sunnuntai 23. helmikuuta 2014

Järki ja tunteet / Helsingin Kaupunginteatteri

Järki ja tunteet / Helsingin Kaupunginteatterin Pieni näyttämö

Suomenkielinen kantaesitys 20.2. 2013, kesto noin 2h 45min väliaikoineen

Ohjaus Laura Jäntti

Rooleissa : Sara Melleri, Kreeta Salminen, Heidi Herala, Ursula Salo, Jussi Puhakka, Mika Piispa, Leena Uotila, Pekka Strang, Sanna-June Hyde, Jouko Klemettilä, Aino Seppo, Ville Tiihonen ja Kari Hevossaari sekä lisäksi Mirja Partti, Susan Olsson, Anne-Mari Kokkonen, Essi Huovila, Eppu Harju, Matti Hirvonen, Heikki Kallunki, Lasse Niemelä, Aki Piirainen ja Jukka Puhakka

Jane Austenin vuonna 1811 julkaistu rakastettu romaani kertoo Dashwoodin sisaruksista Elinorista (Kreeta Salminen) ja Mariannesta (Sara Melleri). Isän kuoleman jälkeen perheen taloudellinen tilanne aiheuttaa harmaita hiuksia yhdelle jos toisellekin. Talous olisi kuitenkin turvattu, jos neitokaiset pääsisivät naimisiin varakkaan miehen kanssa ja näissä pyrkimyksissä heitä etenkin tätinsä rouva Jenkins (Leena Uotila) pyrkii avittamaan minkä ehtii. Kuten arvata saattaa, rakkausasioissa kaikki ei kuitenkaan suju varsinkaan toisten ihmisten suunnitelmien mukaan, ja vielä kun pitäisi punnita, että painaako vaakakupissa järki vaiko tunteet.

 Meikäläisen Austen-tietämykset rajoittuvat Järki ja tunteet-filmatisointiin vuodelta 1995 ja parin suurehkon teatterissa tapahtuneen lähipettymyksen jäljiltä pelkäsin vähän ennakkoon, että luvassa olisi lähes kolmetuntinen puuduttavan pukudraaman parissa. Suureksi riemukseni sainkin heittää sekä ylpeyteni että ennakkoluuloni romukoppaan heti kättelyssä! Pukuja, kyllä. Draamaa, kyllä. Puuduttavaa, ehei! Kuin raikas keväinen tuulenhenkäys ja virkistävä vuoristopuro Sara Melleri kirmasi Marianne Dashwoodina paikalle ja olin välittömästi myyty.

Elinor ja Marianne / (c) Charlotte Estman-Wennström, HKT

Aluksi ihmettelin niukkaa lavastusta. Näyttämöllä ei ollut kuin kasa hiekkaa ja keinulauta. Palvelijat ja kantajat roudasivat paikalle matka-arkkuja, huonekaluja ja vaatekomeron, joista jälkimmäisestä etenkin muodostui tarinan edetessä hyvin mielenkiintoinen ja tärkeä osa tapahtumien kulkua. Se ruokki mukavasti mielikuvitustani katsojana, ja lisäväriä tähän toivat vielä valojen ja varjokuvien leikki. Jonkinasteiset projisoinnit ovat näköjään tulleet jäädäkseen, mutta tässä niitä käytettiin sentään kohtuudella ja aika osuvalla tavallakin. Mieleen ei ainakaan noussut, että "jaahas taas näitä!" , toisin kuin aiemmin.

 Samaistuin vuorollani kumpaankin sisarukseen! Kukapa meistä ei olisi käyttäytynyt Elinorin lailla hillitysti ja järki käteen-tyylillä, ja sisällä kuitenkin kuohuu ja mieli tekisi sanoa ja tehdä jotain aivan muuta. Eipä hänkään sitten aina pystynyt tunteitaan hillitsemään. Sisarensa Marianne taas oli niin aito ja kaikissa tunneryöpyissään niin rehellinen kuin vain nuori ihminen voi ja saa vielä olla - maassa kierittiin, rakkaudesta pakahtuneena pitkin seiniä kuljettiin ja jälleennäkemisen riemusta huudettiin ja riemuittiin. Ja jestas niitä kommentteja vanhempien naisten rakkauselämästä ja reumatismin runtelemista vanhemmista herrasmiehistä.

 Täpötäyden ensi-iltayleisön sai nauramaan nuoremman neiti Dashwoodin antaumuksellisen meiningin lisäksi etenkin tekstin nasevat osumat eläkkeidenmaksun tärkeydestä/hyödyttömyydestä ja jatkuva viittaaminen rahaan ja miesten tienesteihin. Yksittäisiä hörähdyksiä irtosi miesten kömpelöistä "tikusta asiaa"-tyylisistä keskustelunavauksista ja hughgrantmaisesta hermostuneisuudesta, en edes ole varma oliko niitä huvittavaksi tarkoitettu. Minusta se oli liikuttavaa. Itseäni miellytti suunnattomasti tanssiaisten viehko meininki (kaikkea ei tarvitse näyttää, vauhdikas helmanheilautus kertoo jo paljon), rouva Jenningsin iloinen "kukkia ja kynttilöitä"-huudahdus sekä minikokoisen pianon ääressä tapahtuneet lukuisat huikeat laulelot.

Marianne ja Willoughby / (c) Charlotte Estman-Wennström, HKT

Kreeta Salminen ja Sara Melleri olivat kyllä molemmat loistavia omalla tavallaan ja Leena Uotilan roolityö miellytti minua kovasti myös. Neitokaisten suuret rakkaudenkohteet jäivät kuitenkin hiukan etäisiksi tyypeiksi enkä itse oikein lämmennyt Mika Piispan Edward Ferrarsille enkä liioin Pekka Strangin Willoughbylle, mutta sen sijaan "vanhan ja raihnaisen" eversti Brandonin (Ville Tiihonen) kanssa lähtisin oitis kävelylle ja saisi pitää flanelliliivinsäkin päällään. Ah sitä ujoa ensikohtaamista, katseita ja saappaidenkopauttelua.

 Itsekin vähän yllätyin, mutta pidin tästä hyvin, hyvin paljon! Niin paljon, että kotomatkalla iski kuume varmaan ihan pelkästään siitä syystä, jotta joku paikallinen eversti olisi voinut minut ratsullaan kotiin kyyditä hoivattavaksi. Pah, taksilla jouduin matkaamaan loppukilometrit ja vielä naiskuskin kyyditsemänä.

Järki ja tunteet, ah ja voih! Kun ne on sopivasti balanssissa, niin hyvin menee. Pieni varoituksen sana lienee paikallaan kuitenkin sille, joka sattuu silloin kohdalle kun minulla on Marianne-vaihde päällä...

Täydet viisi tähteä ***** !!

(esitys nähty kutsuvieraana)

Elinor ja eversti Brandon / (c) Charlotte Estman-Wennström, HKT
ps. syksyllä 2014 everstin roolin tekee Sampo Sarkola. Ei hassumpi vaihtoehto hänkään, kävin jo katsomassa hänenkin versionsa vanhasta ja raihnaisesta herrasmiehestä...

torstai 20. helmikuuta 2014

Haastattelussa Matti Hakulinen

 Matti Hakulisen tapasin lokakuun lopussa 2013 Kulttuuriravintola Kivessä ennen Kylmä murha-näytelmän esitystä.

Vuonna 1970 syntynyt Matti on horoskoopiltaan skorpioni. ”Mä oon Porista kotoisin, and I´m proud of it! Töiden perässä olen asunut myös Raumalla, Joensuussa ja Jyväskylässä ja nyt asun täällä Tampereella.”

Mitä harrastat? ”Mä harrastan nykyään aika paljon laskettelua ja sitten kitaransoittoa. Matkailua myös, me matkustetaan niin paljon kuin vain suinkin, mutta välillä se on vähän hankalaa. Ja Euroopassa pääasiassa, omalla autolla kierretään vähän siellä sun täällä, eli ei niin suunnitella, mennään fiiliksen mukaan. Se on mun mielestä matkustamisessa parasta”, Matti summaa.

Osaatko soittaa kitaran lisäksi muita soittimia? ”Toi on siinä mielessä vaikee kysymys, kun lähipiirissä on paljon ihmisiä jotka siis oikeesti osaa soittaa soittimia, et riippuu vähän siitä että mihin sen mittarin sitten laittaa... Kyllä mä oon soittanut kitaraa, rumpuja ja pianosta saan jotkut soinnut otettua. Mulla on ollut bändejä paljon nuoruudessa ja vähän vanhempanakin, mutta ei tällä hetkellä.”

Mitä sanoisit ammatillisessa mielessä vahvuudeksesi? ”Ehkä se on semmoinen, että mä olen aika valmis tekemään ihan mitä tahansa, ja olen aina pyrkinytkin tekemään kaikenlaista. Mä oon valmis tekemään aika paljon jonkun roolin eteen, et esimerkiksi Porin Teatterin Beatles-hommaa varten opettelin kitaransoiton ihan sen roolin takia. Sellaisia haasteita toki kaipaakin, että opettelee duunin takia jonkun uuden taidon. Siitä saa itselleen pääomaa myöhempääkin käyttöä varten.”

