torstai 26. helmikuuta 2015

Haastattelussa Ilkka Heiskanen

 Ilkka Heiskasen tapasin helmikuun puolivälissä 2015 Hämeenlinnan Teatterin yleisölämpiössä ennen Sibelius – Kohtalonyhteydet -näytelmän iltanäytöstä.

Vuonna 1962 syntynyt Ilkka on horoskoopiltaan kauris. ”Olen syntynyt 11.1. klo 12.15, valoisimpaan päivän aikaan!”

Mistä olet kotoisin? ”Oon syntynyt Haminassa, mutta varhaisnuoruuteni vietin Keravalla, ja osittain kyllä aikuisvuotenikin. Tällä hetkellä asun Helsingissä. Olenko asunut muualla? Kyyyllä, olin muinoin vaihto-oppilaana Jenkeissä. Koulua kävin loppujenlopuksi vähän päälle kuukauden siellä ja karkasin vaihto-oppilasperheestäni, seurustelin yhden meksikolaisen tytön kanssa ja tein rodeohommia. Hitusen erilainen vaihto-oppilasvuosi oli se! Hämeenlinnassa kävin armeijan eli 11kk olin täällä heti Jenkki-vuoteni jälkeen, ja Vaasassa olen asunut työn perässä puolitoista vuotta.”

Mitä harrastat? ”Ulkoilu esim. pyöräily on rakas harrastukseni. Keväisin ja mieluiten arkivapaana en tiedä mitään parempaa kuin pyöräily. Repussa on hyvät eväät ja termarissa kahvia, ajaa johonkin todella kauas, pysähtyy kivelle ja ihmettelee joka vuosi sitä kevään heräämistä. Niin suurta ihmettä ei ole vielä keksittykään kuin kevät! Ensimmäiset leskenlehdet, kärpäset, nokkosperhoset...”Ilkka hehkuttaa.

”Mitähän muuta mä harrastan...hmmm. Mä pelaan yatzya hyvän ystäväni Jone Takamäen kanssa! Me pelataan sitä tolkuttoman paljon. Siihenhän kuuluu myös leppoisa yhdessäolo. Kapakoissa ei tule käytyä enää, mutta kaveri tulee kylään, juodaan teekupposet, pelataan Kimbleä tai yatzya. Mikään ei ole hienompaa! Voi rupatella siinä samalla ja kuunnella vähän musiikkiakin. Yhdessä vaiheessa pelattiin muuten Fortunaakin! Voi jestas, meillä oli ihan raivopäisiä turnauksia. Jonen broidi Sami Takamäki eli Sami Yaffa asui niihin aikoihin New Yorkissa, ja me pelattiin yksi pitkä viikonloppu kellon ympäri niin, että hädintuskin käytiin nukkumassa välissä. Järjettömiä tuloksia ja kauhea huuto kävi mun työhuoneessani. Sami joutui ostamaan oman Fortunan sitten New Yorkiin mukaansa”, naurahtaa Ilkka.

Tästä sitten keskustellaan muutama minuutti, kun oikein innostutaan kehumaan eri pelien hienouksia.

(c) Jaakko Virtanen

 Mitä sanoisit omasta mielestäsi sinun vahvuudeksesi ammatillisessa mielessä? ”Energian käyttö näyttämöllä on mielestäni mun ehdoton vahvuuteni. Tekstin käsittely myös. Erikoiskikkoja? Mä olen tehnyt paljon monologikeikkoja ja niissä olen kyllä oppinut ottamaan kaikki keinot käyttöön. Aikoinaan tuli tehtyä myös paljon improvisaatiokeikkoja, eli lavalle vaan ja siitä sitten pistettiin menemään. Sanotaanko näin, että mä osaan lukea yleisöä. Ei mulla mitään varsinaisia ”kikkoja” ole. Jos yleisö ei tunnu lähtevän mukaan ja vaikuttaa jähmeältä, mä jotenkin pyrin rikkomaan esityksen eli ajan itseni sellaiseen tilaan lavalla, että tipun väistämättä. Ei niin, että teen sen tarkoituksella. Miten se sitten tapahtuu, sitä en tiedä. On tavallaan niin solmussa, että siitä tilanteesta ei pääse pois muuten kuin tulemalla roolihenkilöstä ulos ja rikkomalla rajan yleisöön. Joskus olen pistänyt esityksen poikki ja todennut, että ”Eikö nyt 53-vuotiaalla miehellä ole muuta tekemistä kuin keekoilla täällä lavalla housut pakaroiden välissä?” kuten Huovisen erikoisissa made-hahmolla on tapana olla ja jatkan ”Ei ole, joten jatketaan!”. Tämänkaltaisia konsteja mulla on, ei oikein muuta. Yleisöhän on aina uusi ja sehän mua tässä kiehtoo ja jännittää ja pelottaakin.”

