi myös hauskoja hetkiä sekä rouva Alice viettely-yrityksineen. Tunnelma oli hiukan odottava, ja vasta väliajan jälkeen päästiinkin sitten kunnolla asiaan, kun äijäsakki harrasti hiukan sakinhivutusta. Melkoinen ilmestys oli myös paikalle yllättävällä hetkellä tupsahtanut Pierrepoint takatukkineen. Jostain syystä silmissäni vilahti kulttimainetta nauttiva kotimainen elokuva Rumble ja Dillinger-pitsa. Siinä sitä sitten oli pokassa pitelemistä, kun homma meni hiustenhaisteluksi. Haiseeko tukka kuolemalta vaiko härskiintyneeltä Brylcreemiltä, kas siinäpä kysymys.

Pierrepoint ja Wade ottavat yhteen 

 Tyyppigalleria tarjosi minulle huvittavimmat hetket. Mooney oli melkoinen moottoriturpa, samoin Syd Armfield (Esa-Matti Long) kyseenalaisen kullimenneisyytensä (kyllä vaan, luitte oikein) kanssa. Lähtemättömän vaikutuksen teki myös Samuli Niittymäki epäkiitollisessa roolissa, eikä häntä sattuneesta syystä loppukiitoksissakaan nähty. Puvut, kampaukset ja musiikki veivät suoraan kultaiselle 60-luvulle, ja oltiin kyllä kaikkea muuta kuin Sydämen asialla. Tuntui, että rytmin kanssa oli vielä hiukan hiottavaa ja maukas dialogi ei aina ihan mennyt nappiin, mutta tämä ongelma ratkennee toistojen myötä.

 Väkisinkin tuli mieleeni kaikki katupartioinnit ja nykymeiningit tyyliin "joku teki jotain jossain vai tekikö sittenkään" ja lynkkaushenkinen lietsominen kaikenlaisiin tekoihin, oli sitten syyllinen tai ei. Kannattaa olla tarkkana, ettei tule tehtyä vääriä johtopäätöksiä. Oikeus kun otetaan omiin käsiin, seuraamukset voivat olla kohtalokkaat.

 Hedelmäksi annan kookospähkinän.

(näin esityksen pressilipulla)

Kaikki esityskuvat (c) Tuomo Manninen, Kansallisteatteri

Siiderimies (Heikki Pitkänen) selittelee jotain 

Mahdolliset maailmat / Kansallisteatteri

Mahdolliset maailmat / Kansallisteatterin Suuri näyttämö

Kantaesitys 17.2. 2016, kesto noin 2h 50min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus ja ohjaus Paavo Westerberg
Lavastus Markus Tsokkinen
Pukusuunnittelu Pirjo Valinen
Valosuunnittelu Pietu Pietiäinen
Musiikki ja äänisuunnittelu Sanna Salmenkallio
Videosuunnittelu Timo Teräväinen
Naamioinnin suunnittelu Laura Sgureva
Dramaturgit Eva Buchwald, Minna Leino ja Jukka Viikilä

Rooleissa : Eero Aho, Marja Salo, Esko Salminen, Pia Andersson, Kristiina Halttu, Saara Kotkaniemi, Antti Pääkkönen, Leo Honkonen, Pirjo Luoma-aho, Markku Maalismaa, Jukka-Pekka Palo ja Seppo Pääkkönen

 Lähes viikko on kulunut siitä, kun näin Mahdolliset maailmat. Yleensä pyrin kirjoittamaan mahdollisimman pian esityksen jälkeen, koska siten näytelmä on vielä tuoreessa muistissa ja uusia ajatuksia ei ole kovasti virrannut pääni sisälle mediatulvan ja ylipäätään elämän myötä. Tässä tavassa on omat kompastuskivensä, koska monesti ahaa-elämyksiä herää välillä viikkojenkin jälkeen ja jälkikäteen tuntuu, että moni teksti on liian hätäisesti kirjoitettu ja etenkin julkaistu (esim. KOM-teatterin "Pasi was here" on auennut viime aikoina ihan uudessa muodossa). En ole kuitenkaan lähtenyt tekstejäni muokkailemaan, koska se ei ole oikea ratkaisu. Niin kirjoitin kun sillä hetkellä tuntui.

Antti kohtaa Antin 

 Nyt tuntuu siltä, että aika on kypsä tälle kirjoitukselle. Kaikki somekanavat on suljettu, jotta pystyisin täydellisesti keskittymään kirjoitustyöhön. Vieressä on inspiraatiosuklaata valmiina paloina ja muutama lippulappunen täynnä sanoja ja lauseita. Muistiinpanoja. Kyllä. Esityksen jälkeen istuin junassa ja kirjoitin paperille tärkeitä asioita, etten vaan unohtaisi niitä. Tänään kun muistiinpanojani lueskelen niin huomaan, että aika syvällä on kotomatkalla käyty. Kellarin puolellakin. On pohdittu omia valintoja. Jos olisin vastannut sille yhdelle kyllä enkä ei. Jos olisinkin sen sijaan vastannut ei sille toiselle tyypille. Ehkä en olisi ollut nyt ollenkaan katsomassa tätä näytelmää, enkä kiinnostunut teatterista lainkaan koskaan ikinä! Tuona torstaina olisin voinut olla kuskaamassa poikaani harrastuksista toiseen tai pitkällä lenkillä koirani kanssa. Eihän minulla ole edes ajokorttia eikä liioin poikaakaan ketä kuskata. Eikä koiraa. Voi olla, että minua ei olisi ollenkaan, jos vanhempani olisivat valinneet toistensa sijaan jonkun toisen tai minun suhteeni päättäneet jotain muuta. Minähän olisin voinut syntyä jonnekin aivan muualle, johonkin täysin toiseen aikaan, olla joku täysin muu. Olisiko se sitten jotenkin muka parempi/huonompi asia? Eikö kuitenkin ole hyvä näin, koska nimenomaan tässä elämässä ja tässä elämäntilanteessa menin ja näin Mahdolliset maailmat? Ja nyt on hyvä olla. Ilman menneisyyttäni en olisi minä nyt.

 Yleensä siis en kirjoita muistiinpanoja, vaan näin kirjoitushetkellä matkaan ajatuksissani luultavasti jollain metrovaunun tapaisella takaisin siihen tilanteeseen kun katsomossa istuin. Minulle luonteva tapa, mutta nyt se on vaikeaa. Fyysisesti istuin kyllä katsomossa ja olin läsnä koko kolmetuntisen, mutta kävin monessa muussakin paikassa aikakoneella. Olin sohvalla kuuntelemassa, kun villatakkinen mukava setä kertoo telkassa satua Hiirimorsiamesta. Olin rustaamassa ensimmäistä työhakemustani, joka heti napsahti kohdilleen ja tällä tiellä ollaan. Entä jos jonkun muun hakemus olisi noussut silloin pinosta? Näin itseni makaamassa kippurassa varastohuoneen lattialla, pelosta vapisten. Olisin käynyt peittelemässä itseni viltillä ja sanomassa, että jaksa vielä hetki, pian on helpompi hengittää.

