Haastattelussa Vesa Vierikko

Vesa Vierikon tapasin joulukuun puolivälissä Ravintola Elielissä Helsingin rautatieasemalla.

Vuonna 1956 syntynyt Vesa on horoskoopiltaan kaksonen. ”Mä olen syntynyt Lappeenrannassa, mutta ollessani 6-vuotias me muutettiin Tampereelle. Kävin siellä kansakoulun ja oppikoulun. Vuodesta 1976 olen sitten asunut Helsingissä.”

Mitä harrastat? ”Nykyään mä harrastan piirtämistä. Vanha lapsuuden ykkösharrastukseni on palannut. Lisäksi mä harrastan purjehdusta ja kesämökkeilyä, en oikein muuta. En harrasta liikuntaa enkä mitään sellaista. Mä piirrän ihan kaikenlaista kyllä. Mun piirrustusharrastukseni loppui siihen, kun pääsin Teatterikouluun. Siihen asti mä olin piirtänyt joka päivä monta tuntia jostain kolmivuotiaasta lähtien. Silloin lapsena se oli sellaista realismiin pyrkivää, eli tuloksen piti olla mahdollisimman paljon mallin näköinen. Nyt kuvataiteilija Markku Pääkkösen kanssa kokoonnutaan kerran viikossa 4-5 tuntia, ja oon huomannut, että mun taitoni on yhä tallella ja olen löytänyt nyt myös tietynlaisen vapautumisen, eli kuvan ei tarvitse olla realistinen. Kuva itse alkaa tuottaa itseensä kaikennäköistä uutta. Kun uskaltaa katsoa sitä kuvaa, niin sieltä alkaa nousta kaikennäköistä esiin, ja se on mielettömän hienoa”, Vesa hehkuttaa.

Osaatko soittaa jotain instrumenttia? ”Mä oon soittanut oboeta, mutta en mä sitä osaa soittaa. 3,5 vuotta oon aikanaan Tampereen musiikkiopistossa sitä soittanut. Kyllä mä sieltä vielä kauniin äänen saan aikaiseksi, onhan sekin jotain.”

Mitä sanoisit ammatillisessa mielessä sinun vahvuudeksesi? ”En mä tiedä onko ne vahvuuksia, mutta mulla on esimerkiksi hyvä näyttelijän tekniikka, ja kun mun tekniikkani ei estä mua miettimästä niin mä tiedän, että mun tekniikkani riittää sen hahmon rakentamiseen. Toinen on sitten se, että mä olen mukavalla tavalla hullu. Kun mä en kunnioita ihmisiä, niin mä uskallan nauraa ihmisille, joka taas johtaa siihen, että mä teen koomisia hahmoja, koska mä nään ihmiset koomisina, meidät kaikki.”

Heh, tässäpä onkin nyt mukava istua tarkkailevien silmien alla. ”Niinpä. Ja kun mä katson aamulla peiliin ja näen sieluni sisään, niin sama asia. Heh, et miten meistä tämmöisiä on tullut? Ihan käsittämätöntä. Jo pelkästään se, että me on noustu seisomaan, on äärimmäisen typerä temppu. Ammatin ulkopuolelta sit sanoisin, että kyllä mulla mielestäni on visuaalinen silmä ihan ookoo, ja sit mä tykkään tehdä kotitöitä ja laittaa ruokaa. Se on vähän sellainen ns. pakollinen harrastus. Mulla on sentään seitsemän lasta, kyllä siinä on saanut vääntää niin ruokaa kuin muutakin”, naurahtaa Vesa.

Mikä olisi sellainen taito, jonka haluaisit osata? ”Talonrakentaminen! Siinä mä oon jo aika pitkällä myös, oon aina tykännyt tehdä puutöitä, ihan pienestä pitäen. Mulla on aina ollut puukko, ja puu on sitä kautta tullut mulle tutuksi materiaaliksi. Se on nautinnollista! Mä rakastan rakentamista ja korjaamista.”

Onko suvussasi muita teatterialalla olevia? ”Ei oo teatterialalla. Tosin kaikki ihmisethän jollain lailla on koko ajan ”teatterissa”, tietoisesti tai tietämättään. Mun isoisäni Ludvig Kuure oli teatterialalla siinä mielessä, että hän oli ensimmäisiä Jehovan todistajia ja hänellä oli lapsia aika monen naisen kanssa. Hän oli kuulemma taitava siinä todistamisessaan, ja hänellä oli yksi Suomen harvoista taivaspaikoistakin, mutta hän menetti sen sitten ”sattuneesta syystä”...”