Mikä on ollut erikoisin paikka, jossa olet Huovisen erikoisia esittänyt? ”Mähän oon esittänyt sitä vaikka missä, suuremmilla lavoilla esim. Oulussa, täällä ja Tampereella, ja sitten Sahalahdella tukkikämpällä! Ihan keskellä metsää vanhassa tukkikämpässä, viime kesänä. Siellä oli todella kuuma. Tulin esitykseen ”elämänluukusta”, eli siitä luukusta, mistä annettiin tukkijätkille ruokaa. Viime lokakuussahan olin esityksen kanssa Ruotsissa kiertueella. Esitys on mulle varsin rakas, ja Huovinen yleensäkin. Mä olen ihan teatterikouluajoista lähtien, aluksi ehkä tiedostamattakin, suuntautunut sooloesityksiin. Täällä Suomessa ei aina ihan välttämättä ole ymmärretty sitä, että sehän on jo esiintymisen muoto sinänsä, yhtälailla kuin mikä tahansa muu laji puhenäytelmistä musikaaleihin. Mua on kiehtonut se tolkuton vastuu, pelko ja jännittäminen, kun siinä ei pääse mihinkään piiloon. Suurin palkinto tulee aina esityksen jälkeen, kun on jaksanut vetää taas esityksen ja palaute on ollut hyvää. Ajelee kotiin, pysähtyy P-alueelle, ottaa pahvimukista hörpyn kahvia ja polttelee tupakin rauhassa. Hieno tunne. Parituntinen esitys on kuitenkin tosi raskasta vetää, seuraavana päivänä olo on kuin olisi maratonin juossut.”

”Toinen monologiesityksenihän on sitten Leninki. Se kertoo miehestä, jonka vaimo on jättänyt vuosi aikaisemmin. Kaikki tapahtuu puhelimessa ja sillä miehellä on ihan järjetön mielikuvitus. Tolkuttoman hauska esitys, olen vetänyt sitä nyt noin parisataa kertaa varmaankin. Pitäisikin yrittää tulla sen kanssa vierailemaan myös tänne! Siinähän myös tunnetilat vaihtelevat nauruhysteriasta surumieliseen. Mulle esikuvia on esimerkiksi Chaplin, Buster Keaton tai Harold Lloyd, myös Marxin veljekset. Chaplinin surumielisyys, haikeus ja senkaltainen komiikka osuu ja uppoaa muhun, pidän siitä todella paljon. Omilla esityksilläni haluan tehdä vastaavaa. Mulle parasta on sellainen komiikka, joka on naurua kyynelten läpi. Tietynlainen lempeys. Sen takia juuri pidän Huovisesta niin paljon, hän käsittelee ihmisiä hirmuisen lempeästi mutta myös niin, että on hyvä oppia nauramaan itselleenkin. Pitäisi katsoa useammin peiliin, että minkäsnäköistä kuikeloa siellä näkyykään. Ottaa rennommin! Ja sitä kautta oppia kunnioittamaan myös muita ihmisiä. Siitäpä syystä teatteri on niin hienoa, koska tämä on niitä viimeisiä paikkoja, jossa ihmiset kertovat tarinoita toisille ihmisille. Mä henkeen ja vereen vastustan kaikenlaisia videolaitteita esityksissä, nehän on tyylikeinoja, mutta mä uskon nimenomaan siihen, että lavalla on ihminen, joka kertoo hienon tarinan. Siinä ei tarvita mitään muuta, ja se oli mulla lähtökohtana tuossa Huovisessakin. Välillä miettii, että onko tämä sittenkään tarpeeksi ja palaa taas siihen, että muuta ei tarvita, koska voima on nimenomaan siinä, että tarina kerrotaan yhden ihmisen kautta. Teatterin voima on siinä, että siellä luodaan illuusio, jonka toiset ihmiset ottavat vastaan ja kenties unohtavat oman elämänsä hetkiseksi. Jos saa nauraa kaksi tuntia, sehän on jo lääketieteellisestikin todistettu terveelliseksi. Tai itkeminen puhdistaa, tulee kaihomielinen olo. Mikäs sen hienompaa.”