 Teatterin katsomo on minulle ehkä turvallisin paikka maailmassa. Tunnen olevani turvassa, vaikka mitä tapahtuisi ympärilläni ja silmieni edessä. Tuo mitä näin ei tapahdu minulle, vaan jollekin toiselle. Kuvitteelliselle hahmolle. Ja kuitenkin se tapahtuu myös minulle, juuri sillä hetkellä. Ja henkilölle vieressäni ja takanani, ja jokaiselle kuitenkin eri tavalla. Kaikki on mahdollista. Yhtään ei tiedä mitä seuraavaksi tapahtuu. Jotkut tietävät, mutteivät kerro heti vaan kohta. Se kiehtoo ja kutkuttaa ajatuksia. Pitää valppaana. Pitää hereillä, useimmiten. Kun lavalla näytelmäkirjailija-ohjaaja Antti (Eero Aho) laittaa kätensä kehysten läpi uteliaana ja katsomon valot syttyvät hetkeksi, on siinä jotain äärimmäisen maagista. Olin kuin hypnoosissa. Jos Aho olisi napsauttanut sormiaan, olisin pudonnut korkealta ties minne.


 Niin. Näytelmässä ohjaaja-näytelmäkirjailija-entinen lapsitähti Antti kipuilee ja tempoilee niin orastavassa keski-iän kriisissä, avioliitossaan kuin työssäänkin. Ensi-ilta Strindbergin 'Kuolemantanssista' painaa päälle, ja pitäisi olla läsnä joka paikassa ja tyttären asuntoonkin vaihtamassa lamppua. Ajatusleikki vie aatokset ja fyysisestikin muualle. "Minne matkustaisit aikakoneella, jos voisit palata menneisyyteen ja valita toisin?" Valitsisitko edelleen saman? 12-vuotias Antti (äärettömän herkillä käyvä Marja Salo) kirmaa metroasemalle, koska on kiire koe-esiintymiseen Galileo-näytelmää varten. Vastanäyttelijänä olisi itse Lasse (Esko Salminen). 45v Antti on paikalla myös, ja nappaa pojan pallosta kopin. Näytelmän loppupuolella vauhdikkaiden teatterin pikkujoulujen jälkimainingeissa samaisella metroasemalla Antti törmää vanhaan mieheen (Esko Salminen), jolla on omituisen tuttu ääni. Mies vaikuttaa kovin yksinäiseltä. Pallo vaihtaa omistajaa.

 Mahdolliset maailmat on hatunnosto ja kunnianosoitus koko teatterille ja sen mahdollisille ja mahdottomillekin maailmoille. Suuri näyttämö näyttäytyy sellaisessa muodossa, ettei ikinä ennen ainakaan minun silmissäni. On syvyyttä, on korkeutta, avaruusalusta muistuttava valohärdelli kuin tieteisleffasta magneettikuvausta toimittamassa. Kameroita, piuhoja, livekuvaa. Katsoja saa valita mitä katsoo; näyttelijöitä livenä vai lähikuvaa kameroiden kautta. Kaikki toimii katsoi minne hyvänsä, ketä hyvänsä. Toki on mainittava erikseen, että Eero Aho on hypnoottinen ilmestys, kuten aina. Marja Salosta ja Leo Honkosesta pidän kerta kerralta enemmän ja enemmän, ja se Esko Salmisen pelkästä olemuksesta huokuva rauha ja läsnäolo on jotain aivan uskomatonta.

 Muistiinpanoistani huolimatta kirjoitin kuitenkin jotain aivan muuta tähän. Kävin myös tsekkaamassa somen muutamaan kertaan, ja puhelimen. Mystinen numerosarja löytyi vihkosestani myös : klo 21.15-21.20. Iltanäytöksen sattuessa tuohon aikaan kannattaa mennä teatterin kulmille hengailemaan ihan muuten vaan. Saatat yllättyä tai järkyttyä, ihan miten vaan.

 Poislähteissä varoiteltiin ulkona olevista kameroista ja piuhoista ja vaikka mistä. Filmattiinko meitä? Lähetettiinkö teatterilta suoraa lähetystä jonnekin, jossa toiset ja kolmannet versiot meistä katsovat livenä, miten me täällä pärjäämme?

 "Jossain tuolla me eletään kaikki toisenlaista elämää. Me kaikki toistutaan loputtomasti kaikkialla. Jossain tuolla Antti, me eletään kaikki mahdolliset elämät." - Mies metroasemalla -

 Hedelmäksi annan jotain kuorellista, jonka alta paljastuu yllätyksiä kerroksittain.

Esityskuvat (c) Stefan Bremer

(näin esityksen pressilipulla)

Jossain pohjoisessa / Kotkan Kaupunginteatteri

Jossain pohjoisessa / Kotkan Kaupunginteatterin Naapuri-näyttämö

Pohjoismainen kantaesitys 23.1. 2016, kesto noin 2h (väliaikoineen)

Käsikirjoitus John Cariani
Suomennos Tommi Kainulainen
Ohjaus Snoopi Siren
Lavastus ja puvustus Iita Torvinen
Valosuunnittelu Erkko Horttanainen ja Paula Penttilä
Äänisuunnittelu Tommi Leinonen
Projisoinnit Erkko Horttanainen

Rooleissa : Tomi Alatalo, Ella Mustajärvi, Toni Harjajärvi ja Johanna Kuuva

 Parhaat yllätykset tulee yleensä teatteriesityksistä, joista en etukäteen tiedä yhtikäs mitään. "Jossain pohjoisessa" kiinnosti tietysti kovasti ennalta ihan vaan siksi, että ohjaajana Snoopi Siren ja lavalla minua miellyttäviä tyyppejä. Tällä combolla ei voisi mennä ainakaan kauhean pahasti metsään/umpikinokseen? Käsiohjelmakaan ei etukäteen valaissut aihetta sen enempää, kuin että näytelmä kulkee alaotsikon "Rakkautta revontulien alla" kera. Näytelmän kantaesitys oli muuten vuonna 2004 (Portland Stage Company) ja sen alkuperäinen nimi on "Almost, Maine".

 Pari tuntia myöhemmin olin roska silmässä aika pahasti. Oli käynyt ilmi, että Almost, Maine kääntyy kätevästi suomeksi muotoon "melkein kylä", jossa yksi henkilöistä asui. Roolihahmoja taisi olla peräti 19, ja näyttelijöitä vain neljä. Mitenkäs tämmöinen on mahdollista ilman, että katsoja menee sekaisin? Voi kyllä on, teatterissa kaikki on mahdollista. Näytelmä koostuu lyhykäisistä kohtauksista eri ihmisten välillä. Ollaan jossain pohjoisessa kirjaimellisestikin, revontulten ja tähtitaivaan alla, ja lunta tulvillaan on raikas talvisää.

Ella Mustajärvi ja Tomi Alatalo 

 En ole mikään paatumaton romantikko ja kaikki ylimakeat, lässynlää hattaramaiset rakkausjutskat saa lähinnä aikaan puistatuksia. Mutta voi tämä näytelmä se hiipi salakavalasti paidankauluksesta sisään ja täytti lämmöllään koko kehon varpaisiin asti, ja sai minut hyrisemään tyytyväisyydestä, hymy huulilla ja kyynel silmäkulmassa. Miten voikin olla näin sympaattista, lämpöä hehkuvaa porukkaa lavalla ja millaisia tilanteita! Arkisia, elämänmakuisia. Yksi pariskunta istuu penkillä, toinen jää istumaan spanielinkatseen kera lumipallo käsissään. Yksi on hukannut toisen kenkänsä luistelureissun jälkeen, yksi kantaa säkkikaupalla mieheltään saamaa rakkautta ja penää toiselta vastavetoa, joka onkin melkoinen. Jaska suree tuopin ääressä yksinäisyyttään ja sitä, että on melkoinen kelmi. Rami ja Topi retkahtavat täysin yllättäen kesken perinteisen perjantaisen kaljoittelun. Unelma etsii toivoa ja toisinpäin. Pete istuu edelleen penkillä lumipallo kädessään, odottaa ja ihmettelee. Moottorikelkkareissu päättyy erikoisesti Peetulla ja Retulla.