Milloin kiinnostuit teatterista/näyttelemisestä? ”Veikko Sinisalon Jarno-poika tuli mulle oppikoulukaveriksi ja me oltiin heti kuin paita ja perse. Sitä kautta mä sitten tutustuin Veikkoon ja Kaijaan, jotka oli molemmat näyttelijöitä ja sitä kautta mä ajauduin teatteriin, pääsin tavallaan keittiön kautta sisään. Sieltä se sitten lähti. Mä osasin tehdä silkkipainotöitä ja vahingossa mä sitten ajauduin tamperelaiseen aloittelevaan teatteriryhmään, joka oli nimeltään Teatterinuoret. Mä menin tekemään niille t-paidat, joissa oli painettuja kuvia ja jotenkin mä jämähdin sitten siihen porukkaan. Olin silloin jotain 12-13 -vuotias. 15-vuotiaana mä päätin, että musta tulee näyttelijä ja sen jälkeen ei koulunkäynti enää hirveästi kiinnostanut. Mä uskoin, että siitä ei olis ollu mulle mitään hyötyä, eikä siitä mitään hyötyä kyllä ollutkaan!”

”Teatterikouluun mä pyrin kaikenkaikkiaan kolme kertaa, vuonna ´76 pääsin sitten sisään. Sitä ennen tein kaikenlaisia hanttihommia, kävin välillä koulussa, soittelin oboee, piirtelin ja harrastin teatteria. Olin myös Tampereen Työväen Teatterissa iltanäyttelijänä yhdessä näytelmässä. Teatterikoulusta mä valmistuin 1980.”

Mitä tekisit, jos et olisi tällä alalla? ”Mä olisin varmaankin graafikko. Luulen, että piirtäisin jotain, koska teatteri vei multa nimenomaan sen, ne vaihtoi tavallaan paikkaa.”

Miksi olet näyttelijä? ”Kuten sanoin, mä halusin 15-vuotiaana jo tulla näyttelijäksi. Ei ole mitään muuta syytä. Tänään just mietin, että oon aina halunnut uskoa, että näyttelemisellä tai teatterintekemisellä olisi jotain vaikutusta yhteiskuntaan, mutta oon tullut siihen tulokseen, että teatterintekeminen ei vaikuta mihinkään muuhun kuin teatteriin. Se korkeintaan tuottaa mielihyvää ja muuta, mutta vaikka sä kuinka pyrkisit olemaan peili ja näyttämään epäkohtia yhteiskunnasta ja kaikki olisi sitä mieltä, että ”joo toi on kyllä totta”, niin ei se silti muuta mitään! Ne päätökset tehdään jossain ihan muualla. Ihmisille se antaa uutta näkökulmaa ja ajatuksia, mutta... Mä en oo pessimisti, mutta mä oon realisti.”

Miten ajatuksesi näyttelijän työstä ovat muuttuneet tässä vuosien varrella? ”Mä olin ennen paljon idealistisempi ja Ryhmäteatterissa me haluttiin olla idealisteja. Olin siellä kuitenkin parikymmentä vuotta. Kyllä me siellä sit tajuttiin se, että kyllähän tämän viihdyttävää pitää olla myös. Me kyllä nautittiin tekemisestä ja näyttelemisestä ylipäänsä, sehän on niin kuin leikkiä. Nyt mä myönnän realismin tosiasiat, idealistisuuteni on vähentynyt ja karisemaan päin.”

Onko sinulla mahdollisesti omia ammatillisia esikuvia? Tuo on ehkä väärä sana tuo esikuva, mutta ymmärtänet varmaan mitä tällä tarkoitan. ”Kyllähän sitä pienenä tuli paljon nähtyä just Sinisalon Veikkoa, et hän nyt luonnollisesti on yksi sellainen, mutta me ollaan sen verran erityylisiä näyttelijöitä, että ei hän mulle mikään suora esikuva koskaan ollut, paitsi lausujana kyllä. Hän käsittelee niin hienolla tavalla tekstiä. Sit vanhoja suomalaisia on tietty, kuten esimerkiksi Aku Korhonen. Esikuva on tosiaankin vähän väärä sana, mutta heidän näyttelemistään kunnioittaa omassa tyylilajissaan. Näistä nykyisistä voisin sanoa, että kaikki jotka tekee vilpittömästi ja täysillä työtään, niin se asenne on mun esikuvani.”