”Joskus miettii, että onko tällä työllä mitään merkitystä. Toiset lähtevät katastrofialueille auttamaan, minusta ei olisi kyllä siihen eikä mihinkään talonrakennushommiinkaan sen puoleen. Mutta on, tälläkin työllä on merkitystä ainakin niille ihmisille, jotka saavat kiinni siitä hetkestä ja mahdollisesti vielä ajateltavaakin. Tämä on nyt itselleni todistelua, mutta noin jos käy, niin tämähän ei ole lainkaan vähäpätöistä hommaa.”



Heh, neljä kysymystä ollaan päästy puolessa tunnissa. Jatketaan! Milloin kiinnostuit teatterista? ”Vanhempanihan kävivät paljon teatterissa ja pääsin aina mukaan, ja kyllä kipinä on syttynyt jo silloin, kun olen katsellut teattereissa piippuhyllyltä esityksiä. Meillä on ollut hyvin teatterimyönteinen perhe ja äitini on ollut 40-luvulla Varkauden teatterissa näyttelijänäkin. Kari-veljeni pääsi Teatterikoulusta 1979... mä olin 17-vuotiaana siellä Jenkeissä ja tein rodeoklovnin hommia, kyllä. Jotenkin se meininki kiehtoi. Viimeistään sitten armeijassa mä päätin, että nyt mä pyrin Teatterikouluun. Kävin armeijan vaatteissa pääsykokeissa ja pääsin sisään heti ensiyrittämällä. Vuosi oli 1981 ja valmistuin 1985”, Ilkka muistelee.

Mikä on ollut tärkein oppi, jonka olet urallasi saanut ja mistä/keneltä se on tullut? ”Tässä on nyt kaksikin asiaa. Tapa suhtautua näyttelijäntyöhön, kunnioitus näyttelijäntyötä kohtaan on tullut Jouko Turkalta teatterikouluaikoina. Tärkein oppi näyttelemiseen ja teatterintekemiseen on tullut Kalle Holmbergilta, hänen kanssaan oon saanut tehdä paljon töitä ja oon ollut tosi onnekas. Mulla on ohjenuorana Holmbergilta tullut oppi, eli teatterintekemisen ja lavallaolemisen pitää olla orgaanista, elävää. Se ei saa olla pönötystä. Esityksen pitää olla hengissä. Moni asia on avautunut mulle vasta jälkikäteen. Olin 25-vuotias kun menin kiinnitykselle Helsingin Kaupunginteatteriin ja puolet asioista meni yli hilseen. Niihin aikoihin Kaupunginteatterissa oli pienen ja suuren näyttämön ryhmät erikseen, pientä näyttämöä veti Kalle ja Ritva Holmberg ja siellä oli Esko Salmiset, Antti Litjat ja kumppanit minun lisäkseni. Mä sain jo nuorena näytellä helvetin kovien ammattilaisten kanssa.”

Esikuviasi mainitsitkin tuossa jo? ”Kyllä, ja siihen kuuluu lisäksi kotimaisista Esko Roine ja Antti Litja, ehdottomasti. Litjalta olen opetellut leffatyöskentelyä tosi paljon, tutkinut hänen tapaansa tehdä. Olen tuntenut Antin pitkään ja hänellä on uskomaton muisti ja mikä mielipuolinen määrä teatteritarinoita. Siihen ei sinulla yksi päivä riittäisi alkuunkaan!”

Missä eri teattereissa olet näytellyt? ”Varsinaisesti kiinnityksellä olen ollut vain Vaasan Kaupunginteatterissa ja Helsingin Kaupunginteatterissa. Lisäksi olen näytellyt Ryhmäteatterissa, Turun Kaupunginteatterissa, Tampereen Teatterissa, Työviksessä, Lilla Teaternissa ja Teatteri Pienessä Suomessa (jotka nykyään ovat osa HKT:a), Vantaan teatterissa, Espoon Kaupunginteatterissa, Keski-Uudenmaan teatterissa ja Hämeenlinnan teatterissa. Vierailuesitysten kanssa on tullut käytyä sitten vaikka missä.”