Johanna Kuuva ja Toni Harjajärvi 
 
Kaikki roolihenkilöt ovat niin pirun symppiksiä, että heille toivoo pelkkää hyvää. Parasta on se, että itse tarinat tarjoavat ennalta-arvaamattomia käänteitä, hiukan absurdejakin. Kyllä elämässä tulee jatkuvalla syötöllä kaikkea hassuakin eteen, kun vaan pitää silmät ja korvat auki. Ja sydän on paikoillaan, eikä murusina pussissa. Voi törmätä naapuriin, joka pitää ensinnäkin kirjaa asioista, jotka voivat satuttaa ja toisaalta asioista, joita pitää pelätä. Kumpaan kirjaan pistäisitte rakkauden? Entä Jumalan?

 Teksti tarjosi hauskoja sanakäänteitä ja koukkuja, murrettakin viljeltiin kivasti. Hahmot olivat välillä aika hassujakin ja sekös nauratti, muttei pilkallisella tavalla, ei suinkaan. Taustalle yllättäen pamahtavat "valttikortit" sen sijaan naurattivat eri tavalla, harmi ettei niitä tyyppejä kaikkia nähty ihan livenä. Väki kulki toppavaatteissa, pitkissä kalsareissa, pilkkihaalareissa ja Reinoissa, tuli kotoisa olo. Mukava olo. En ole aikoihin liikuttunut näin paljon missään, musiikkivalintojenkin syytä se.

 "Jossain pohjoisessa" jätti äärimmäisen mukavan olon, niin kuin ystävän lämmin halaus ja kupillinen maukasta kaakaota, ja mummon kutomat villasukat jalassa. Ja tumput kädessä. Paksut, ihananlämpöiset tumput talvipakkasella. Pussillinen paahdettuja  kastanjoita.

 Onneksi löysin tämän näytelmän. Ja tämä näytelmä löysi minut. *huokaus*

 (näin esityksen vapaalipulla)

Esityskuvat (c) Snoopi Siren

maanantai 7. maaliskuuta 2016

Haastattelussa Miikka Tuominen

Miikka Tuomisen tapasin Gastropub Jalossa Jyväskylässä marraskuun puolivälissä 2015 kahden lauantainäytöksen välisellä tauolla.

Vuonna 1978 syntynyt Miikka on horoskooppimerkiltään kalat. ”Oon syntynyt Hollolassa, mutta muutimme Lahteen ollessani yksivuotias. Lahdessa oon käynyt kouluni ja pidän sitä kotikaupunkinani. Oon siis Lahest! (”Lihamukimiehiä”, kommentoi pöytäseuralainen…) Lukion ja armeijan jälkeen 2000-luvun alussa muutin Helsinkiin elämän ja teatterin perässä. Tampereella asuin Nätyn opiskeluajat (neljä vuotta) ja vielä kerran Helsingissä, ja nyt oon asunut täällä Jyväskylässä kolmatta vuotta, mutta puolet elämästä on vieläkin pääkaupunkiseudulla.”

Mitä harrastat? ”Purjehtimista! Mulla on kurssikaverini kanssa yhteinen vene Helsingissä Tervasaaren rannassa. Toistaiseksi oon pitänyt kesälomat vapaina, on päässyt tätä harjoittamaan kunnolla ja lepuuttamaan samalla hermoja siinä merituulten puhaltaessa. Täällä Jyväskylässä mä harrastan ruuanlaittoa ja kuntoilua eri muodoissa, en oo lähtenyt hakemaan muita vapaa-ajanrientoja. Suuntaan kaiken energiani teatteriin.”

Purjehdushommia

Osaatko soittaa jotain soitinta? ”Joo, kitaraa lähinnä ja auttavasti muitakin bändisoittimia. Teatterissakin oon päässyt kitaraa soittamaan – tehtiin Aleksanterin teatterin ja Linnateatterin yhteistuotantona ”Ella ja kaverit”-niminen juttu viitisen vuotta sitten, ja siinä ”lapset” muodostivat bändin. Pääsin soittamaan sähkökitaraa lavalla suurelle yleisölle, jes! Se oli hienoa!” Miikka hehkuttaa.

Mitä sanoisit omasta mielestäsi sinun vahvuudeksesi/erityistaidoksesi ammatillisessa mielessä? ”Oon harrastanut tanssia ennen kuin sukelsin teatterin maailmaan, eli kyllä se sinne liikkeen puolelle menee. Kehon kokonaisvaltainen ilmaisu! Mä ajattelen teatterista niin, että siellä kehollistetaan ja ruumiillistetaan asioita ja tunteita, tehdään niitä näkyväksi. Totta kai muokkaaminen tapahtuu pään sisällä ensin, mutta mulle tää on ruumiillista työtä. Mun vahvuuksia on ehdottomasti kehollinen monimuotoisuus, joka lähtee nimenomaan siitä että keholla voi ilmaista ja luoda erilaisia hahmoja.”

Mikä olisi sellainen taito, jonka haluaisit osata? ”Kyllä tämä tuonne lauluosastolle menee. Toki mä oon laulanut musikaaleissa myös, mutta sitä taitoa voisi vielä hioa ja tulla mestariksi siinä.”


 Onko niin, että kaikki haasteet otetaan vastaan ja kaikki on tarpeentullen opeteltavissa? ”Kyllä, ilman muuta, ja aika nopeasti mä omaksunkin uusia asioita. Tällä hetkellä suurennuslasin alla on toi laulu. Oon opetellut sen siihen pisteeseen, että lähtökohtaisesti voin laulaa musikaaleissa, eikä ihmiset heti ensimmäisenä peitä korviaan. Alkuvaiheessa se ei todellakaan ollut mun vahvin osa-alueeni, mutta nyt uskallan laulaa ihmisten edessä ja se on vieläpä mukavaakin. Laulaminen on muutenkin kokonaisvaltainen juttu, se on suorassa yhteydessä koko esiintymiseen, itsensä näyttämiseen ja paljastamiseen sekä tapaan olla ihmisten edessä.”

Onko suvussasi muita teatterialalla tai muulla taiteellisella alalla olevia? ”Ei ole, mä oon tässä suhteessa suvun musta lammas. Viime jouluna mä kuulin, että saatan olla kaukaista sukua Eeva-Kaarina Volaselle. Isäni äidin sukunimi on Valo, ja hänen isänsä on jossain vaiheessa vaihtanut sukunimensä Volasesta Valoksi. Jotain yhteyksiä siis ilmeisesti on.”