Mikä olisi sellainen taito, jonka haluaisit osata? ”Kameratyöskentely kiinnostaa mua kovasti ja siihen haluaisin panostaa. Kesällä kuvattiin Tehdas-sarjaa ja kohta tulee ensi-iltaan vähän semmoinen avantgarde-elokuva ”Salpa”, se kuvattiin Lahdessa jo pari vuotta sitten. Mulla oli ihan pieni homma siinä, mutta nyt on vähän päässyt kiinni tuohonkin ammattiin, joka on vähän erilainen kuin tää meidän. Harrastuksiin liittyen haluaisin myös laajentaa osaamistani siellä saralla, vapaalaskua ja muuta extremeä.”

Löytyykö suvustasi muita teatteri-tai taiteellisella alalla olevia? ”Mun äidin äiti on ollut tanssijana teatterissa, mikä on tosin tullut ilmi vasta sen jälkeen kun mä olen lähtenyt tälle alalle. Isäni on ollut Porin Teatterissa avustajana joskus, ja siitäkään mä en oo tiennyt kuin näin myöhemmässä vaiheessa vasta. Isäni veljen Jussin rockhommat on tietysti antaneet jonkinlaista suuntaa ja pohjaa meikäläisellekin, esiintymistähän sekin on”, toteaa Matti.

Milloin kiinnostuit teatterista/näyttelemisestä? ”Mä oon joskus miettinyt sitä, että mistä ihmeestä tää on tullut, ja nyt mä oon saanut jotenkin vastauksen siihen. Olisko ollut lukion ykkösellä tai kakkosella sellainen tapaus, että eri alojen ammattilaisia tuli kertomaan työstään ja Lehtilän Teemu tuli sitten kertomaan näyttelijän työstä. Teemu oli siihen aikaan opiskelemassa täällä Tampereella. Mä en mitään muuta mahdollisuutta nää, se on ollut ehkä se hetki, jolloin mä oon aatellut, että toi pitää katsoa. Hauskaa oli se, kun sitten näyteltiin veljeksiä tuossa Onnenmaassa, et joku ympyrä siinä sitten sulkeutui.”

”Lapsena mä olin poikakuorossa jostain 10-11v lähtien, ja sitä kautta sitten on tullut esiinnyttyä paljon. Koulun joulujuhlanäytelmissä oon varmaan ollut joku joulupukki joskus, mutta enemmän se on ollut sellaista häröilyä ja häiriköintiä...”

”Porin Teatterissa mä olin lukioikäisenä avustajana parissa jutussa, ja lukion jälkeen mä hain TeaKiin. Pääsin sinne viimeiseen vaiheeseen, enkä tajunnut yhtään mitään että mistä siellä on kysymys. Vuosi oli 1989. Aattelin sit, et kun en kerran päässyt TeaKiin, niin haen sitten kansanopistoon, ja menin Joensuun lähelle Niittylahteen ja olin siellä vuoden. Sieltä pääsinkin sitten töihin suoraan, eli koulua en ole käynyt ollenkaan. Maarit Pyökäri oli silloin Raumalla teatterinjohtajana ja se otti mut harjoittelijaksi, ja sillä tiellä ollaan nyt. Kiitos Maaritin, hän järjesti mulle yksityistunteja TeaKissa ja muuallakin.”

Matti ja liiallista tunteen paloa varten sammutin... / kuva Teatterikärpänen

Jos et olisi tällä alalla, millä alalla mahdollisesti olisit? ”Mä oon aina ollut ns. silmät auki, en ole koskaan ollut mitenkään päämäärätietoinen. Oon aina kattellut ympärilleni ja mennyt sinne minne pyydetään. Isäni on poliisi ja isänisäni myös ja muistan, että joskus nuorempana äiti sanoi mulle, että jos poliisiksi alat niin selkääs saat. Jossain yhteishaussa mä pistin ykkösvaihtoehdoksi dreijaaja kun mitään muuta ei tullut mieleen, heh. Oon mä kyllä ”oikeitakin töitä” tehnyt; oon ollut kesätöissä parina vuonna Kemiran tehtaalla prosessityöntekijänä, mutta ammatikseni mä en oo koskaan tehnyt mitään muuta kuin tätä työtä. Jos kävis niin, että mulla tulis nyt mitta täyteen, niin mä voisin ryhtyä vaikkapa hiihdonopettajaksi tai vuoristo-oppaaksi!”

Miksi olet näyttelijä? ”Kai siinä on se, että haluaa välittää asioita toisille ihmisille ja antaa ajattelemisen aihetta. Se on ollut mulle oikeastaa ainut vaihtoehto ja se on tuntunut tärkeältä. Ja se porukassa työskentely on tosi hienoa edelleenkin.”

Miten ajatuksesi itse näyttelijän työstä ovat muuttuneet tässä vuosien varrella? ”Kyllä mä muistan sitä alun koulutusta, et eihän siitä mitään ymmärtäny mitä ne muut ihmiset sulle koitti sanoa. Ihan hippusen siitä kaikesta opetuksesta kuitenkin vain saa, ja nyt on alkanut vasta ymmärtämään, että mitä ne silloin on tarkoittaneet! Mutta ei tää perustyö oo kyllä mihinkään muuttunut. Tietysti tieto lisää tuskaa, ennen sitä vaan jotenkin koohotti menemään ja nyt joutuu ajattelemaan asioita enemmän.”

Onko sinulla mahdollisesti jotain ammatillisia esikuvia? ”Se vähän vaihtelee oikeastaan, et aina kun näkee jonkun hienon työn, niin ajattelee että wau! Esimerkiksi eilen tuli Kotikatsomossa sellainen elokuva kuin ”Väärät juuret”, ja oli kyllä niin hienoa katsoa sitä Pertti Sveholmin näyttelemistä. Ei mulla oikein sellaista pidempiaikaista ”esikuvaa” ole ollut, enemmän ne tulee jostain jutusta. Nuorempana mä fanitin Mickey Rourkea kovasti ja jonkun vaiheen kova juttu oli Christopher Lambert ja ne tietyt leffat. Etenkin se, missä oli Queenin biisejä, mikäs sen nimi nyt oli... Pitääkö oikein googlettaa! Highlander, just niin!” intoilee Matti.

Kuka olisi unelmiesi vastanäyttelijä, jos saisit valita ihan kenet tahansa? ”Kyllä se voisi olla vaikkapa Marilyn Monroe. Ja Tauno Palon kanssa olisi kyllä hienoa näytellä joku kohtaus.”

Entä kenen kanssa haluaisit laulaa dueton, ja mikä olisi mahdollisesti kappale? ”Mä voisin viettää nuotiohetken Tapio Rautavaaran kanssa. Tai Laila Kinnusen. Lailan kanssa laulaisin Muistojen Bulevardin. Tapsalle mä antaisin päävastuun, hän saisi valita biisin ja mä yhtyisin lauluun mukaan.”

Missä eri teattereissa olet näytellyt? ”Raumalla, Porissa, Nälkäteatterissa/Yövieraat-teatterissa (ei-fyysinen teatteri, jonka jäsen mä olen vieläkin), Jyväskylässä, Joensuussa ja Tampereen Teatterissa. Sit yhdessä vaiheessa olin virkavapaalla ja näyttelin Tauno Paloa Peacockissa, Oulussa, Nilsiän Louhosareenalla ja vähän muuallakin. Kesät on menny aika tarkkaan tuossa Nälkäteatterissa, meillä on ollut vuodesta ´95 lähtien sellainen esitys kuin ”Albatrossin tarina”. Hurmeen Juha ohjasi sen, Volter Kilven näytelmä. Joka kesä sitä tarinaa ollaan näytelty, vähän on väki vaihtunut. Pari meitä on vielä ihan alkuperäisjäseniä. Se on mulle tärkeä juttu ja siitä on tullut mulle vähän sellainen henkireikä.”

Mainitse muutama itsellesi tärkeä roolityö. ”Porissa oli ”Van Gogh ja postinkantaja”, siitä on joku muutos minussa lähtenyt ja se on ollut tärkeä. Sitten toi ”Ristin tien” Jeesus, Porissa tehtiin pari kertaa sekin ja se oli kyllä vaikuttava myös, joskin hankala rooli. Tietysti se Albatrossin tarina on ollut tärkeä, kun se niin pitkän aikaa on ollut mun mukana, ja kohta tulee 20v täyteen. Siinä ne taitaakin olla pääpiirteittäin.”

Onko sinulla jotain roolihaavetta? ”Ei oo koskaan oikein ollut, kun siinä saattaa käydä niin, että jos saa oikein hyvän roolin, niin sit muu porukka ja ohjaaja ei toimikaan, ja se koko hommahan menee sitten myttyyn. Enemmän mä haaveilen hyvästä työryhmästä ja ohjaajasta, ja jos sitä kautta sitten saisi jotain hyvää aikaan.”

Mikä on parasta teatterissa? ”Kyllä se on se ainutkertaisuus ja yhdessäkokemisen tunne. Jos sä katsot kotona televisiosta jotain juttua ja sulla ei ole sitä ympäristöä siinä, niin eihän se oo sama asia. Kaikki saamme yhdessä käydä sitä juttua ja tunteita läpi, kun katsomossa on ihmisiä ja lavalla on ihmisiä.”

Määrittele ”teatterin taika”, mitä se sinulle konkreettisesti merkitsee? ”Se on semmoinen hetki, kun kukaan siellä näyttämöllä ei puhu mitään ja kaikki ihmiset on siinä tilassa ihan hiljaa ja pohtii niitä samoja asioita.”

Mitkä asiat inspiroivat sinua? ”Mua inspiroi sellainen sosiaalinen älykkö; joku joka osaa toimia ihmisten kanssa ja on jotenkin avoin ja iloinen. Ja se ei ole sillai edes tietoista. Mä saan siitä ihan kauheasti voimaa.”