Vesa aseman edustalla / (c) Teatterikärpänen

Missä eri teattereissa olet näytellyt? ”Työviksessä, Ryhmäteatterissa, Kansallisteatterissa, Heinolan kesäteatterissa ja Helsingin Kaupunginteatterissa. Oon nyt ekaa kertaa vierailemassa HKT:ssa, en oo koskaan aiemmin ollut.”

Mainitse muutama omasta mielestäsi merkittävä roolityösi. ”Me tehtiin paljon Molièren näytelmiä Ryhmiksessä. Mulle lankesi heti ensimmäisestä tehtävästä lähtien näytellä ne roolit, joita Molière itse oli näytellyt. Niissä on sellaista tietynlaista vääntöä. Sitten tuo Amadeus ja siinä Salierin rooli. Se on upeasti kirjoitettu näytelmä ja me tehtiin Ryhmikseen siitä aika hyvä esitys. Se on ollut sellainen itsellekin vaikuttava juttu, se oli katsojien kanssa yhteinen kokemus, joka on aika harvinaista. Se on niin hyvin rakennettu ja tarkoituksella tehtykin juuri sillä tavalla, että siinä vähän itkettiin katsojien kanssa tai pyrittiin olemaan itkemättä, joka on aika hienoa. Sitten on noi Dostojevskit...Karamazovin veljekset tietysti, vaikka mä näyttelinkin siinä kolmea eri roolia. Se oli vavisuttava viisituntinen, ja siinä ehti jo vähän psyykeenkin mennä se, kun sitä kuudettakymmenettä kertaa mentiin. Naisnäyttelijät itki ja halinalleja oli tuotu jo kotoa paikalle. Se oli psyykkisesti raskas, julma tarina. Noh, lisäksi on sitten näitä mukavia komediallisia juttuja, ja tv-ja leffapuolelta myös. Niitäkin on ollut kiva tehdä. Näyttämöllä näytteleminen on kuitenkin se kuninkuuslaji. Jos sä hallitset näyttelemisen tekniikan näyttämöllä, olla joku toinen, niin leffa on sitten piece of cake. Jos on hyvä ohjaaja...”

Onko sinulla nyt tai aiemmin ollut jotain tiettyä roolihaavetta? ”Ei, koskaan ei ole ollutkaan. Olen aina ajatellut niin, että seuraava työ on se mihin keskitytään.”

Kuka olisi unelmiesi vastanäyttelijä, jos saisit valita kenet tahansa? ”En mä osaa vastata tähän. Mun unelmat on jo täyttyneet ja oon saanut näytellä niin hienojen ihmisten kanssa.”

Mikä on parasta työssäsi? ”Kyllä se leikki siinä on parasta. Aikuiselle ihmiselle maksetaan siitä, että se on hiekkalaatikolla, ja toiset maksaa sen katsomisesta ja jopa taputtaa vielä! Ja sitten tietysti yhteisen kokemisen ja antamisen, selviytymisestä luovuttamisen tunne, niin tekijänä kuin vastaanottajanakin. Se on niin mielenkiintoinen ajatus, että ihminen, joka väittää olevansa älykäs, suostuu maksamaan siitä bluffista, siitä että kahdessa tunnissa sille valehdellaan ihan mahdottomia, ja se suostuu uskomaan sen kaiken! Se on jotenkin viehättävä ajatus, ja siellä ollaan tasavallan presidenttiä myöten ja sekin uskoo kaiken, kun niin on sovittu. Et nyt mä oon näkymätön, kas näin. Ja hei, noi toisethan ei nyt näe tuota, kun se on näkymätön”, Vesa heittää naureskellen esimerkin.