Milloin sinä alunperin sitten kiinnostuit teatterista/näyttelemisestä? ”Se kävi vähän salakavalasti ja vahingossa. Mähän harrastin kansantanssia Lahdessa, jonne myös päädyin vähän vahingossa. Sukulaistyttöni halusi päästä kansantanssiryhmään ja tarvitsi sinne parin, ja kaappasi mut mukaansa. Olin 14-vuotias silloin ja aattelin, että ollaan nyt sitten vähän aikaa täällä, sillä onhan tää ihan kivaa. No, Lahden Kaupunginteatteri haki avustajia musiikkinäytelmään ”Jääkärin morsian” paikallisista nuorisoseuroista. Päädyin sinisilmäisenä pääsykokeisiin, jossa vastassa oli Kalle Holmberg, joka sanoi, ettei me tänne tanssijoita tarvita, mutta tarvitaan avustavia näyttelijöitä. Holmbergin Kallen edessä pidettiin sitten lyhyet pääsykokeet ja kohta huomasinkin olevani lavalla tekemässä nuorta jääkäriä. Olin 16-vuotias silloin, eli ryminällä lähdettiin. Eipä siinä juuri kiinnostusta enempiä kyselty, heti tehtiin täysiä. Olihan se tietysti iso ja vaikuttava kokemus mulle heti alkuun, olla ensinnäkin suurtuotannossa mukana ja vielä Holmbergin ohjauksessa. Se oli kyllä äkkikaste koko teatterin maailmaan ja vei mukanaan kokonaisvaltaisesti.”

Kävitkö nuorempana teatterissa koulun kanssa tms.? ”Käytiin me muistaakseni ainakin kerran, Lahden Kaupunginteatterissa sekin ja ”Ronja Ryövärintytär” oli näytelmä. Olihan se mahtava kokemus, mutta ei mulle mitään sellaista herännyt siellä, että minäkin haluaisin näyttämölle.”

Missä vaiheessa heräsi ajatus siitä, että sinäkin haluat alalle? ”Kyllä ”Jääkärin morsiamen” aikana ja jälkeen palo syttyi ja tajusin, että tätä mä haluan tehdä. Toki välissä oli monia eri vaiheita (lukiot ja armeijat ja muitakin taukoja) ennen kuin unelmani kävi toteen. Pikkuhiljaa unelmaa kohti kuitenkin mentiin, ja tässä ollaan.”

Nätylle mä pääsin ekalla yrittämällä sisään, TeaKiin hain kaikenkaikkiaan kolme kertaa. Ekalla kerralla pääsin kolmosvaiheeseen. Nätyllä opiskelin 2002-2006.”



Mikä oli kirjallisen lopputyösi aiheena? ”Kirjoitin keskittymisestä ja keskittymisrituaaleistani ennen esitystä sekä siitä, millä tavalla ne on kehittyneet vuosien saatossa, eli miten keskittyy lavalle menemiseen ja miten pitää keskittyneisyyden tilaa yllä esiintymisen aikana. Lahden jälkeen mä olin Helsingissä Ylioppilasteatterissa, jossa sain seuraavan isomman koulutuksen teatterintekemiseen. Ylioppilasteatterissa meininki oli hyvin fyysistä ja tavallaan jälkiturkkalaista, pumpattiin paljon ja fyysisen kautta lähdettiin keskittymään. Tuosta lähtökohdasta kouluaikoinani keskittymiseni sitten jalostui ja mukaan tuli kaikkea muutakin. Erilaisia päänsisäisiä metodeja ja apuja esim. kameratyöskentelyyn ja keskittymiseen siinä tilanteessa. Itse asiassa mä luin tuon lopputyöni viime viikolla läpi, tosi monen vuoden tauon jälkeen. Aluksi luin sitä aikamoisen myötähäpeän kourissa, koska muisti miten yltiörehellinen olin ollut omalle itselleni ja kaikille kouluaikojen kokemuksilleni. Herkkää aikaahan se olikin. Myöhemmässä vaiheessa tuli sitten tunne, että kyllähän tässä on ajatustakin ja kylläpäs olen ollut fiksu! Melkein pitäisi kirjoittaa näin kymmenen vuoden jälkeen uusi teksti, jossa pohtisi lisää tätä aihetta, koska monestakin asiasta oon edelleen samaa mieltä ja osaan on tullut sitten syvyyttä ja konkretiaa mukaan. Teatterin tekeminenhän on hyvin konkreettista, joten olisi hyvä aika-ajoin pohtia teoriapuoltakin uudelleen”, Miikka suunnittelee.

Mikä oli taiteellinen lopputyösi? ”Me tehtiin viimeisen vuoden aikana kolme näytelmää italiaksi, Nätyn perinne on tehdä eri kielillä. Kirjallinen lopputyönikin liittyi siihen ihan viimeiseen näytelmään.”

Onko sinulla ollut missään vaiheessa mielessä muuta alaa, eli vaihtoehtoa B? ”Ei oo ollut. Mä kyl opiskelin hetken aikaa tietojenkäsittelyä Helsingissä, samaan aikaan olin Ylioppilasteatterissa. Aika pian tuli kuitenkin selväksi, ettei koodausmaailma jaksa kiinnostaa mua ihan loppuun saakka. Teatteri vei voiton. Oon nyt miettinyt, että jos jostain syystä haluaisin tältä alalta kokonaan pois, mua voisi kiinnostaa peliala. Siinä voisi käyttää tarinankerronnan ja dramaturgian taitojaan, loisi hahmoja.”

Miksi olet näyttelijä juuri nyt, ja onko syy muuttunut matkan varrella? ”Mä oon lähtökohtaisesti näyttelijä siksi, koska mä en tiedä enkä oo kohdannut mitään sen parempaa tässä maailmassa. Se kiehtoo mua edelleen ja se on koko ajan haastavaa, ja olen yhä näyttelijä siksi, että en oo kokonaan vieläkään selvittänyt sitä, mitä kaikkea näytteleminen on. Mulla on pakkomielle ja intohimo selvittää se, mitä kaikkea tää on. Se liittyy myös siihen, mitä on olla ihminen ja mitä on olla tässä maailmassa toisten ihmisten kanssa. Näytteleminen on mulle paras väline tutkia elämää ja ihmistä, ja se jos mikä jaksaa kiinnostaa.”

Mikä on ollut tärkein oppi, jonka olet urasi varrella saanut ja mistä/keneltä se on tullut? ”Se on tullut Kirkkopellon Esalta, jonkinverran ollaan tehty töitä yhdessä. Se liittyy näyttelemiseen, toisena olemiseen ja leikkimiseen – ei vaadi itseltään mitään pysyvää roolin sisällä pysymisen tilaa, että kun hahmo ajattelee näin, niin minun myös pitää pysyä siinä tilassa koko ajan. Antaa itselleen ja omalle mielelleen vapauden liikkua eri tietoisuuksissa joko roolin sisällä tai lavan sivussakin roolivaatteet päällä. Antaa mielelleen luvan vaeltaa syvälle rooliin ja taas takaisin. Roolikin syvenee, kun ei itse yritä koko ajan määrittää sitä, mikä on oikein ja mikä väärin. Vapauta ja aukaise. Free your mind, juuri niin!”



Onko sinulla mahdollisesti omia esikuvia, joita erityisesti ihailet tai arvostat? ”Onhan niitä. Vuosia sitten Summasen Petteri tuli Lahden Kaupunginteatteriin Tähtiyö-nimiseen musikaaliin näyttelijäksi, taisi olla vastavalmistunut TeaKista silloin. Mä olin avustajana ja tanssijana siinä jutussa. Peten kehollinen notkeus, ”mitä vaan voi tapahtua”-tyyppinen olemus ja vekkulimaisuus teki muhun suuren vaikutuksen. Raikas leikkiminen, samalla tarkka. Martti Suosaloa katselen myös sillä silmällä, et miten hän muokkaa itsestään erilaisia juttuja ja on myös hyvin fyysinen näyttelijä mun mielestäni. Ihailen myös tanssijoita todella paljon, vapaus tehdä kehollaan erilaisia asioita.”