Podetko ramppikuumetta tai esiintymisjännitystä? ”Totta kai. Se on vähän kausiluontoista, eli joskus jännittää enemmän ja joskus vähemmän. Sit on ollut sellaisiakin tilanteita, ettei jännitä ollenkaan ja sit on kauhea piiskaaminen, jotta saisi itselleen energiaa. Se liittyy jotenkin väsymykseen, ei jaksa edes jännittää. Eikä silloin kyllä jaksaisi oikein näytelläkään... Silloin ei juurikaan jännitä, jos tietää mitä tekee, eli se lähtee jostain epävarmuudesta kyllä. Ei oo treenannut tarpeeksi tai jotkut asiat on selvittämättä. Pahinta on se odottaminen ja aloittaminen, mutta kyllä se jännitys laukeaa heti siitä kun pääsee lavalle.”


Onko sinulla jotain omia rutiineja tai ”rituaaleja”, joita teet ennen kuin menet näyttämölle? ”Ei oikeastaan, mut kyllä se riippuu siitä roolin koosta, eli jos on iso kakku illalla, niin kyllä sen heti aamusta tuntee kun silmänsä aukaisee, että tänään on se päivä ja sitä alkaa jotenkin alitajuisesti heti valmistaa. Kyllä mä pienen lämmittelyn teen ennen kuin mä menen näyttämölle, jotta saan itteni hereille. Rituaaleista sen verran, että kyllä mä aina tsekkaan, että vetskari on kiinni. Ja Tunteen palo-musiikkinäytelmässä mulla oli aina vadelmavichyä mukana. Siitä tuli vähän sellainen riesakin jo, oli pakko hakea aina sitä samaa vichyä ja asiat ei ollu hyvin, jos sitä ei ollut. Välillä jouduin ottamaan korvaavan tuotteen ja sitten sitä mietti, että mitenköhän tää esitys nyt menee. Oon kyllä nopeasti pyrkinyt tuollaisista eroon, mutta siitä haki jotenkin sitä turvaa myös, kun se esitys kiersi niin paljon. Et olisi edes jotain mikä pysyy! Heh, ja jos mä nykyään ostan saman pullon, se maistuu ihan sille näytelmälle ja tulee Tauno Palo mieleen...” Matti naurahtaa.

Kerro joku kommellus. ”Kyllä niitä on tapahtunut kauheesti, mutta unohtaako ne sitten aina... Mä oon aika arka sellaisille tekstihässäköille. Tämmöisen mä muistan : näyttelijäystäväni piti esitellä itsensä komisario Porterhouseksi Wimbledonin piiristä, ja hän esitteli itsensä komisario Wimbledoniksi ja se siitä sitten. Mua alkoi naurattaa ihan kauheesti ja yleisöä alkoi naurattaa, ja siinä meni kyllä aika pitkään. Tää tapahtui Porissa joskus. Sit toinen tämmöinen mukava kokemus: Porissa näyteltiin Pekka Töpöhäntää ja Honkasen Markon kanssa oltiin Pilli ja Pulla, ja odotettiin siinä yleisön joukossa ennen kuin toinen puolisko alkaa. Semmoinen pieni poika, joku ekaluokkalainen, näytti meille, että tulkaas tänne. Mentiin sitten sen pojan luo. Maken kanssa oltiin näytelty käsi kädessä se eka puolisko Monnin jaloissa ja se pikkupoika sanoi meille, että ”Näyttelette ihan päin vittua! Ootte varmaan homoja.” Tää on kyllä jäänyt mieleen, on kyllä suorin katsojapalaute mitä ikinä olen saanut. Eipä siihen oikein mitään voinut vastata edes. Heh, mä arvostan tota suoruutta! Menin kyllä itteeni. Se oli kyllä ihan käsittämätöntä, ja sitä on kyllä muisteltu monta kertaa”, Matti nauraa ja tätä nauretaan suht kauan tälläkin kertaa.

Kerro joku hyvä muisto! ”Oman lapsen syntymään liittyen tämä … mä jouduin lähtemään salista kun mulla alkoi siinä Kirsikkapuisto-esitys ja puolen tunnin päästä siitä kuulin, että lapsi on syntynyt. En kyllä muista mitään siitä esityksestä ja joku näyttelijäkaveri sanoi, että se esitys oli koko ajan puoli metriä ilmassa. Sit toinen hyvä muisto, ja tääkin liittyy työhön, oli se Ristin tien alku. Joku 20 000 ihmistä oli katsomassa ja kaikki oli ihan hiljaa. Se oli jotenkin hieno hetki, ihmiset olivat tulleet vartavasten sitä katsomaan, että mitäs täällä tapahtuu ja miten niin iso määrä ihmisiä voi olla niin hiljaa!”

Käytkö seuraamassa muiden esityksiä? ”Kyllä, ja yleensä siihen liittyy se, että joku tuttu on mukana siinä. Harvoin tulee lähdettyä sillai, ettei olisi ketään linkkiä siihen esitykseen.”

Oletko ohjannut tai käsikirjoittanut koskaan ja kiinnostaisiko vastaava tulevaisuudessa? ”Oon mä ohjannut joo, siitä on tosin jo aika kauan aikaa. Kesäteatteria oon ohjannut Raumalle ja Kaarinaan, ja Raumalle talvellakin vähän. Se on nyt vähän jäänyt, mikä on harmikin. Kyllä mä jossain vaiheessa varmaan vielä ohjaan jotain.”

Tulevia roolejasi tai muita töitäsi? ”Saiturin joulu lämmitetään nyt uusiksi ja sitten tulee se Tehdas-sarja ja se Salpa-elokuva.”

Onko sinulla mottoa? ”Tässä on jotain hienoa: Jos haluat kuolla katkerana, niin aloita tyytymättömyydestä.”

Mikä sarjakuvahahmo haluaisit olla ja miksi? ”Hannu Hanhi, koska sillä käy aina niin hyvä flaksi.”

Jos voisit viettää päivän naisena, mitä tekisit? ”Olisin niin turhamainen kuin suinkin voisin olla puolet päivää, ja sit mä juttelisin mukavia miehille ja katsoisin niitä syvälle silmiin. Ja kyllä mä loppuillasta ehkä parhaille kavereille antaisin säälistä.”

Jos ihminen vetäytyisi syksyisin talviunille ja heräisi keväällä, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan siltä varalta, että heräät kesken kaiken? ”Kyllä mä ottaisin jonkinlaisen värkin, jolla pääsee internetiin ja voisi olla yhteyksissä muihin ihmisiin. Eli herättelisin muita talviunilta. Kyl mä ottaisin paljon hyvää ruokaa ja kunnon porilaista Karhu-olutta, joka ei oo Keravalla pullotettua, et jos sitä sais jostain vielä. Vanhaa kunnon nallepalmaa! Ruoka olisi jotain italialaistyyppistä, pastaa vaikkapa. Musiikkia mä ottaisin myös ja kirjoja. Sit olis ehkä aikaa lukea vihdoinkin!”

Jos rakentaisit puuhun majan, mitä sinne ottaisit mukaan? ”Sinne mä ottaisin kiukaan ja pressun, että mä voisin tehdä sinne saunan. Se olisi kirjaimellisesti puusauna, ja mä olen intohimoinen saunoja. Kavereita ottaisin sinne sit myös saunomaan.”

Jos voisit palata aikakoneella menneisyyteen johonkin tiettyyn hetkeen tai ajanjaksoon, minne menisit? ”Kyllä mä haluaisin koko ihmiskunnan puolesta mennä Auschwitz-Birkenaun tuhoamisleirille, et mitä siellä oikein tapahtui. Se ei olisi mikään miellyttävä tehtävä, mutta haluaisin selvittää, että miksi näin on päässyt käymään. Ja voisko herättää sen kysymyksen, että voisko tätä edes jotenkin ratkaista. Sit joku hauskempi tapaus...Olisi kiva olla Tallinnassa sinä päivänä kun Viro itsenäistyi!”

Mitä aiot tehdä seuraavaksi? ”Menen tekemään Kylmän murhan.”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä:

Mistä sanasta pidät eniten? - Helmi
Mistä sanasta pidät vähiten? - ”Mitävälii”
Mikä sytyttää sinut? - Silmät/katse
Mikä sammuttaa intohimosi? - Negatiivisuus
Suosikkikirosanasi? - Saatana, ja voi vittu myös (sillälailla Jorma Tommilamaisesti)
Mitä ääntä rakastat? - Kun isot aallot lyö aallonmurtajaan tai kallioon
Mitä ääntä inhoat? - Narinaa
Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Vuoristo-opas
Missä ammatissa et haluaisi olla? - Lastensuojelussa
Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - ”Sulla on alakertaan porttikielto ja täällä on täyttä, joten yritä parin vuoden päästä uudestaan!”

lauantai 15. helmikuuta 2014

Kerjäläinen ja jänis / Tampereen Työväen Teatteri

Kerjäläinen ja jänis / Tampereen Työväen Teatteri, Kellariteatteri

Ensi-ilta 21.1. 2014, kesto noin 2h 20min (väliaikoineen)

Tuoman Kyrön romaanin pohjalta näytelmäksi sovittanut Laura Jäntti

Ohjaus Snoopi Siren

Rooleissa : Juha-Matti Koskela, Emmi Kaislakari, Jaana Oravisto ja Laura Alajääski

 Tämä kuuluu taas sarjaamme "Avoimin mielin teatteriin" ja vailla minkäänlaisia ennakko-odotuksia (vaikka tämä kevään tärppilistaltani löytyikin), sillä alkuperäisromaani ei ole minulle lainkaan tuttu. Arto Paasilinnan Jäniksen vuosi-teokselle tämä kuulemma on kunnianosoitus, ja minulla on huterat muistikuvat jostain vuosien takaa vain elokuvan kohtauksesta, jossa Antti Litja pitää sylissään jänöä.