Miten sinä määrittelisit sanaparin ”teatterin taika”? Onko se juuri tuota äsken mainitsemaasi? ”Se on juuri tämä illuusio. Kun katsoja tulee paikalle, hän tulee sellaiseen illuusioboxiin ja suostuu maksamaan siitä ja oikein haluaa tulla sinne vapaaehtoisesti. Se taika on nimenomaan se juttu, että sua kuljetetaan paikasta toiseen. ”Tähdet Saharan yllä”-näytelmä, yhtäkkiä sua kuljetetaan Marrakechin torilla jos niin sanotaan ja jos se on taiten tehty, niin se on lähes tottakin sillä hetkellä. Kaikkiin aisteihin vaikuttaminen on sallittua. Näytelmässä ”Scapinin vehkeet” yksi kohtaus tapahtui rantalaiturilla ja oltiin levitetty tervaa näyttämön alle... Tästä tuli myös mieleeni yksi toinenkin juttu. Timo Torikka näytteli puliukkoa Hannu Salaman näytelmässä Finlandia. Timo näytteli puliukkoa ensinnäkin niin, että joka esityksessä se kusi housuunsa lastenrattaissa, kyllä. Se joi aika paljon ennen sitä, toisessa roolissa. Niitä vaatteita ei saanut muuten pestä. Mitäpä luulet, että miltä kahden kuukauden kuluttua joka ilta kustut housut ja vaatteet alkaa haista? Joka ilta kun se laittoi ne päälleen, nehän oli aina ehtineet kuivahtaa eli ei ne silloin haisseet, mutta sitten kun vähänkin hikoili, niin se löyhkä oli jotain niin kauheaa, että eturivin ihmisiä ihan oksetti. Me heitettiin Timo kokonaan yhteisestä pukuhuoneesta pois ja varaston perälle lyötiin naula seinään, ”tossa on sun vaategarderobisi ja pidät ne siellä etkä tule tänne ihmisten ilmoille!” Vesa muistelee nauraen.

Mitkä asiat inspiroivat sinua? ”Pienet yksityiskohdat inspiroi mua. Mä en inspiroidu isoista ja hallitsevista asioista, vaan pienistä yksityiskohdista, joita mä rakastan ja jotka kuljettaa mut kohti isompia. Mä rakastan sen henkilön rakentamista, jota ei ole oikeasti olemassakaan. Se on vähän niin kuin Frankenstein olisi! Sä saat itse rakentaa ihmisen, millainen se on ja miten se puhuu. Se inspiroi. Piirroshommissa inspiroidun siitä, että se kuva alkaa synnyttää uutta kuvaa ja mä nostan sieltä esille sen uuden kuvan, joka synnyttää ehkä taas uutta. Sitä voi tehdä monikerroksisesti. Sen mä olen myös huomannut, että kannattaa pysäyttää se kuva myös välillä. Et nyt tää on valmis, siihen ei kosketa enää. Ja sit otetaan seuraava piirros työn alle.”

Podetko ramppikuumetta? ”Kevyttä, mutta en pahaa. Olen oppinut hallitsemaan sitä, mulla ei ole ikinä ollut sillai pahaa oloa. Pieni jännitys on aina hyvästä, se nostaa mut. Se ei ole pelottavaa eikä kauhistuttavaa.”

Kumpi jännittää enemmän, ensimmäinen yleisö vai ensi-ilta? ”Ensimmäinen yleisö on vielä harjoitus, ja sehän ei jännitä vaan on mielenkiintoinen siinä mielessä, että miten yleisö ottaa sen ja tuleeko millaisia reaktioita. Ensi-illassa homma on yleensä jo niin valmis, etten nää mitään syytä ruveta sitä mitenkään erityisesti jännittämään. Se on harjoiteltu jo niin moneen kertaan jo.”

Onko sinulla jotain omia rituaaleja ja rutiineja, joita toistat ennen esitystä tai esityspäivänä? ”Kyllä mä muutamaa minuuttia ennen esitystä istun alas ja keskityn. Olen laittanut kaikki valmiiksi. Ajattelen sukulaiseni läpi ja toivotan kaikille hyvää. Esityspäivinä on jo aamulla takaraivossa se tieto, että tänään on esitys. Kyllä se vaikuttaa sitten siihen, että mitä ja milloin syö, et mikä on energiatason oltava esityksessä, et mikä sen kesto on ja miten raskas rooli on kyseessä. Sellainen rutiini mulla on, että menen suunnilleen samaan aikaan teatterille, vaihdan vaatteet ja laitan maskit, ja ne teen aina samassa järjestyksessä. Siitä rutiinista on vaan tullut sellainen ja se kannattaakin tehdä niin, se on just sitä keskittymistä myös. Eikä se siitä häiriinny, jos joku tulee siihen väliin häiritsemään, sen voi panna poikki ja jatkaa sitten. Mä oon ollut aina sitä mieltä, että ammattitaitoa on se, että mahdollisimman nopeasti opettelet menemään nopeasti siihen roolihenkilöön, ettei sun tarvi viittä tuntia aikaisemmin keskittyä, ja että sieltä roolista tullaan yhtä nopeasti pois, et kiitoksissa ei olla enää roolissa. Silloin ollaan jo ihan vapaa.”