Kuka olisi unelmiesi vastanäyttelijä/kanssanäyttelijä, jos saisit maailmasta valita ihan kenet tahansa? ”Aika hurja ajatus! (miettii pitkään) Kyllä se on edesmennyt Robin Williams. Hänen kanssaan olisi hienoa tehdä joku hulvaton mutta samalla syväluotaava kamerakohtaus”, tuumaa Miikka, ja hetken keskustelemme Robin Williamsin muutamistakin hienoista roolisuorituksista.

Entä kenen kanssa haluaisit laulaa dueton? ”Tää on helppo – Maria Lund! Hänessä on jotain toooodella maagista, kuten näitte äsken tuossa Jekyllissä & Hydessä.”

Missä eri teattereissa olet näytellyt? ”Lahden Kaupunginteatterissa, Ylioppilasteatterissa, Helsingin Kaupunginteatterissa, Aleksanterin teatterissa ja Jyväskylän Kaupunginteatterissa. YO-teatterin jälkeen perustettiin Helsingin Taiteellinen Teatteri, se toimi vähän aikaa.”

Mainitse muutama itsellesi tärkeä roolityö/proggis. ”Ensimmäisenä tulee mieleeni Niskavuoren Aarne, tänne Jyväskylään tehtiin ”Niskavuoren naiset” vuosi sitten. Perttu Leinosen ohjaus oli raikas nykyteatteriversiointi klassikosta, ja onnistui oikein hyvin. Kaikki tykkäsi siitä, eli uudelleen versiointi ei karkoittanut Niskavuori-faneja ja nuoremmallekin sukupolvelle oli mielekästä seurattavaa! Se Aarnen rooli oli tietysti mieluisa, mutta kun oon itsekin Hämeestä kotoisin ja koko isän puolen sukuni on maanviljelyspohjaista sukua, niin koko se tematiikka osui muhun hienosti ja oli lähellä sydäntäni. Kaipuu maahan ja omiin juuriinsa, ja kaikki se ristiriita kaupungista tulleen muun mahdollisen elämän suhteen. Kameratöistä tärkein on ollut Sydänjää tv-sarjan Mikko Suutari. Valmistumiseni jälkeen pääsin nerokkaan Veikko Aaltosen ohjaukseen, nuoren muusikkopojan rooliin. Sitä oli mukava tehdä ja roolihahmo tuli myös lähelle minua.”

Onko sinulla jotain roolihaavetta? ”Mä en haaveile rooleista enkä mieti niitä niin, että minkä roolin haluaisin tehdä. Se ei ole mun tapani ajatella teatterista. En tiedä miksi näin on. Halu ei ole siinä, että ”voi kunpa pääsisin nämä tunteet näyttelemään nyt tuossa ja tuossa roolissa”, vaan se tehdään mitä eteen tulee.”

Miten sinä määrittelisit sanaparin ”teatterin taika”, vai pystyykö sitä edes määrittelemään? ”Yritetään ainakin… Se on siinä, että kaiken tämän nykyteknologian aikana ihmissilmälle pystytään rakentamaan illuusioita. Voi vaikkapa tulla lavalle vesilasin kanssa ja samalla väittää, että se on avaruusalus ja kaikki uskoo siihen yhdessä. Jollain ihmeellisellä tavalla pystytään luomaan se illuusio ihmisen päähän, ja ihminen alkaa käyttää omaa mielikuvitustaan. Mulle teatterin taika on sitä, yhdessä luotua maailmaa, johon mielikuvituksen voimalla voi upota hetkeksi ja unohtaa kaiken muun. Tai jotain sinne päin.”

Mitkä asiat inspiroivat sinua tai saavat sinut innostumaan? ”Mua inspiroi vaikeat haasteet ja itsensä ylittäminen.”

Podetko ramppikuumetta tai esiintymisjännitystä? ”Ramppikuumetta en pode, mutta esiintymisjännitystä kyllä. Aina. Se on ihan normaalia. Onhan se ihan kauhua olla ihmisten edessä tarkkailtavana, ihan joka kerta.”

Kerroit tuossa aiemmin keskittymisrituaaleista. Onko sinulla nyt jotain tiettyjä rituaaleja, joita huomaat tekeväsi ennen esityksiä? ”Ei ole mitään tiettyjä, vaan ne on aina esityskohtaisia. Oon huomannut sen, että mieli alkaa alitajuisesti valmistautua itse esitykseen, nyt kun täällä kaupunginteatterissa on tietynlainen esitysrytmi ja lavalla ollaan lähes joka ilta, joko esityksessä tai harjoituksessa. Ainut erityinen juttu on se, että esityksissä laitan pukuhuoneessani peiliin extravalon päälle. Se on mulle merkki siitä, että nyt on aika loistaa, ja se liittyy vähän taikauskoonkin. Sen valon pitää palaa aina kun on näytös.”

Kerro joku legendaarinen kommellus. ”Tultuani tänne Jyväskylään tehtiin Ray Cooneyn farssi ”Koukussa”, siinä ovista tullaan ja mennään. Siinähän on isä, joka yrittää pitää kahta perhettä ja kumpikaan ei tiedä toistensa olemassaolosta mitään. Olin toisen perheen nuori poika, ja mut oli juuri ohjattu piiloon yläkertaan. Oon näyttämön takana ja kuulen iskurepliikin, joka on hyvin samantyyppinen kuin repliikki, jolloin mun pitäisi tulla ulko-ovesta asuntoon sisään. No, oon just siellä yläkerrassa ja kuulen repliikin, ja aivoissani naksahtaa että nythän mun pitäisi olla taas lavalla! Juoksen alakertaan, ryntään ovesta sisään ja samalla tajuan, että nyt en saisi missään tapauksessa olla tässä kohtauksessa lavalla. Joku katsojakin laittoi kädet silmiensä eteen, että ei voi olla totta. Mä vähän aikaa ihmettelin siinä ja poistuin vaivihkaa ovesta, eipä siinä muutakaan voinut kun vahinko oli jo tapahtunut. Toiset ne vaan jatkoi kohtausta lavalla muina miehinä.”


 Kerro joku oikein hyvä muisto. ”Alaan liittyen hieno muisto on se, kun pääsi teatterikouluun Tampereelle. En ollut kertonut vanhemmilleni hakeneeni sinne, koska sieltä suunnasta oli tullut vähän varovaista kommenttia tyyliin ”voithan pitää sen teatterin hyvänä harrastuksena ja hankit nyt kunnon ammatin”. Se hetki jäi mieleen, kun soitin sitten vanhemmilleni ja ilmoitin pääseeni kouluun ja että elämä lähtee nyt tähän suuntaan. Itkuhan siinä tuli, ilon itku. Se oli elämäni täyttymys sillä hetkellä. Sillä tiellä ollaan!”

Tulevia roolejasi? ”Keväällä 2016 Kaisa Korhosen ohjauksessa ”Elämänmeno”, jossa teen Tapparin, pihapiirin kiusaajan roolin. Syksyn Ansa-musikaalissa olen myös mukana, ja siellä odottaa suorasukainen konsulttiyritysjohtajan rooli. Eli pahiksia saan tehdä pitkästä aikaa!”

Osaatko imitoida ketään? ”Jörn Donneria tässä on viimeksi haettu ja Stefan Lindforsia, pientä rentoutta ilmassa.”