Mainitse muutama itsellesi tärkeä roolityö. ”Vuonna 1997 olin Pyynikin Kesäteatterin Tuntemattoman sotilaan Hietanen. Meitä oli tosi hyvä porukka. Se oli raskas mutta hieno kesä. Ryhmäteatterissa Suomenlinnassa olin Nummisuutareista Iivari vuonna 1993. Eskona heilui Martti Suosalo. Arto af Hällström ohjasi sen ja saman roolin sain tehdä Teatterikoulussa Jouko Turkan ohjauksessa. Sibeliusta saan esittää nyt jo kolmatta kertaa. Hän on minulle rakas henkilö ja on hienoa välittää hänen tunteitaan ihmisille.”

Onko sinulla ollut jotain haaveroolia, joka on toteutunut? ”Veikko Huovisen Havukka-ahon ajattelijasta olen aina halunnut tehdä jonkun roolin. Kun kuulin, että Väänäsen Kari suunnittelee elokuvaa, toivoin että kunpa saisin edes pikkuriikkisen roolin siitä. Vänä sitten soitti ja tarjosi minulle Mooses Pessin roolia. Huusin riemusta suoraa huutoa puhelimeen. Vänä kysyi, että ”Onko tuo myöntävä vai kieltävä vastaus?” Voi jestas meillä oli hauskaa sitä tehdessä, Aake Kalliala siinä vielä kuoliaaksinaurattajan roolissa.”

Mitkä asiat saavat sinut innostumaan? ”Mut saa innostumaan innostuneet ihmiset ja ihmiset, jotka ovat auki. En nyt tarkoita persaukisia, heh. Tai no, kyllä nekin saa mut innostumaan. Ihmiset, jotka ovat kiinnostuneita elämästä ja sellaiset, jotka eivät ole pilkunviilaajia ja ytimennäivertäjiä. Laajat kaaret ja hymy huulilla, se on parasta!”

Onko sinulla omia rituaaleja/rutiineja, joita teet ennen esitystä tai esityspäivinä? ”Mä käyn esityspäivänä aina tekstin läpi, jossain vaiheessa. Ennen esitystä pyrin myös pitämään itseni hyvällä päällä, mä höpöttelen ihmisten kanssa ja touhuilen. Availen koneistoa. Ei mulla mitään sellaisia ole, että vasen sukka ensin ja sitten vasta oikea.”

Kerro joku legendaarinen kommellus. ”Voi niitä on paljon! Vaasassa varsinkin sattui ja tapahtui. Mun ensimmäinen työpaikkani oli Vaasan Kaupunginteatteri vuonna 1985, ja sinnehän mä jouduin heittämällä kolikkoa. Mulla ei ollut vakituista asuntoa silloin Teatterikoulun viimeisellä vuosikurssilla, ja me notkuttiin aina Ravintola Ankkurissa, joka sijaitsi Punavuoressa lähellä koulua. Mulle soitettiin Vaasasta sinne ravintolaan, että tuletko tänne töihin. ”Nyt on sen verran kiire tässä, en nyt ehdi keskustelemaan asiasta, soittakaa seuraavana päivänä kouluun”, me taidettiin pelata flipperiä siinä joten tärkeät hommat oli meneillään. Noh, nehän soitti sitten koululle, jonne olin mennyt hyvinjuhlitun yön jälkeen. ”Tuletko tänne töihin?” ”Pieni hetki”, vastasin ja kaivoin taskustani 20-pennisen. Kruunalla lähden, klaavalla en. Kruuna tuli, ja sitten mentiin. Kesällä näyttelin Robin Hoodia ja ykskaks tajusin, että huomenna pitää muuttaa Vaasaan eikä mulla ole asuntoa! Ekan vuoden asuin lavastamossa siellä, nukuin yhden koivulavasteen takana ja joka aamu klo 7 heräsin kun lavastemiehet tuli hommiin ja meteli alkoi. Mihin me muuten jäätiin? Mä eksyin sivupoluille jälleen. Mikä oli kysymys?” Ilkka nauraa.