Kerro joku legendaarinen kommellus! ”Ehkä legendaarista oli se, kun Ville Virtanen löi päänsä muuriin Suomenlinnassa ”Taru Sormusten herrasta”-jutussa. Kukaan ei nähnyt sitä tapahtumaa. Ville oli ihan sekaisin kolme-neljä päivää sen jälkeen. Me muut aateltiin, et mikä sillä on! Onks se ruvennut vetään jotain kamaa? Se puhui ihan sekavia, näyttämölläkin se vaipui yhtäkkiä johonkin eikä suostunut esimerkiksi kuolemaan. Se oli kiusallisen legendaarista, hän itsekin kirjassaan kertoo tästä. Hänellä oli aivotärähdys, ja paha. Ihme ettei mennyt taju, se paikkakin tiedetään missä se tapahtui, juostiin siellä pimeässä toisesta kohtauksesta nopeasti sisään ja Ville tuli viimeisenä sieltä, hänen pitikin tulla viimeisenä. Pitkä kaveri kun on, niin oli komauttanut päänsä sitten.”

”Niitähän sattuu silloin tällöin, että joku unohtaa tekstin ja yrittää sitten selviytyä siitä, ja ajaa itsensä vaan entistä vaikeampaan tilanteeseen. Kaikki muut tietää sen ja näkee, et se on aivan kusessa nyt! ”Tärkeintä on olla aito”-näytelmässä, en muista mikä se syy oli, mutta pudottiin koko porukka ja yleisö. Ulvottiin viisi minuuttia, sekä yleisö että me, se meni aivan kaoottiseksi. Se lähti jostain ihan pienestä, ja yleisö näki sen, että nyt tää karkaa käsistä ja niinhän siinä kävi. Veikko Sinisalolla kävi yhdessä yleisöennakossa siten, että putosi ihan täysin ja se nauruhan on todella tarttuva. Aina se yritti tulla uudelleen kohtaukseen ja eihän siitä tullut mitään, sitä kesti varmaan vartin. Se lähti siitä, että sen piti sanoa ”mennään aasin rattailla sairaanhoitajan luo” ja se sanoi sen vahingossa toisin päin”, Vesa nauraa.

Kerro joku oikein hyvä muisto. ”Elämäni on täynnä mukavia muistoja, en pysty nostamaan sieltä mitään tiettyä esiin. No, ensirakkaudet on ollu kauheen kivoja...”

Tähän väliin minä kerron lukioaikaisen muistoni siitä, kun luokkakaverini piti Vesa Vierikosta esitelmän ja näytti pätkän Katsastus-elokuvaa esitelmän lomassa. Siitä hetkestä eteen päin Rimpiläinen oli loppuviikon sairaana meidän luokaltamme ja homma johti rimpiläiskieltoon, eli nimeä ei saanut mainita luokassa lainkaan. Leffan nähneet tietävät kyllä mistä on kyse...

Käytkö katsomassa muiden esityksiä? ”Enpä juuri. Kymmenen vuotta tuli oltua TeaKissa hommissa ja sitä ennen mä kävin katsomassa noin kymmenen esitystä vuodessa keskimäärin, ja TeaKissa mä kävin katsomassa noin kymmenen esitystä kuukaudessa. Sain nähdä aika lailla tarpeekseni niihin aikoihin, eli nyt mulla ei ole minkäänlaista hinkua nähdä teatteriesityksiä. Kohta saattaisi ruveta taas kiinnostamaankin.”

Tulevia roolejasi tai muita töitäsi? ”Olen nyt kieltäytynyt kaikista rooleista, ”Vielä ehtii” pyörii kolme iltaa viikossa ja se riittää hyvin mulle. Jos aikataulut natsaa, keväällä aletaan kuvata yhtä sarjaa ja mä olen lupautunut siihen mukaan. Kesällä sitten minä, Loiri ja Petelius ollaan samassa jutussa”, Vesa vihjaisee tulevasta ja myöhemmin selviää, että kesällä kuvattavassa jutussa on kyse uudesta Joulukalenterista.