 Ennen esitystä jo tunsin, etten ole ihan oma itseni. Vilutti, kolotti, haukotutti ja tuntui kuin olisin matkalla teatteriin ollut joko joukkotappelussa tai jäänyt jyrän alle. Esityksen päätyttyä vilutukseen olisi voinut lisätä yhden t-viivan vielä ja tunsin olevani myös henkisesti jyrätty. Mitä ihmettä tapahtui? Mitä ihmettä odotin näkeväni? Osa fiiliksestä pistettäköön väsymyksen piikkiin, sillä seurassa ei ollut mitään vikaa ja reissu oli muuten kiva.

 Mutta tämä Kerjäläinen ja jänis. Romanialainen Vatanescu (Juha-Matti Koskela) päätyy ihmiskauppias Jegorin (Laura Alajääski) matkassa kerjäläiseksi Suomeen. Erinäisten sattumusten vuoksi hän törmää sattumalta citykaniin, jonka nappaa mukaansa ja niin mies ja jänö lähtevät yhteiselle matkalle kohti pohjoisen hillasoita ja marja-apajia. Reissun varrella törmätään tietenkin monenlaisiin hahmoihin, joita muu porukka sitten antaumuksella esittää. Mieleeni tuli väistämättä, että minkälaisiksi hahmot on kirjan sivulla kuvailtu. Nyt nämä lukuisat sivuhahmot toivat jälleen kerran Kummelin mieleeni (niillekin on toki aikansa ja paikkansa, mutta en enää jaksaisi teatterin lavalla sentyyppistä porukkaa nähdä) ja tympäännyin totaalisesti. Työvoimatoimiston Usko Rauteen (Emmi Kaislakari) tietoisku erilaisista työkkärin asiakkaista oli hupaisa, ja sivuhenkilöistä suosikkini oli myös Kaislakarin esittämä Harri Pykström saunareissuineen ja rintakarvoineen. Uskomaton olemus sillä tyypillä!

(c) Petri Kovalainen, TTT

Vatanesculla oli mielessään nappulakengät, jotka hankkisi pienelle pojalleen kunhan saisi riittävästi rahaa. Se oli ainut motivaattori, jonka puolesta tekisi melkein mitä vain. Ja omituisiin tilanteisiin mies tahtoen ja tahtomattaan joutuikin. Juha-Matti Koskela teki kyllä hienon roolityön, Vatanescu suhtautui niin toiveikkaana ja uteliaana kaikkeen mahdolliseen senkin uhalla, että Jegor tai poliisi hänet nappaisi. Ja jänis kulki matkassa mukana tietenkin.

 Alkupuoliskolla oli aika kaoottista ääni-ja valomaailmaa ja en pitänyt siitä yhtään. Tuli ihan pää kipeäksi metelin keskellä. Vauhtia oli muutenkin liikaa, autolla tai junalla köröteltiin suuntaan jos toiseenkin jatkuvasti. Muutamista rauhallisemmista kohtauksista nautin enemmän, ja siellä täällä välähti hienoja ajatuksiakin ihmisistä ja maailmasta. Hetken kuluttua kuitenkin pääni oli täynnä kaikkea sekavaa ja ajatus karkasi siihen, että mikä tässä kaikessa on oikein pointtina ja kauanko tämä vielä kestää.

 Esityksen päätyttyä olin hyvin hämmentynyt, jo toistamiseen samalla viikolla. Visioimme seuralaiseni kanssa ajatuksella, että jos voisi kaivaa punaisen kortin taskustaan ja viheltää pilliin kesken esityksen, niin olisimme molemmat tehneet niin.

 Ei jatkoon. Kaksi tähteä ja nekin menee Juha-Matti Koskelalle. **

(esitys nähty pressilipulla)

perjantai 14. helmikuuta 2014

Kersantti Karoliina / Hämeenlinnan Teatteri

Kersantti Karoliina / Verkatehtaan Vanaja-sali, Hämeenlinnan Teatteri

Kantaesitys 13.2. 2014, kesto noin 2h 20min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Anna-Leena Härkönen

Ohjaus Heikki Paavilainen

Sävellys Costello Hautamäki

Sanat Costello Hautamäki ja Anna-Leena Härkönen

Rooleissa : Sinikka Salminen, Jani Koskinen, Ushma Karnani, Harri Ekonen, Birgitta Putkonen, Lasse Sandberg, Katariina Kuisma-Syrjä, Lauri Kukkonen, Mikko Töyssy, Jyri Ojansivu, Konsta Reuter ja Ville Mäkinen

Tanssijat : Sari Marin, Jani Rasimus, Matvei Ojansuu, Timo Tamminen, Oona Sihvonen, Iina Sihvonen, Jemina Pekkonen, Kreeta Kallio, Konsta Reuter ja Ville Mäkinen

Orkesteri : Ali Ahmaniemi, Jukka Riitaluoma, Sami Ruusukallio ja Jimi Hautamäki

 Kersantti Karoliina on tarina siitä, mitä tapahtuu kun kahden pienen lapsen äiti päättää lähes hetken mielijohteesta lähteä armeijaan, kun se nyt on naisillekin mahdollista. Karoliina (Sinikka Salminen) on kadottanut itsensä ja parisuhteensa arjen harmauteen ja kakkavaippojen sekaan, ja päättää astua hyvän ystävänsä Anun (Ushma Karnani) kanssa armeijan harmaisiin. Sukupuolirooleja ja asenteita pistetään kerralla uusiksi, ja romantiikkaakin on ilmassa.

 Oli sitten Popeda-fani tai ei, Kersantti Karoliina lienee kaikille tuttu biisi juurikin tästä aiheesta ja se tietysti kuullaan lopussa. Aina on positiivista se, että vaivaudutaan tekemään myös täysin uusia biisejä, koskapa ns. jukebox-musikaaleja alkaa tulla jo korvista. Biisien sävellyksistä on vastuussa Costello Hautamäki, ja tämä on kyllä silkkaa hunajaa herran faneille. Tarttuvia melodioita, vahvaa kitarointia, herkkiä balladeja. Mikään Popeda-musikaali tämä siis ei ole, mutta samassa kategoriassa mennään ja sen tyylilajin ystäville Kersantti Karoliina on musiikillisesti napakymppi. Lavalla kaiken aikaa olevassa bändissäkään ei ole moitteen sijaa, napakka ote ja meininki säilyy alusta loppuun.

 Mutta sitten... Aihe on erittäin mielenkiintoinen ja alku vaikutti hyvin lupaavalta, mutta olin ensi-illan päätyttyä enemmän kuin hämilläni ja harmistunut. "Annaleenahärkösmäinen" nasevuus, purevuus ja dialogin jipot puuttuivat tekstistä lähes täysin! Siellä sun täällä niitä välähdyksenomaisesti tuli esiin, mutta vain käväisemään ja lopputuloksesta tuli jotenkin tasapaksu ja kökkökin. Loppu oli ennalta-arvattavissa, eikä ohjauksellisestikaan tämä mitään suuria yllätyksiä tarjonnut missään vaiheessa. Vaaleanpunaisten lasien sijaan istuin nyt näköjään kriitikkolasit päässä, sillä minua ei ainakaan järin huvittanut esimerkiksi toimittaja suoraan Kummelista tai Putouksesta tutun sloganin täysin turha käyttö. Lavastuksesta ei juuri jälkipolville mainittavaa jäänyt, tasojen päällä hypeltiin tai istuttiin ja sängyt hoitivat sitten loput. Koreografioissa ja tanssijoilla oli paikoitellen oikein hyvä meininki ja silkkaa taitavuuttakin, mutta esimerkiksi sängyssä keikkumiset ja villagepeoplet saivat minut lähinnä kiemurtelemaan vaivautuneena penkissä (messevistä tekoviiksistä toki pisteitä aina...), samoin Elisabeth Rehnin vessareissu, vaikka sillä nyt ei tanssin kanssa mitään tekemistä ollutkaan.

(c) Tommi Kantanen, HMLn teatteri

Näyttelijäntyöllisesti ei tämä tarjonnut mitään huippuhetkiä oikein missään vaiheessa myöskään, niin paljon lepäsi biisien varassa. Sinikka Salminen oli oikein pätevä nimiroolissa ja laulupuolikin onnistui hienosti, eikä siitä toki ollut epäilystäkään. Musikaalin pääroolista huolimatta hän ei kuitenkaan noussut mihinkään seuraavalle "levelille", hyvää työtä hän on tehnyt ennenkin. Teatterille iso plussa siitä, ettei esim. päärooliin palkattu ketään talon ulkopuolelta lipputuloja hankkimaan. Yksi dynamo tässä kuitenkin oli, jonka puuttumista heti jäi kaipaamaan, nimittäin Jani Koskinen Karoliinan Antti-miehenä. Mies on niiiiin kotonaan tämäntyylisissä biiseissä ja se näkyi ja kuului kyllä Vanaja-salin takariviin asti. Janin huikeaa ääntä olikin jo vähän ikävä. Enemmän tuli kuitenkin ikävä viimevuotista lemppariani, Pojat-musiikkinäytelmää, seuratessani tutun poikakolmikon tämänkertaista suoritusta...