”Ai niin se kommellus! Vaasan Kaupunginteatterissa oli Brechtin ”Hääjuhla”-näytelmä, Pentti Helin näytteli sulhasta ja mä näyttelin hänen ystäväänsä. Morsianta näytteli Inkeri Kivimäki ja morsiamen isää näytteli Paavo Hyttilä, jo edesmennyt legendaarinen näyttelijä. Oli kohtaus, jossa istumme pitkän pöydän ääressä ja morsiamen isällä ja minulla on pieni sanaharkka meneillään. Ollaan tehty monta kertaa se kohtaus, syödään häälounasta, jossa on siikaa ja setsuurileipää ja omenamenua. Paavo Hyttilä replikoi … hänellä oli tämmöinen ”vanhan liiton tapa replikoida eli todella kuuluvasti ja asiallisesti” (*Ilkka puhuu kuuluvalla ja asiallisella äänellä*) ja hänellä muuten oli vanhan liiton tapa myös maskeerata itse itsensä. 30-luvun erittäin vahvalla pumadalla varustettu kaveri ja hän replikoi koko ajan näin, ottaa ruokaa ja jatkaa puhetta kas näin. (*Ilkka esittää toimintaa ja minä meinaan pudota jo tuolilta...*) Yhdessä esityksessä hänellä sitten jää ruoto hampaiden väliin ja koko ajan replikointi jatkuu. Kaikki tapahtuu puolessa sekunnissa. Hän yrittää replikoinnin keskellä tyylikkäästi nykäistä pikkuista ruotoa hampaiden välistä ja kas, kuuluu ääni PLOP ja Paavolla lähtee ylätekohampaat mukana! Ne jää roikkumaan ruodon päähän ja killuvat siinä silmieni edessä. Mä katson tilannetta hämmentyneenä, lasken päätäni alas ja ajattelen että ”älä katso Paavoa nyt älä katso Paavoa nyt” ja katson kuitenkin. Paavo replikoi edelleen koko ajan, mutta kun häneltä puuttuu koko yläklaviatuuri, niin hän näyttää ihan mahdottomalta. Ihan kuin joku sketsihahmo! Se tunkee ne hampaat takaisin ja itse olen punainen kuin tomaatti, en kestä enää ja mun on päästävä lavalta pois. Häivyn lämpiöön ja ulvon naurusta siellä. Ai saatana, ei tästä tuu nyt mitään! Noh, mentävä on takaisin ja toinen puolisko on menossa, on vielä näytelmää jäljellä vaikka kuinka paljon. Ruoto on saatu katkaistua, mutta pieni piikki on jäänyt kiusaamaan ja pistämään ylähuulta. Joka kerta kun mä häntä katson, hän yrittää ikään kuin huomaamattomasti saada sitä pois, venyttelee huultaan. Joka katsoja takuulla näkee mitä hän touhuaa. Onks morsiamen isällä nyt kaikki lääkkeet kohdallaan? Viimeisessä kohtauksessa morsian ja sulhanen juttelee, hyvin kaunis kohtaus. Paavo seisoo vieressäni ja ruodon pistäminen käy ilmeisesti niin sietämättömäksi, että hän lähtee kesken kaiken vierestäni takaperin peruuttamaan läheisen tekopalmun taakse! Näen tämän kaiken sivusilmällä. Hän näkyy kaikkialle sieltä palmun takaa ja pitää ihme hörinää, kuin hevonen. Yksikään yleisöstä ei seuraa sitä Penan ja Inkerin kaunista kohtausta, vaan kaikki tuijottaa palmun takana muka piilossa olevaa Paavoa! Ai jumalauta sitä tilannetta”, Ilkka nauraa ja koska tilanne on hyvin elävästi kuvattu, itse olen jo otsa pöytää vasten nauramassa. Huh huh!



Kerro joku oikein hyvä muisto. ”Nuorena tuli paljon luisteltua ulkojäällä Keravan keskuskentällä. Talvisin pelasin siellä aina lätkää. Vanhat lamput heilui tuulessa ja siellä oli neljä kaiutinta, joista soittivat ilmeisesti mankasta samaa nauhaa koko ajan. La Paloma soi aina, tää ”kun aavalle meren läksin mä purrellain”. Aina kun kuulen sen radiosta, tulee mieleen tuo aika ja rusettiluistelut ja muut.”

Mitä haluaisit sanoa nuorelle itsellesi, jos tulisi sellainen mahdollisuus? ”Voi Ilkka, tee moni asia toisin. Kuuntele vanhempia ja älä perkele hätiköi. Kaikella on aikansa. Älä hätiköi äläkä hölmöile, niin pääset paljon paljon vähemmällä. Voi kun saisikin sanoa itselleen noin!”

Onko sinulla mottoa? ”Kyllä on, isävainaa jo hoki aikoinaan ”Täys ralli päälle!” ja sitä samaa olen hokenut ja pyrkinyt noudattamaan tekemisissäni.”