Mikä sarjakuvahahmo tai muu fiktiivinen hahmo haluaisit olla? ”Aku Ankka. Joku pikkupoika oli käynyt katsomassa Prinsessa Ruususen ja olen siinä hyväntahtoinen, vähän hömelö prinssi. Eräs poika oli kysynyt jälkeenpäin, että ajattelinko mä olevani Aku Ankka. Olin otettu. Prinssini on vähän sellainen Akun tyylinen antisankari, joka lopussa on kuitenkin sitten myös sankari.”

Jos saisit viettää päivän naisena, mitä tekisit? ”Hah hah! Onpa hieno kysymys, ja vaikea! Ehkä sitä tulisi hakeuduttua miesten katseiden alaisuuteen, olisi kiintoisaa tutkia reaktioita ja valtaa, mikä liitty naisena olemiseen. Jotain liikuntaa olisi myös kiva harrastaa, saisi lisää sulavuutta liikkeisiin. Naisvoimistelua, balettia! Vähän aikaa kyllä katselisin itseäni peilistäkin, tai ehkä vähän pitempäänkin hahahhah.”

Jos ihminen vetäytyisi syksyllä talviunille ja heräisi keväällä, mitä sinä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan siltä varalta, että heräät kesken kaiken? ”Kitaran mä ottaisin. Olisi kerrankin aikaa olla musiikin, itsensä ja kitaran kanssa. Kukaan ei kuuntelisi eikä kommentoisi, voisi tehdä ihan mitä lystää. Äänityslaitteen ottaisin myös, tekisin biisejä samalla.”

Jos rakentaisit puuhun majan, millaisen majan rakentaisit ja mitä sinne ottaisit mukaan? ”Riippumattotyyppisen majan tekisin, sarjakuvalehtiä ottaisin mukaani. Kunnon pikkupoikafiilis!”

Jos voisit aikakoneella palata menneisyyteen johonkin tiettyyn ajanjaksoon tai tapahtumaan, mutta et saisi esimerkiksi muuttaa historian kulkua, minne menisit? ”Mua kiinnostaisi nähdä Ranskan vallankumous. Vapaus, veljeys, tasa-arvo!”

Mitä aiot tehdä seuraavaksi? ”Menen takaisin teatterille valmistautumaan illan ”Katoava maa”-esitykseen. Pesen hampaat ihan ensimmäiseksi!”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

Mistä sanasta pidät eniten? - Rakkaus
Mistä sanasta pidät vähiten? - Viha
Mikä sytyttää sinut? - Ilo
Mikä sammuttaa intohimosi? - Kontrolli
Mikä on suosikkikirosanasi? - Saatana
Mitä ääntä rakastat? - Kielisoittimet
Mitä ääntä inhoat? - Junan kiskojen kirskuminen
Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Lentäjä
Missä ammatissa et haluaisi olla? - Ammattisotilas
Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - Moro Miikka!

(haastattelun kuvat Miikka Tuomisen kautta saatuja) 

sunnuntai 6. maaliskuuta 2016

Grease - musikaali / Valkeakosken Kaupunginteatteri

Grease - musikaali / Valkeakosken Kaupunginteatteri

Ensi-ilta 4.2. 2016, kesto noin 2h 40min (väliaikoineen)

Ohjaaja Marco Bjurström
Tuottaja ja apulaisohjaaja Christian Sandström
Musiikin sovitus, pääkapellimestari Antti Vauramo
Koreografit Mönziä Kurbanali ja Marco Bjurström
Äänisuunnittelu Samuel Merisalo
Valosuunnittelu Jukka Kuronen
Lavastesuunnittelu Oskari Löytönen
Pukusuunnittelu Sanni Tamminen ja Anita Valo
Maskeeraus ja kampaukset Pirjo Laihiala

Rooleissa : Janne Saarinen, Nea-Maria Alanko, Sonja Pajunoja, Ulla Paajanen, Maija Pihlajaoja, Saana Koivisto, Taneli Läykki, Arvo Jean-Michael Saarinen, Joakim Pihlajaniemi, Sauli Rissanen, Pyry Joki, Ella Jaakkola, Leea Lepistö, Hannes Leminen, Petteri Lassila ja Jenni Aunio-Ahmavuo

Ensemble : Sanni Lehto, Heidi Huovinen, Pyry Joki, Jenni Aunio-Ahmavuo, Selma Kauppinen, Petteri Lassila, Ella Jaakkola, Hannes Leminen, Hely Nylund ja Suvi Salmi

Bändi Big J Fredrikson and his Memphis Gentlemen : Antti Peltola, Tapio Ahonen, Raimo Nyyssönen, Nea-Maria Alanko, Joakim Pihlajaniemi ja Juhani Fredrikson

 Hämeenlinnasta on varsin lyhyt matka Valkeakoskelle ja kesäteatterissa on tullut käytyä useampanakin vuonna, mutta uskokaa tai älkää, tämä oli ensivisiittini Valkeakosken Kaupunginteatteriin! Olen koittanut joka vuodelle mahduttaa ainakin yhden minulle uuden teatterirakennuksen, ja tämä tuli nyt sitten virallisesti korkattua. Grease sai minut innostumaan jo kauan ennen ensi-iltaa, koskapa mukana olisi muutamakin "seurantalistalleni" (mustan listan vastakohta) joutunut/päässyt tyyppi.


 Tarina lienee tuttu kaikille. Jaa ei vai? No, kerron juonen lyhykäisesti. Tapahtumat sijoittuvat 1950-luvulle Chicagoon, Rydell High-opinahjoon. Takana on kesäloma, jonka aikana Danny (Janne Saarinen) ja paikkakunnalle muuttanut Sandy (Nea-Maria Alanko) ovat pihkaantuneet ja viettäneet ihanaa aikaa yhdessä. Koulu alkaa, Danny hehkuttaa kesäkissaansa muille kundeille ja tyttöjen puolella Sandy mainitsee tavanneensa kesällä kivan kundin. Saman koulun väkeä ovat toisistaan tietämättä, ja siitähän sitten saadaan draamaa sekä liuta herkkiä balladeja ja meneviä kipaleita aikaiseksi. Grease-elokuvan nähneet muistavat varmaan ainakin tiukoissa farkuissa keekoilevan John Travoltan sekä kellohameen helmat heiluen pyörähtelevän Olivia Newton-Johnin. Itse en muuten ole leffaa edes nähnyt, mutta voin hyvin kuvitella näin tapahtuneen.

 Olimme sunnuntain päivänäytöksessä (mukavaa, että niitäkin jossain päin vielä järjestetään) ja katsomon oli kansoittanut muutamakin eläkeläisryhmä. Eipä siinä mitään, nuoriahan kaikki olemme joskus olleet ja jotkut onnekkaat ovat sitä edelleen. Itse olen ainakin mieleltäni ikinuori, vaikka muuten kropassa alkaa jo keski-ikä painamaan. Samat rakkaushuolet ja ryhmäänkuulumisongelmat sekä ulkopuolisuuden tunne riivaavat mieltä takuulla, olet sitten elänyt kukkeimman nuoruutesi 40-luvulla tai 2000-luvulla. Halu olla toisten silmissä jotain muuta kuin oikeasti on, halu näyttää muille että täältä pesee tarvittaessa, en ole mikään nössö. Ihan pelkkä halukin, kevättä rinnassa. Siinä aihetta useampaankin musikaaliin pitkäksi aikaa.