 Lähdin musikaalia katsomaan vailla minkäänlaisia odotuksia ja aika tyhjin käsin myös poistuin. Olen kuitenkin varma siitä, että sana kiirii menevistä biiseistä ja sen suhteen ihmiset saavat kyllä rahoilleen vastinetta. Riehakasta fanitusta oli ilmassa jo nyt. Minun juttuni tämä ei ollut, ja se vähän jopa harmittaa.

Joudun antamaan vain kaksi tähteä, toinen tähti Sinikalle ja Janille ja toinen Costellon sävellyksille. **

(esitys nähty kutsuvieraana)

torstai 13. helmikuuta 2014

Orkesteri - The Everlast Hämeenlinnan Kesäteatteriin

Hämeenlinnan Kesäteatterissa nähdään tulevana kesänä melkoinen hitti, sillä Kaupunginpuistossa esitetään Okko Leon komedia Orkesteri - The Everlast. Näytelmä kertoo entisaikojen suosikkibändistä, joka on suosion hiivuttua taantunut tahkoamaan loputtomantuntuisia hääkeikkoja ja vastaavaa. Tapahtumat sijoittuvat takahuoneeseen ja yllättävä käänne jos toinenkin on luvassa...

 Näin näytelmän viime syksynä KOM-teatterissa ja melkoinen hahmogalleria etenkin huvitti meikäläistä. Kirjoitukseni KOM-teatterin versiosta löytyy tämän linkin alta.

 Noh, erityisen ilahtunut olen sitten siitä porukasta, joka on tällä kertaa tulossa meitä viihdyttämään. Rooleihin on pestattu nimittäin Marika Heiskanen, Kalle Pylvänäinen, Matti Onnismaa, Sauli Suonpää ja .... tadaaa ... Risto Korhonen!

 Korhonenhan on oikeastaan se suurin syy tähän teatterikärpäsyyteeni. Risto oli useamman vuoden Hämeenlinnan Kaupunginteatterissa kiinnityksellä ja sitten hän siirtyi Tampereen Teatterin leipiin. Riston perässä sitten laajensin minäkin reviiriäni ja tässä ollaan...

 Tulossa on mielenkiintoinen kesä! Tervetuloa The Everlast Hämeenlinnaan!

 Kesäteatterin sivuilta esitysaikoja ym. tämän linkin kautta.

Toivottavasti Ristolla on kesällä 2014 enemmän päällään... (c) Timo Marttila

keskiviikko 12. helmikuuta 2014

Puheenvuoro kaatuneilla / vierailu Hämeenlinnan teatterissa

Puheenvuoro kaatuneilla / vierailu Hämeenlinnan teatterin päänäyttämöllä 2.12. 2013

Ensi-ilta kesällä 2012, kesto noin 2h 15min väliaikoineen

Tuottaja Hauhon Rouwasväenyhdistys

Ohjaus Matti Nurminen

Lavalla : Riitta Dunder, Jouni Lehtonen, Annina Nyström, Antti Korpimaa, Pekka Verho, Erja Makkonen, Timi Pitkänen, Mari Hyvärinen, Jorma Pere, Irmeli Isokivijärvi, Marita Lunnikivi, Kaija Huttunen, Pertti Mikkola, Kirsi Sinisilta, Saska Saarinen, Pertti Mikkola, Jerri Tuominen, Reijo Saarinen, Oskari Kosola, Mika Halli, Pekka Maula, Jari Sinisilta, Jukka Isotalo, Risto Tapola, Osmo Makkonen, Anna Laaksonen, Heidi Helkiö ja Matvei Ojansuu

 Käsiohjelmasta poimittua tietoa taustoista : "Kirjailija-toimittaja Jyrki Maunulan antologia "Puheenvuoro kaatuneilla" ilmestyi Kustannus Mäkelä Oy:n julkaisemana vuonna 1981. Monikymmenvuotisen lehtimiesuransa aikana Maunula tapasi ja jututti satoja sodan käyneitä miehiä ja naisia. Hän kuuli tarinoita viime sodistamme ja muisteluja henkilöistä, joiden kohtalona oli kaatua "siellä jossain". Kuulemiensa kertomusten kautta Maunula kertoi vakuuttuneensa sodan olemuksen olevan yhtä kuin elämä itse. Sodalla on monet kasvot eikä yksi totuus ole toista oikeampi silloinkaan kun mielettömyys, julmuus ja kuolema hunnutetaan sankaruuden kaapuun. Pukiessaan sanoiksi kuulemiaan tarinoita Maunula halusi antaa äänen yksilöille, joiden tuntolevy taitettiin.

 Leni Lustre-Pere poimi antologiasta joukon näitä kertomuksia ja käsikirjoitti niiden ympärille tähän aikaan sijoittuvan, tarinaa eteenpäin kuljettavan tekstin. Se liittää nykyisyyden lähihistorian kaipauksen, pelon turvattomuuden ja surun kyllästämiin sotavuosiin. Kuvitteellisen Kuusveden kunnan seurakuntatalo on toiminut sotasairaalana, jossa talvi-ja jatkosotien ajan työskenteli nuori lääkintälotta. Hänen muistojensa kautta päästään tunnelmiin myös rintaman takana."

(c) Marjatta Hinkkala

Kuulin kesäteatteriesityksestä aikoinaan liian myöhään ja kun kiinnostukseni heräsi, oli näytäntökausi jo ohi. Olinkin erittäin iloinen siitä, että Puheenvuoro kaatuneilla sai yleisön pyynnöstä pari lisäesitystä Hämeenlinnan teatterin päänäyttämöllä ja vielä itsenäisyyspäivän alla. Tunnelma salissa oli käsinkosketeltavissa, uskomaton lataus. Lavalle asteli vuorotellen tarinaansa kertomaan eri-ikäiset ja erinäköiset miehet ja naiset, sodassakaan ei samasta muotista oltu. Olemus ja puhetyyli vaihteli, välillä oltiin pilke silmäkulmassakin ja huumorista huolimatta lähtö tuli. Olin todella vaikuttunut ja liikuttunutkin tästä esityksestä. En välttämättä olisi kaivannut edes kytköksiä nykymaailman menoon (paitsi ehkä viimeisen sotilaan puheenvuoron, jonka esitti Matvei Ojansuu), kaatuneiden puheenvuorot olisivat hyvin riittäneet. Hiiskumatta yleisökin istui, kukaan ei uskaltanut edes yskiä. Kaikki esiintyjät olivat erittäin hyviä ja omanlaisiaan, ohjaaja Nurminen oli saanut kyllä hienosti irti väestään juuri sen parhaan terän. Muutamia väliaplodeitakin kuultiin, ja ehkä sykähdyttävin tarina oli muonitusmies, sotamies Kustaa Kivistön tarina, jonka Timi Pitkänen upeasti tunteella tulkitsi.

 Taustalle heijastettiin filmimateriaaliakin juuri sopivasti ja lopuksi nousimme kaikki seisomaan ja kuulemaan Veteraanin iltahuudon. Moni lavallaolijoista silminnähden liikuttui yleisön eleestä, vaikka kesäteatteriversiossa oli nostettu vielä lippukin salkoon. Osa tämän esityksen näyttelijöistä oli kuitenkin uusia, ja tilanne oli yllättävä.

 Puheenvuoro kaatuneilla oli yksi koskettavimmista esityksistä mitä olen aikoihin nähnyt. Ohjaajan sanoin "Olemme kiitollisia heille, joiden tulevaisuus lakkasi olemasta. Jotta meillä olisi tulevaisuus. Jotta Suomi olisi."

Kiitos! Annan täydet viisi tähteä ***** ja toivon näkeväni tämän tulevaisuudessa vielä uudestaankin. Kiitos myös informatiiviselle käsiohjelmalle, josta opin paljon uutta.

(c) Marjatta Hinkkala


Pervoromanssi / Teatteri Telakka

Pervoromanssi / Teatteri Telakka

Ensi-ilta 1.2. 2014, kesto noin 1 tunti (ei väliaikaa)

Käsikirjoitus ja ohjaus : Reetta Kankare

Lavalla : Reetta Kankare, Jyrki Kankare (kitara) ja Johanna Kuuva (viulu)

 Harvemmin olen ollut todistamassa seuraavaa : lipunmyynnissä on melkoinen tungos ennen esitystä, peruutuspaikkoja kysellään jatkuvasti ja nopeat syövät hitaat. Kaikki halukkaat eivät siis mahtuneet todistamaan tätä performanssia. Lisänäytöksiä saattaa olla tulossa, joten siinä vaiheessa kannattaa kyllä olla nopea.

 Esitys oli siis Reetta Kankareen taiteellinen opinnäytetyö Nätylle, ja ainakin tämän perusteella voisi sanoa, että mielenkiintoista settiä on luvassa kunhan tämä neito päästetään "irti". Katsomoon astellessamme meitä oli vastaanottamassa valtaisa jääkarhu, joka jakeli ilmaisia halauksia ja minäkin kapsahdin karhun kanssa kaulailemaan. Näistä täytyy ottaa aina kaikki mahdollinen irti! Taustalla soi hauska laulu vattumadon talosta. Jokaiselle istuimelle oli asetettu pehmoeläin ja sen joko sai ottaa syliinsä tai asettaa sivuun. Oma kulahtanut nalleni sai istua polvellani koko esityksen ajan ja sama meininki tuntui olevan muillakin.