Mikä sarjakuvahahmo tai muu fiktiivinen hahmo haluaisit olla? ”Mä haluaisin olla Ressu-koira. Hänellä on monta alter egoa, siinä kaverissahan on jotain täysin suvereenia ja lintu Kaustinen on hänen kaverinsa. Ressussa on jotain todella viehättävää.”

Jos saisit viettää päivän naisena, miten viettäisit sen päivän? ”Seuraisin itseäni kaupungilla, jotta saisin selville miten pöljästi ihminen toimii, jos saa huomiota viehättävältä naiselta. Ehkä mä kävelisin kaupungilla paljastavissa vaatteissa ja sen jälkeen kun miehet vislailisi, mä kävisin koppaamassa niitä päin näköä.”

Jos ihminen menisi syksyisin talviunille, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan siltä varalta, että heräät kesken kaiken? ”Siellä olisi Viola-juusto-meetvursti-näkkärivoileipiä, Airamin termarissa mustaa murukahvia jossa on sokeria ja Veikko Huovisen koko tuotanto. Niillä pärjäisin oikein hyvin. Kynttilä tai lyhty pitäisi olla myös. Ai samperi kun saiskin viettää talven noin! Välillä kun on oikein väsynyt, sitä kuvittelee itsensä jonkun valtavan suuren kuusen alle pesään, mistä kukaan ei löydä. Siellä voisi vain pötkötellä, mahdollisesti metsän jänö saattaisi tulla katsomaan. Tai metsän vanhan pöllövaarin kanssa siellä pelailla yatzya, ”huhuuuu!”. Ai että!” innostuu Ilkka.

Jos rakentaisit puuhun majan, mitä ottaisit sinne mukaan? ”No kaikki noi äskeiset ja lisäksi vanha levysoitin tai radio. Ja karttapallo. Rakastan karttapalloja, mulla on niitä kaksi. Mikään ei ole rauhoittavampaa kuin karttapallon sininen valo.”

Jos voisit aikakoneella palata menneisyyteen johonkin tiettyyn hetkeen tai ajanjaksoon, minne matkaisit? ”Mä menisin 1900-luvun alun Helsinkiin. Se on ollut erikoinen ja villi paikka, ja siellä on ollut vaikka minkänäköistää kulkijaa ja onnenonkijaa. Siellä olisi ollut mahdollisuus tavata myös kansakuntamme suurmiehiä, Gallen-Kalleloita ja Sibeliuksia. Ravintola Kämppiin istumaan samaan pöytään heidän kanssaan.”

Tulevia roolejasi tai muita töitäsi? ”Nyt ei ole mitään ja olenkin vähän kauhuissani. Jotain uutta omaa tuotantoa alan taas suunnittelemaan. Saiturin joulu jatkuu taas Tampereella loppuvuodesta ja omia keikkoja teen. 2017 on suunnitelmissa lähteä esiintymään Jenkkeihin amerikansuomalaisille Huovisen ja muun tuotannon kanssa, ja se on vähän isompi homma. Mä rakastan teatterintekemistä ja tekisin sitä vaikka koko ajan, mutta mun luonteenlaadullani se ei olisi mahdollista koska se vie sitten multa yöunetkin.”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

- Mistä sanasta pidät eniten? - Kyllä
- Mistä sanasta pidät vähiten? - Ei
- Mikä sytyttää sinut? - Kauneus
- Mikä sammuttaa intohimosi? - Tylsyys
- Mikä on suosikkikirosanasi? - Perkele
- Mitä ääntä rakastat? - Variksen ääntä
- Mitä ääntä inhoat? - Jonninjoutavaa mölinää
- Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Metsuri
- Missä ammatissa et haluaisi olla? - Kirurgi
- Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - Vihdoinkin!

 Hämeenlinnan Teatterin näytelmän Sibelius - Kohtalonyhteydet lehdistötilaisuudessa Ilkka Heiskanen nousi kuumailmapallon kyytiin. Jean Sibelius oli 10-vuotiaana piirtänyt kuvan, jossa vilkuttaa kuumailmapallosta ja teatterin piti toteuttaa tämä haave. Lumisade sotki kuitenkin haaveet ja pallo ei noussutkaan taivaalle. Tapahtumaa valokuvasi Jaakko Virtanen, jolta sain kuvat käyttööni. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Heräsikö ajatuksia? Iloiten otan vastaan kaikki kommentit (ne tosin julkaistaan vasta hyväksynnän jälkeen, roskapostin vuoksi).