 Castingille täytyy kyllä nostaa peukkua. Vaikka muutaman tyypin kyvyt oli jo aiemmin bongattu hyväksytyin arvosanoin, koko porukka onnistui iloisella tavalla yllättämään meikäläisen! Voisi sanoa, että onnea Valkeakoski! Nyt on haalittu sellainen määrä talenttia samalle lavalle, että ihan sanattomaksi vetää. Jos kaiken sen energian, hyvän meiningin ja asenteen tiivistäisi yhteen nippuun, syntyisi vaarallinen aikapommi, joka kaataisi puita pitkältä matkalta. Ideapark siirtyisi sen voimasta Tampereen IKEAn kupeeseen, ja toivottavasti räjäyttäisi etelään mennessään myös surullisenkuuluisan Sunny Car Centerin mainostolpan Hämeenlinnan kupeesta. Laulu-ja tanssitaidon lisäksi mukana oli roima annos sitä kuuluisaa lavasäteilyä, voltteja, soittotaitoa, pilkettä silmäkulmassa ja luontaista lahjakkuutta. Yleisön oli helppo vain istua ja nauttia, kenenkään takia ei tarvinnut jännittää, että kuinkakohan tuo nyt soolostaan selviää. Eniten jännitti se, miten ME eräistä muuveista selviäisimme ja yritykseksi jäi ainakin allekirjoittaneen kohdalla.

 Olen nähnyt Grease-musikaalin kerran aiemminkin, Somerniemen Musiikkiteatterissa muutama kesä sitten. Silloin suosikkihahmokseni nousi tyttöporukan kovis Rizzo, ja ilokseni huomasin, että Sonja Pajunoja nähdään Valkeakoskella samassa roolissa. Olen seuraillut nuoren naisen uraa jo pitemmän aikaa, ja aina hän tekee kyllä yhtä vakuuttavaa työtä ja tuntuu silminnähden nauttivan lavallaolostaan. Seurasin häntä silmä tarkkana, missä sitten menikin. Hyvällä asenteella muutkin tytöt vetivät, mutta kyllä minä nyt ihan rehellisesti tunnustan kaiken kansan edessä, että se jätkäporukasta huokunut valtava testosteroniaalto pyyhkäisi kyllä meikäläisen yli aikamoisella voimalla. Istuin kakkosrivissä, ja ole siinä nyt sitten muka normaalisti, kun kiihkeä lauma tiukkafarkkuisia ja piukeapaitaisia nuoria miehiä heiluttaa lannetta parin metrin päässä. En oikein tiedä minne olisin silmäni pistänyt. Kenickien (Taneli Läykki) suvereenisti vetäisemä Greased Lightnin' räjäytti pankin ja iski kuin sata salamaa kerralla. Ihan piti väliajalla pyyhkiä huurut pois silmälaseista. Juu, istuin lasit päässä niinkin lähellä että varmasti ei jää mitään näkemättä!

Rizzo (Sonja Pajunoja) ja Danny ( Janne Saarinen) 

 Väliajalla mieheni totesi lakonisesti, että "ei tässä ainakaan pääse nukahtamaan". Innostuin kaivamaan muistivihkonkin esiin ja kirjoittamaan pari asiaa, ja kyllä hiukan huvitti kun sen tuossa laukusta kaivoin ja vihkossa lukee erittäin epäselvällä käsialalla "testosteroniaalto melkoinen" eikä mitään muuta. Siinä siis tärkeimmät...

 Pääparin välillä oli oikein hyvää kemiaa, tanssikisoissa oli mainio sokkotreffipartneri Cha-Cha Di Gregorio (Jenni Aunio-Ahmavuo) ketkuttamassa Kenickien ympärillä, Teen Angel (Petteri Lassila) oli verraton ja radiojuontaja Vince Fontaine (Pyry Joki) toi mieleeni sympaattisella tavalla rakkaan serkkupoikani Matin, jonka kanssa kymmeniä vuosia sitten teimme fiftarihenkisiä nauhoituksia c-kasetille. Elvistä ja muuta.

 En yhtään tiedä, että mikä lienee lipputilanne Valkeakoskella myöhemmissä näytöksissä. En yhtään ihmettele, jos vaikka menisi loppuunmyydyksi koko paketti. Joko mainitsin sen kuumottavan kundisakin nahkatakeissaan? Mä olen kyllä niiiiin helppo tapaus näiden suhteen. Se on tää ikä.

 (näin esityksen vapaalipulla)

Esityskuvat Valkeakosken Kaupunginteatteri.

Hedelmäksi antaisin ... antaisin ... paratiisin kielletyn hedelmän. En saa nimittäin nyt päästäni niitä kundeja. "Sinut haluan vain sinut haluan vaaain, u-u-uuuu..."

Taneli ja Arvo Jean-Michael (c) Teatterikärpänen 

Sugar / Kotkan Kaupunginteatteri

Sugar / Kotkan Kaupunginteatterin Suuri näyttämö

Ensi-ilta 14.11. 2015, kesto noin 2h 45min (väliaikoineen)

Perustuu Billy Wilderin ja I.A.L. Diamondin elokuvaan "Piukat paikat - Some like it hot"
Sävellys Jule Styne
Sanoitus Bob Merrill
Suomennos Leo Kontula

Ohjaus Snoopi Siren
Musiikin sovitus ja johto Ari Ismälä
Koreografia Sari Marin (steppikoreografia Neil Owens)
Lavastus Iita Torvinen
Pukusuunnittelu Maarit Kalmakurki
Valosuunnittelu Essi Santala
Äänisuunnittelu Kaj Günther

Rooleissa : Lise Holmberg, Johanna Kuuva, Toni Harjajärvi, Teemu Koskinen, Antti Leskinen, Mikkomarkus Ahtiainen, Tomi Alatalo, Neil Owens, Jarkko Sarjanen ja Kari Kukkonen

Synkooppisiskot : Marika Huomolin, Heidi Iisalo, Maria Palmu, Ella Tepponen, Tuuli Immonen, Noora Nykänen, Krista Piippo ja Reeta Saranpää

 Viime vuonna syyskuun puolivälissä seisoin Tampereen Teatterin edustalla myrtsinä. Olin juuri poistunut Sugarin ensi-illasta ja minulta oli tultu kysymään ensifiiliksiä esityksen tiimoilta. Hetkittäin olin toki nauttinut, mutta en osannut sanoa juuta enkä jaata ja fiilikseni oli sellainen, että joku tässä häiritsi ja jopa ärsytti suunnattoman paljon. Päätin silloin, että nyt saa kyllä Sugarit riittää vähäksi aikaa, kun ei tästä tämän enempää käteen jäänyt. Ne hyvätkin hetket painuivat nopeasti unholaan ja TT:n Sugar jäi minulle vain yhdeksi nähdyksi esitykseksi muiden joukossa.

 Yllätin sitten itseni ja muut, kun maaliskuisena lauantaina löysin itseni Kotkan Kaupunginteatterin katsomosta Sugarin merkeissä! Koskaan ei siis pidä sanoa ei koskaan enää, ja tässä tapauksessa se todella kannatti. Tarina lienee tuttu kaikille. Kaksi työtöntä muusikkoa, saksofonisti Joe (Toni Harjajärvi) ja basisti Jerry (Teemu Koskinen), joutuvat vahingossa Chicagon gangstereiden välisen verilöylyn silminnäkijöiksi ja kaupungista on paettava henkensä kaupalla. Miehet saavat pestin Miami Beachille junalla matkaavasta orkesterista, joka pahaksi onneksi koostuu pelkästään naispuolisista jäsenistä. No, ei muuta kuin mekkoa päälle ja Oil of Ulayta iholle (siitä kun kuulemma tulee niin tyttömäinen olo) ja Joen sekä Jerryn sijaan asemalle saapuu lanteet keinuen tyttökaksikko Josephine ja Daphne. Junamatkan aikana "tytöt" ystävystyvät varsinkin Sugar Kane-nimisen (Johanna Kuuva) neitokaisen kanssa, joka on herkempi tapaus mitä aluksi luulisi.