(c) Teppo Moilanen

Aluksi vaivuttiin omiinkin lapsuusmuistoihin, kun taustalle heijastettiin aitoa kuvamateriaalia Reettan lapsuudesta. Tuli heti fiilis, että nyt ollaan melkoisen avoimena ja saattaa tulla eteen kipeitäkin muistoja menneiltä ajoilta. Reetta kertoi hämmentävän avoimesti esimerkiksi seksuaalisesta heräämisestään ja jossain vaiheessa esitys muistutti stand-uppia. En ollut aina ihan varma, että puhutaanko nyt totta vai onko tämä osa showta. Kiinnostavaa kuitenkin, ja välillä huvittavaakin. Laulut (mm. Edu Kettusta ja Leevi and the Leavingsia) toivat tunnelmaa ja saimme seurata jääkarhun seikkailuja filminpätkissäkin. Symppis jääkarhu!

 Lavastuksessa roikkui värikkäitä pikkuhousuja, välillä pistettiin pellenenää naamaan ja lajiteltiin erivärisiä nallekarkkeja värikkäisiin kuppeihin. Olin pihalla kuin lumiukko, eli kaikkea en todellakaan tajunnut mutta siitä huolimatta nautin esityksestä. Aito performanssi oli tämä, ja kulahtaneelle nallellekin piti heittää haikeat jäähyväiset kun meitä kehotettiin tuomaan oma pehmoelukkamme puoliympyrään lavalle. Kaikki kävivät hartaina viemässä oman kaverinsa istumaan, ja siinä ne nallukat ja pingviinit ja hiirulaiset istuivat kuin jossain eläinten kokouksessa punomassa juoniaan meidän ihmisten pään menoksi. Videolla jääkarhu törmää pandaan ja Edu Kettusen "Elämä jatkuu" soi. Tulee vähän haikeakin olo, mutta hyvällä tavalla.

(c) Teppo Moilanen

Pervoromanssi osoitti ainakin sen, että Reetta Kankare on hyvin muuntautuvainen ja lahjakas, ja juuri oikealla alalla. Hänestä kuullaan vielä!

 Annan Pervoromanssille neljä tähteä ****, yllätyksellisyys toimii aina.

Pervoromanssin juliste / (c) Lauri Kukkonen

Time Travel Dinner & Show

Time Travel Dinner & Show / Verkatehdas, Hämeenlinna

Esiintyjät : Mia Renwall, Ella Jäppinen, Marika Huomolin, Ville Mäkinen, Valtteri Turunen ja Leo Niemi

 Muistiinpanoni tästä illasta olivat pitkän aikaa kadoksissa, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan...

Time Travel Dinner & Show vieraili Hämeenlinnan Verkatehtaalla syyskuussa 2013 yksityistilaisuudessa, ja minä istuin koko shown vähän salaa ikään kuin osana porukkaa estradin sivustalla "koreografi-musikaalien yleismiesnummisen" Jyri Nummisen seurassa, joka aina välillä kertoi minulle esityksen taustoja. Olin siis kirjaimellisesti kärpäsenä katossa seuraamassa kulissientakaista touhua.

 Lisätietoja esityksestä suoraan tämän linkin alta.

 Time Travel Dinner & Showssa mennään aikamatkalle eri vuosikymmenien musiikkityyleihin laulujen ja tanssien myötä, ja esiintyjät osallistuvat myös tarjoiluun avustaen muuta tarjoiluhenkilökuntaa. Tämä oli minullekin uutta ja mielenkiintoista. Esityksen on ohjannut Jermo Grundström, jolla on todella paljon kokemusta vastaavasta showsta tukholmalaisessa Wallmans Salonger-ravintolassa. Ruotsissa tämänkaltaisella showlla on pitkät perinteet.

Yleistä promokuvaa / (c) Heikki Nyman

Maljapuheiden jälkeen päästiin itse asiaan ja heti avauksessa yleisö lähti hyvin mukaan. Seurailin tyytyväisiä ilmeitä omalta paikaltani. Alussa oltiin "Golden Days"-tunnelmissa; musikaalisävelmiä ja salakapakka/gangsterimeininkiä. Musiikkityylien vaihtuessa taustamusiikki loi aina sopivaa fiilistä ja siivitti seuraavalle aikakaudelle. 50-luvulle lähdettiin rautalankarockilla ja jätskibaaritunnelmilla, ja kuultiin mm. kappaleet Uptown Girl sekä Great Balls of Fire. Hyvä meininki!

 60-luvulle mentiin perinteisen Suomi-iskelmän sävelin (Letkis, Pojat, Pikku pikku bikineissä) ja haettiin vähän tanssilavafiilistä. Tiukan aikataulun vuoksi 70-luku jätettiin tällä kertaa väliin ja hypättiin suoraan 80-luvun tunnelmiin. Kolme tunnettua rockballadia on sovitettu menemään päällekkäin (Bed of Roses, Show Must Go On sekä Total Eclipse of the Heart), ja taitavien laulajien esittämänä hienoltahan se kuulosti.

 Näin jälkikäteen voisi todeta, että olihan se aika erikoista seurata sivusta tätä touhua, etenkin kun näki kaikki vaatteidenvaihdot ja muut sermientakaiset puuhailut. Pääasia kuitenkin oli se, että yleisö silminnähden nautti itse esityksestä ja kokonaisuudesta, ja näkemäni esitys oli muistaakseni ensi-ilta tällä porukalla. Esiintyjäryhmään kuuluu myös muuta porukkaa, mutta tällä kertaa he olivat kiinni muissa produktioissa kuten Tampereen Teatterin Les Misérablesissa sekä Ahaa Teatterissa.

 Sheikkiksen nettisivuilta löydät lisäinfoa tästä esityksestä, aikatauluja ja muuta. Kannattaa tutustua! Itseäni jäi viime vuonna harmittamaan se, etten ehtinyt "oikeasti" katsomaan Time Travel Dinner & Showta yleisön edustajana, vaikka se esimerkiksi Riihimäelläkin pariin otteeseen vieraili. Esitys oli erittäin viihdyttävä, hauska, mukaansatempaava ja ammattitaidolla tehty, joten jos kohdalle sattuu niin ehdottomasti mukaan fiilistelemään.


The Addams Family / Tampereen Työväen Teatteri

The Addams Family / Tampereen Työväen Teatteri, Vanha päänäyttämö

Suomen kantaesitys 4.10. 2013, kesto noin 2h 40min (väliaikoineen)

Ohjaus Tiina Puumalainen

Rooleissa : Puntti Valtonen, Eriikka Väliahde, Laura Alajääski, Jukka Nylund, Matti Pussinen-Eloranta, Samuli Muje, Minna Hokkanen, Mika Honkanen, Juha-Matti Koskela ja Sami Eerola

 Addamsin perheen erikoiset tyypit seikkailivat alunperin The New Yorker-lehden sarjakuvassa, jonka piirtäjänä toimi Charles Addams. Aiemmin vailla nimeä olleet hahmot saivat oman televisiosarjan vuonna 1964 ja samassa rytäkässä hahmotkin saivat nimensä. Myöhemmin omituisen perheen käänteitä on seurattu myös elokuvissa ja videopeleissäkin.

(c) Teppo Järvinen

Oma tietämykseni tätä perhettä kohtaan rajoittuu 90-luvun elokuvajulisteeseen ja yllätys olikin melkoinen, sillä kuvittelin kyseessä olevan hyytävän kauhuelokuvan. Väärät käsitykset oiottiin heti kättelyssä musikaalin pyörteissä; Addamsin perhe on toki kaukana normaalista, mutta ulkonäkö hämää. Mustaa huumoria ja toinen toistaan omituisempia käänteitä, siitähän tässä on kyse. En tiedä miksi kirjoitan tästä vasta näin helmikuun puolivälissä, mutta tässä välissä on hyvä tunnustaa, että olin katsomassa tätä marraskuun alussa ja tarkemmin sanottuna "halloweenin" aattona. Katsomossa oli ilahduttavan paljon nuorisoakin ja heitä tämänkaltainen synkkä goottihenkinen meininki varmasti kiehtoi.

 Hautamanuja muistuttava orkesteri "The Graveyard Cowboys" saapui lavalle ja tarina lähti käyntiin. Olin jo ehtinyt ihastella upeita lavasteita, jotka saivat mielikuvituksen laukkaamaan ja ennakkofiilikset korkealle. Sitten tapahtui jotain mystistä; minulla oli suuria vaikeuksia pysyä hereillä! Olin lähtenyt aikaisin aamusta liikenteeseen, käynyt Vapriikissa katsomassa terrakottasotilaita ja viihdyttänyt äitiäni pitkin kaupunkia ja päivän huipentuman lähdettyä käyntiin olin nukahtamispisteessä jonkin aikaa, ties vaikka olisin hetkeksi torkahtanutkin!? Juoni jotenkin junnasi alussa paikoillaan eikä tapahtunut oikein mitään ihmeellistä. Perheen tytär Wednesday on rakastunut ihan tavalliseen poikaan (Juha-Matti Koskela) ja pojan perhe on tulossa vierailulle. Kuten arvata saattaa, kahden erilaisen maailman yhteentörmääminen on väistämätöntä ja vauhtiin päästiinkin siinä vaiheessa kun perhe Beineke saapuu paikalle. Pysyinkin sitten jatkossa hyvin hereillä.