Onko sinulla mottoa? ”Kaikki järjestyy.”

Mitä terveisiä haluaisit lähettää suomalaiselle teatteriyleisölle? ”Älkää uskoko mitä teille sanotaan. Uskokaa silmiänne ja pitäkää oma mielipiteenne.”

Osaatko imitoida jotain henkilöä? ”Ihan näitä perinteisiä...Jörn Donneria, Jussi Jurkkaa, Fakiiri Kronblomia...Näähän on tietysti ääni-imitaatioita. Kun alussa puhuttiin siitä, että mä olen tekninen näyttelijä, niin on mulle näyttelijänä kehittynyt sellainen, että kun mä vähän aikaa katson ihmistä, niin mä hyvin nopeasti löydän sieltä sen gestiikan siihen olemukseen ja missä se sen kipu on, vaikkei se oikeasti näyttäisi sitä. Sitten on helppo muuntua siksi ihmiseksi, pääsee fysiikaltaan ja rytmiltään lähelle sitä. Ihmisen älykkyysosamäärä on muuten mielenkiintoinen asia näyttelijälle! Ihmisen ÄO:ta muuttamalla sä muutat koko sitä näyttelijäntyötä. Usein itserakkaat näyttelijät pilaavat koko henkilön ja jutun sillä, että näyttelevät tyhmän roolihenkilön viisaammaksi, kun ne ajattelee, että tulee muuten tyhmä vaikutelma. Pitäisi aina hahmottaa tarkkaan, että kuinka älykäs se henkilö on tai kuinka tyhmä tai yksinkertainen se on. Siinä on komedianäyttelemisen yksi avain, voin sen paljastaa tässä.”

Mikä supersankari haluaisit olla ja miksi? ”En mikään, mutta jos joku pitää sanoa, niin Teräsmies voisi kiva olla.”

Jos voisit viettää päivän naisena, mitä tekisit? ”Kyllä mä ensin tutkisin oman kehoni ihan ensimmäisenä, et mistä tässä on kysymys. Sit seuraavaksi mä asettuisin uhriksi miesten viettelylle, mua kiinnostaa se siltä puolelta, et kuinka te yritätte ja mitä keinoja te käytätte.”

Jos ihminen menisi syksyllä talviunille ja heräisi keväällä, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan siltä varalta, että heräät kesken kaiken? ”Unilääkettä! Kyniä ja paperia, tablettitietokone ja nettiyhteys. Mä haluaisin kyllä äkkiä takaisin uneen. Tai sitten voisi ottaa unilääkkeeksi oopiumia, jota en oo kyllä koskaan kokeillut. Aina kun heräisi, niin ottaisi lisää. Se on ihan niin kuin matka toiseen maailmaan kuulemma, ja kuitenkin makaat vaan paikallaan siellä pesässä.”

Jos rakentaisit puuhun majan, mitä sinne ottaisit mukaan? ”Ottaisin sinne mitä milloinkin tarvitaan. Jos haluaisin mennä sinne syömään lakritsaa, niin sit ottaisin lakritsaa.”

Jos voisit palata aikakoneella menneisyyteen johonkin tiettyyn hetkeen tai ajanjaksoon, minne menisit? ”Kyllä mä menisin tuonne Rooman vallan aikaan ja Jeesuksen syntymään. Mä oon lukenut aikanaan pitkää latinaa ja se aika on kyllä jättänyt jälkensä.”

Mitä aiot tehdä seuraavaksi? ”Aion kävellä ulos täältä ravintolasta, heh. Ja sitten menen Taiteilijakoti Lallukkaan ja alan piirtämään.”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

Mistä sanasta pidät eniten? - Rakas

Mistä sanasta pidät vähiten? - Tota

Mikä sytyttää sinut? - Katse

Mikä sammuttaa intohimosi? - Itsekkyys

Mikä on suosikkikirosanasi? - Vittu

Mitä ääntä rakastat? - Veden liplatus veneen kylkeen

Mitä ääntä inhoat? - Hammaslääkärin pora

Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Astronautti

Missä ammatissa et haluaisi olla? - Astronautti

Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - ”Mitä jäbä?”