Sugar ja Synkooppisiskot

 Perille Ritz Hoteliin päästään. Joe/Josephine muuntautuu nuoreksi miljonääriksi johon Sugar pihkaantuu, Daphneen iskee silmänsä viriili vanhempi herrasmies Sir Osgood Fielding (Kari Kukkonen) ja gansteritkin löytävät paikalle, joten vauhtia ja käänteitä piisaa. Herrat muusikot kun eivät aina muista, mitä roolia kulloinkin pitäisi kenenkin edessä esittää ja sählinkejä sattuu jatkuvalla syötöllä.

 Tampereen meiningeistä poiketen nyt istuin alusta loppuun suu messingillä. Kukaan hahmoista ei ärsyttänyt eikä mitään muutakaan pistänyt häiritsevällä tavalla silmään. Nautin hauskoista kikkailevista koreografioista, joita etenkin gansterit ja vanhemmat herrasmiehet viljelivät. Tyyliä löytyi monenlaista. Etenkin letkeäliikkeinen mafiapomo Spats Palazzo (Tomi Alatalo) oli mieleeni, kaikki liikkeet käsien asentoa myöten olivat tarkkoja ja teräviä, mutta jalat ja koko kroppa tarvittaessa kuin keitettyä spaghettia. Miten elegantisti hän pientä viulukoteloaan kanniskeli ja mitä sieltä kätköistä sitten lopulta paljastuikaan. Legendaariseksi muodostui myös tämän pomon lopullinen lähtö. Sitä ennen hän ehti saada sähköiskun, loukata polvensa ja takapuolensa, polttaa näppinsä ja saada pahan yskänkohtauksen. Tomin hahmot ovat ennenkin tehneet hidasta kuolemaa, mieleeni tulee etenkin eräskin Buckinghamin herttua ja Murhaloukku. Samalla tavalla huvitti myös Jarkko Sarjasen tulkitsema gangsteri, joka ei meinannut mennä manan majoille sitten millään, vaan palasi lavalle yhtenään milloin mistäkin. Sitkeä kaveri! Jarkon huuliharppua soittava rouhea konduktööri oli myös huima tapaus! VR saisi kaikki lippu-uudistus - ja myöhästymisongelmansa välittömästi anteeksi, jos joka asemalla olisi oma jarkkosarjasensa veivaamassa bluesia. Mikkomarkus Ahtiaisen esittämä hissipoika oli veikeä tyyppi myös.


 Synkooppisiskot olivat hurmaavan kauniita kaikki tyynni, ja siskojen keimailevaa menoa oli ilo seurata. Samoin se vanhempien papparaisten porukka, joka touhuili taustalla välillä ihan omiaan aina tuolien asettelusta ja kimpassa "pilkkimisestä" lähtien. Huvitti suunnattomasti nähdessäni äijärivistön torkkumassa leuka rinnassa, ja sivusilmällä näin, että vieressäni istunut kuskini/seuralaiseni/aviomieheni oli tismalleen samoissa puuhissa siinä vaiheessa. "Fiilistelin tunnelmaa", hän loihe lausumaan väliajalla, kun asiasta tiedustelin...

 Sir Osgood Fielding oli varsin eläväinen herra, karismaattinen ja charmia tulvillaan, eikä lainkaan seniilin oloinen. Hänestä ja hänen tanssitaidoistaan (ja rahoistaan) olisi iloa ja hyötyä kenelle tahansa pitkään! Itsekin olisin saattanut langeta tanssin pyörteisiin moisen hurmurin edessä. Harmaa pantteri, kyllä.


 Ja sitten ne varsinaiset päätähdet, ah. Joen/Josephinen rooli on siinä mielessä erilainen, että siinä sukkuloidaan niin muusikon, naishahmon kuin nuoren miljonäärin välillä ja ei pääse sillä tavalla irrottelemaan kunnolla. Toni Harjajärvi hoitaa tonttinsa kuitenkin hienosti ja mieheni mielestä hänen Josephinensa toi mieleen Minna Haapkylän, leveämmällä lantiolla ja hartioilla tosin.. Mutta se Teemu Koskisen Daphne! Huh miten eteerinen/salaperäinen/elegantti/hienostunut (onko se sama asia, no menköön) neiti-ihminen! Miten kauniit nilkat ja mitkä sääret! Uimapuvussa lavan poikki kirmannut Daphne irroitti yleisöstä spontaanit väliaplooditkin. Tämä Daphne oli ehdottomasti kaikista näkemistäni "mies naisena"-tyypeistä (ja voi pojat niitä on paljon) uskottavin ja valloittavin. Hänet näkisin mielelläni poseeraamassa kameroiden loisteessa jossain juhlagaalassa punaisella matolla, vienosti hymyillen ja kauniita piirteitään esitellen. Hän toi mieleeni sekoituksen Sara Paavolaista, Jonna Järnefeltiä, Cate Blanchettia ja kaikkia Hollywoodin kultakauden valovoimaisia kaunottaria. Huippusuoritus! (Tämäntyylisen naishahmon näkisin mielelläni myös vieteltävänä vanhanapiikana näytelmässä Gabriel, tule takaisin!)

 Erittäin, ERITTÄIN positiivinen fiilis jäi myös Johanna Kuuvan Sugarista. Hän ei yrittänyt olla millään tavalla Marilyn Monroe-kopio, vaan teki täysin omantyylisensä roolityön ja vielä sen päälle lauloi upeasti. Tampereen jälkeen joku mietti, että miksi miehet lankeavat Sugariin, koska hänhän ei ole oikein muuta kuin kaunis kakku jonka päällä paljon kermaa. Tämän jälkeen oli paljon helpompi vastata tuohon. Neitohan on paljon muutakin, kun katsoo pinnan alle, ja sen Johanna Kuuva toi hienolla tavalla esiin.

 Jotenkin minua aina sykähdyttää silloin, jos "pienemmässä" teatterissa tehdään jotain rutkasti paremmin kuin isossa talossa. Tässäkin tapauksessa toimi se, että vähemmän on enemmän. Ei liikaa glamouria, ei mitään turhia kikkailuja ja projisointeja. Kupletin juoni tulee selväksi pienemmilläkin lavasteilla. Makuasioitahan nämä ovat, moni on tykännyt "siitä toisestakin" versiosta enkä yhtään ihmettele. Nyt mukaan oli lisätty vähän ekstramausteitakin, tämä ei siis ollut liian sokerista. Alhaisesti nauravat gansterit korttipelin ääressä, vähän erilaisia koreografioita, jotenkin uskottavammat ja sympaattisemmat hahmot. En osaa sanoa miksi, mutta minusta tämä oli elokuvalle uskollisempi. Irtonauruja ei kalasteltu turhaan, kokonaisuus oli ehjä ja siitä jäi oikein hyvä mieli. Vertauskuvallisesti voisi todeta, että tämä hattara pysyi kuosissaan loppuun asti eikä sulanut sormille missään vaiheessa.

 "Kukaan ei ole täydellinen!", lausutaan lopussa. Ei ole ei, mutta läheltä liippaa. Hedelmäksi antaisin makean mansikan. Pupuppiduu!

(näin esityksen vapaalipulla)

Esityskuvat (c) Snoopi Siren