Upea Morticia / (c) Teppo Järvinen

 Musiikissa oli mielenkiintoisia kikkoja, lattarirytmejä ja tangoa, ja tätä hyödynnettiin myös mukavissa tanssikuvioissa. Visuaalisuuden lisäksi kiinnitin huomioni itse hahmoihin, ja niistä ehdottomia suosikkejani olivat Pugsley Addams (Jukka Nylund) sekä äiti-Morticia (Eriikka Väliahde). Pugsley oli kyllä ärsyttävä hahmo, mutta hienosti Jukka veti roolin. En meinannut aluksi häntä edes tunnistaa puvun ja maskin takaa! Morticia oli täydellinen, mikä look ja mikä erikoinen kävelytyyli! Hekumoin ajatuksella, että nämä hahmot olisivat Halloweenin kunniaksi lähteneet näissä vetimissään ja maskeissaan hiukan kylille tuulettumaan. Paras asu palkitaan-illoista olisi kyllä tullut voitto kotiin!

 Symppis oli myös Fester-setä (Samuli Muje), joka rakastui kuuhun. Ja mikäs se Tupsu oikein oli? Lurkki (Sami Eerola) oli näyttävä hahmo ainakin kokonsa puolesta, ja luurankoporukan tanssi oli hauskasti toteutettu. Koominen puoli meni metsään ainakin minun osaltani, etenkin Mika Honkasen meininki alkaa olla jo niin nähty tämäntyylisissä rooleissa.

 Musikaali oli visuaalisesti hieno, käsiohjelmaa myöten. Omat odotukseni olivat kuitenkin jotain muuta itse toteutuksen suhteen, ja siksi annan näin jälkijunassa kolme tähteä ***. Muistutuksena itselleni tähän vielä se, että pitäisi pyrkiä kirjoittamaan mahdollisimman nopeasti heti esityksen näkemisen jälkeen, koska muisti on hatara ja jotain olennaista unohtaa takuulla.

(esitys nähty pressilipulla)

tiistai 11. helmikuuta 2014

Vielä ehtii / Helsingin Kaupunginteatteri

Vielä ehtii / Helsingin Kaupunginteatterin Arena-näyttämö

Suomenkielinen kantaesitys 31.10. 2013 Pienellä näyttämöllä, kesto noin 2h 45min (väliaikoineen)

Ohjaus Pertti Sveholm

Rooleissa Riitta Havukainen, Jukka Rasila/Jouko Klemettilä, Vesa Vierikko, Ulla Tapaninen, Kaisa Torkkel ja Leena Uotila

 Vielä ehtii-näytelmää esitettiin aluksi loppuunmyydyille katsomoille Helsingin Kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä, ja vuodenvaihteessa se suuren kysynnän vuoksi on siirtynyt Hakaniemeen Arena-näyttämölle. Carin Mannheimerin edellinen näytelmä "Viimeinen valssi" nähtiin sekin Kaupunginteatterin ohjelmistossa muutama vuosi sitten, ja siinä tapahtumat sijoittuivat vanhainkotiin.

 Joukko pirteitä vanhempia rouvashenkilöitä on kokoontunut aina maanantaisin yhteiselle lounaalle ja kortinpeluulle Mariannen (Leena Uotila) luo. Neljän daamin joukko on harventunut jälleen yhdellä ja mukaan bridgerinkiin tarvittaisiin uutta verta. Sitä löytyykin Vesa Vierikon antaumuksella tyypittelevän arvokkaan herrasmiehen muodossa. Rakkauttakin on ilmassa. Paikalle ilmaantuu yllättäen myös Monitoimi-Tommiksi kutsuttu nuorukainen (Jukka Rasila, jota Putous-kiireissä saattaa paikata myös Jouko Klemettilä) hoitamaan erinäisiä korjaustöitä ja turvallista asumista edistäviä hommia.

Kippis mukavalle porukalle! / (c) Tapio Vanhatalo

Olin yleisön seassa sieltä nuoremmasta päästä, mutta en silti tuntenut oloani millään tavalla ulkopuoliseksi. Väistämättä tässä vanhennutaan kaikki ja monista pienistä osasista on kiinni se, että millainen vanhuus itsekutakin tässä odottaa. Voi kunpa saisin edes hitusen mukaani siitä ajatusten lennokkuudesta ja huumorista, jota nämäkin tytöt viljelivät. Muisti pätkii ja olo on välillä turvaton, mutta yhdessä hyvien ystävien kanssa on mukava muistella vanhoja riehakkaita aikoja  ja tuntea suurta yhteenkuuluvuutta. Ystävyys ei myöskään katso ikää eikä sukupuolta, kun synkkaa niin synkkaa ja siinä ei ole muilla nokankopauttamista!

 Mariannen koti oli kauniisti lavastettu, itsekin viihtyisin siellä mielelläni. Ja millaisia tyyppejä! Lonkkaansa muljauttava boheemi Säde (Riitta Havukainen), mahtavaa sarkasmia viljelevä Annakaisa (Ulla Tapaninen) jolle Veikko-mies soitteli koko ajan eikä saanut hetken rauhaa. Sympaattinen ja suvaitsevainen Marianne oli kuitenkin suosikkini. Vähän höpsökin, mutta kukapa meistä ei olisi? Näkemässäni esityksessä Tommina touhusi Jukka Rasila ja itseäni huvitti se, millaisen mielikuvan tv-hommat saattavat päähän muodostaa tiedostamatta. Vaikka olen nähnyt Rasilan lavalla monesti aiemminkin, miehen tokaistessa avonaisesta ulko-ovesta kuulin päässäni välittömästi lauseen "nyt se on auki ja nyt se on kii". Positiivista supinaa mies kuitenkin kanssakatsojissa herätti, ja nyökyttelin mukana.

 Vielä ehtii vaikka mitä! Antaa palaa vaan! Mukaansatempaava hyvän mielen näytelmä oli tämä, ja teemastaan huolimatta sopii kyllä nuoremmillekin katsojille.

Teatterikärpäseltä neljä tähteä ****

(esitys nähty pressilipulla)

sunnuntai 9. helmikuuta 2014

Juoksuhaudantie / Teatteri Avoimet Ovet

Juoksuhaudantie / Teatteri Avoimet Ovet, Helsinki

Ensi-ilta 24.1. 2014, kesto noin 2 tuntia (väliaikoineen)

Teksti Kari Hotakainen ja työryhmä

Ohjaus Otso Kautto

Näyttämöllä Mike (Tuukka Vasama) ja Zin (Timo Ruuskanen)

 RedNoseClubin surumieliset punanenät pistävät heti kättelyssä sellaisen vaihteen silmään, että ei voi muuta kuin tyytyväisenä hyristä katsomossa. Nämä kaverithan voivat näköjään tehdä ihan mitä tahansa ja yhtään ei voi aavistaa, että mitä kaikkea näyttämöllä tapahtuukaan. "Yllättäkää minut!" on ajatuksena mielessä, ja sen nämä Mike ja Zin totisesti tekevät. Ulkoisella olemuksellaan ja hauskoilla äännähdyksillään he saavat kyllä sympatiat puolelleen heti, vaikka itse päähenkilö Matti Virtanen päähänpinttymineen vähän hölmöilisikin.

 Alkuperäisteos otetaan ihan konkreettisestikin käsittelyyn kirja kädessä ja sieltä tarkistellaan faktoja. Kirjailija Hotakaisen ratkaisuja myös ihmetellään suureen ääneen, kuten esimerkiksi sitä, että ensin Matti Virtanen myy kaiken omaisuutensa ja kotvan kuluttua löytää kellarista hierontapöydän. Välillä napataan kitarat ja muut soittimet käteen ja tempaistaan alkupaloiksi vähän U2-tuotantoa tahi Johnny Cashia. Väliajan jälkeen katsojien vielä saapuessa saliin eräs yleisön edustaja intoutuu pyytämään encorea "Bonon biisistä" ja saamamme pitää, pientä lisämaksua vastaan tosin. Kerätyillä rahoilla hankitaan kuulemma uudet pulkat lapsille.

Zin ja Mike / (c) Jouko Siro

Alussa ilmoitettiin, että "katsotaan päästäänkö loppuun asti". Klovnerian lisäksi tässä on nimittäin kiehtovaa sekin, että itse juonenkuljetuksen lisäksi esitys perustuu myös improvisaatioon. Kesken kaiken saatetaan luiskahtaa sivupoluille, kokeillaan uusiksi kohtausta tai kosiskellaan lisää myötätuntoa katsomosta. Mike ja Zin hyödyntävät ilahduttavan paljon katsojien reaktioita ilman, että rakenne kärsisi tai jäätäisi junnaamaan paikoilleen. Eteen päin mennään ja kotirintamamies sieltä pikkuhiljaa kuoriutuu, vaikka välillä pohditaan huimia asumiskustannuksia, yleisön puoluekantoja tai Juoksuhaudantiestä tehdyn elokuvan miinuspuolia.

 Varsinaisena lavastuksena toimii vain taustalle viritetyt verhot, joiden taakse välillä pujahdetaan ja laskosten lomasta kurkistellaan. Muuta ei kyllä tarvitakaan, sillä tässä jos missä pääsee katsojakin "luovaan tilaan" ja käyttämään mielikuvitustaan. Vanha mies heiluttelee "keppiään", keittiössä tarvitaan apuja broilerien marinoinnissa. Alkuperäisteoksen tuntemistakaan ei tarvita (itse olen nähnyt vain elokuvan), sillä kaikki oleellinen juonen kannalta kyllä kerrotaan. Jos ehditään... David Bowien "Heroes"-biisin tahdissa päästään loppuun asti. Kiitos ja kumarrus, yleisön riehakkaat aplodit.

(c) Jouko Siro

Täytyy todeta, että tämä oli yksi riemastuttavimmista produktioista mitä olen aikoihin nähnyt. Hiukan kävi mielessäni myös Thomas Moncktonin The Pianist, jossa myöskään ei ollut yhtään varma, että mitäs tässä nyt oikein seuraavaksi tapahtuu. Taidokasta, kujeilevaa näyttelijäntyötä, äänen-ja kehonkäyttöä ja  miten mahtava idea! Haluan ehdottomasti nähdä lisää tämänkaltaista meininkiä ja haluan ehdottomasti nähdä myös uudestaan tämän esityksen. Juoksuhaudantie on Helsingin lisäksi mahdollista nähdä myös Lahdessa sekä Tampereella. Tarkempia tietoja esitysajankohdista kaupunkien nimien alta löytyvistä linkeistä.

 Tämä oli myös ensivisiittini Teatteri Avoimissa Ovissa, olipas siisti, valoisa ja sympaattinen paikka!

Ihanat Mike ja Zin! Juoksuhaudantielle täydet viisi tähteä ja bravoooooo *****.

ps. Käsiohjelmasta jäi mieleeni ohjaajan sanoma lause harjoitusten kulusta : "Tätä pitää harjoitella kuin urheilua, treenata ominaisuuksia, ei lopputulosta." Bingo!

(esitys nähty pressilipulla)

Miinan muistolle

Kiitos Miina kaikista hienoista roolitöistäsi, joita minäkin pääsin Teatteri Siperian produktioissa todistamaan. Voimia perheelle, ystäville, sukulaisille ja työtovereille.

(c) Eriika Ahopelto, AL

Teatterikärpänen sytytti juuri kynttilän palamaan.

Mauno Peppone - Elämä, kuolema ja comeback / TTT-Klubi

Mauno Peppone - Elämä, kuolema ja comeback / TTT-Klubi, Työvis

Kantaesitys 29.1. 2014, kesto noin 2 tuntia (väliaikoineen)

Käsikirjoitus ja ohjaus Riku Suokas ja Heikki Syrjä

Lavalla Jari Ahola

Bändi Alabama House Band (Louie So, Teemu Broman, Ari Toikka/Henri Lehikoinen ja Pekka Siistonen)

 Pari vuotta sitten tokaisin ääneen toiveen, että Maunon pitäisi ehdottomasti saada ihan oma musikaali, koska kyseessä on Vuonna 85-proggiksen ehdottomasti sympaattisin ja kiinnostavin hahmo. Ja kas, tässä sitä nyt sitten ollaan! Paikaksi valikoitui Työviksen mainio TTT-Klubi, jossa oli melkoista lauantai-illan huumaa ainakin siinä esityksessä, jota minä satuin todistamaan. Istuimme kuin sillit suolassa siellä ja loppua kohti tunnelma senkun kasvoi.

Jump! / (c) Kari Sunnari, TTT

Ensinnäkin erityiskiitos siitä, että baaritiskit pidettiin suljettuna itse esityksen ajan ja aika hyvin väki malttoi olla ramppaamatta vessassakin kesken shown. Minä menen paikalle katsomaan nimenomaan esitystä, ei kanssayleisön mahdollista showta! Tosin vieressäni istunut nuori nainen räpelsi kännykkäänsä koko ajan. Minkä ihmeen takia kannattaa maksaa lipusta, jos itse esitys ei juurikaan tunnu kiinostavan? Ikuinen mysteeri on tämä ...

 Mauno painaa pitkää päivää Lokomolla ja vaipuu päiväuniinsa. Videolla sitten käydään läpi Maunon elämää ja yllättävän monessa hommassa hänellä on sormensa pelissä ollutkin. Patea ja kumppaneita myöten sivutaan tärkeitä merkkipaaluja niin musiikissa kuin muussakin. Omakin elämäni siinä vilisee mukana, hyvin on muistissa vielä monet henkilöt ja tapahtumat menneiltä vuosikymmeniltä. Kääk, mutta totta se on! Tämähän näyttää olevan läpileikkaus minunkin musiikilliseen maailmaani. En tosin tätä ennen tiennyt, että Mauno on vetänyt urallaan koko skaalan läpi. Biisithän ovat täyttä tykitystä, oli tyyli mikä hyvänsä niin musiikillisesti kuin ulkoisestikin. Mukana oli monia klassikoita ja myös unohtuneita helmiä, joista kaikista ei olisi kyllä muistutusta kaivannut. Olihan se David Hasselhoffin kipale aikoinaan melkoinen hitti, kuten myös Don Johnsonin "Heartbeat". Huutonaurun paikka oli siinä kohdassa viimeistään, kun XL5:n Kaunis peto lähti soimaan ja jestas että bändikin tuntui silminnähden nauttivan esiintymisestä/esittelystä. Kunnon irrottelua oli havaittavissa muutamankin bändiläisen kohdalla. Ihan sen takia menisin katsomaan uudestaan.

 Tämä oli ehdottomasti sellainen pläjäys, jonka pariin tullaan nimenomaan viihtymään, nauttimaan ja fiilistelemään. Ei tarvitse miettiä yhtään mitään, antaa mennä vaan. On lupa laulaa mukana ja jammailla (jos suinkin paikallaan mahtuu, aika tiivistä oli eilen). Jari Ahola ON Mauno, rokkistara henkeen ja vereen ja näkee kyllä, miten paljon hän itsekin nauttii tästä showsta. Ja ei sovi unohtaa pientä tarinaa prinsessasta ja sammakosta... Tämä on myös ikärajaton esitys, joten nuoremmatkin fanit ovat tervetulleita paikalle. Hieno juttu!

LET THERE BE ROCK !!

Maunon comeback on erittäin tervetullut musiikillinen ilotulitus, täydet viisi tähteä *****.

(esitys nähty pressilipulla)

Smells like teen spirit...

torstai 6. helmikuuta 2014

Poika / Linnateatteri

Poika / Linnateatteri

Ensi-ilta 5.2. 2014, kesto noin 2h (väliaikoineen)

Ohjaus ja käsikirjoitus Petja Lähde ja Miska Kaukonen

Rooleissa Santtu Karvonen, Pihla Penttinen, Matti Onnismaa ja Niina Sillanpää

 Muistan kun hankin käsiini Petja Lähteen esikoisromaanin Poika (WSOY) heti sen ilmestyttyä, ja tarina tempaisi mukaansa niin, että luin sen yhdeltä istumalta. Harva teos jaksaa minua kiinnostaa niin, etten malta laskea sitä käsistäni ennen kuin viimeinenkin lause on luettu, minä kun en ole mikään varsinainen lukutoukka. Itse loistavan tarinan lisäksi minua viehätti etenkin se, että kerronta oli hyvin elokuvamaista ja näin tapahtumat päässäni selkeinä kuvina. Riemastuinkin suuresti kuultuani, että Pojasta tehtäisiin näyttämöversio ja jäin mielenkiinnolla odottamaan mitä tuleman pitää, kun itse tekijäjoukkokin oli jo hyväksi havaittu.

Pihla Penttinen ja Santtu Karvonen / (c) Matti Vahtera

Itse tarina lähtee liikkeelle siitä, että erään aamuisen hämmentävän uutisen seurauksena Janne (Santtu Karvonen) lukitsee vaimonsa Saijan (Pihla Penttinen) kylpyhuoneeseen, nappaa mukaansa kolmikuisen vauvansa ja lähtee autolla matkaan ei-minnekään. Silmissä vilisevät vaihtuvien maisemien lisäksi välähdyksenomaisena ensimmäiset jännittyneet, haparoivat hetket isänä kun pelätään, että pienokainen hajoaa käsiin kun sitä vähänkin koskettaa. Saija saa soitettua viimeisenä toivonaan Jannen isälle Taistolle (Matti Onnismaa), joka saapuukin paikalle ja yhdessä he lähtevät etsintäretkelle. Menettämisen pelko ajaa Jannen tilanteesta toiseen ja lopulta epätoivoisella automatkalla on mukana myös tuntematon nainen Kaisa (Niina Sillanpää) oman pienen lapsensa kanssa. Miten tarinassa lopulta käy, sen saa jokainen selvittää itse tulemalla Linnateatteriin.

 Etukäteen vähän jännitin, että miten roadmoviemainen tarinankulku saadaan vääntymään näyttämölle, kun tapahtumapaikkoja oli monta. Luontevasti siirtymät kuitenkin tapahtuivat ja ainakin minä pysyin matkassa hyvin mukana. Jännästi tämä versio aukesi minulle ihan eri tavalla kuin alkuperäisteos! Kirjan luettuani päällimmäisenä oli ajatus Jannen ja pienen poikansa "Hiipiäisen" suhteesta, mutta nythän tämä laajeni isä-poika - vanhemmuus- pohdinnaksi laajemmassakin mittakaavassa. Tukahdutettuja tunteita, puhumattomuutta, epävarmuutta, menettämisen pelkoa useammassa polvessa. Ikuisia kysymyksiä vanhemmuudesta ja vastuunkannosta, rakastamisen vaikeudesta ja arjen haasteista. Miten helppoa ja huojentavaa on välillä avautua ihan tuntemattomille ihmisille, ja miten vaikeaa onkaan puhua niille, joiden kanssa olisi ensiarvoisen tärkeää puhua rehellisesti ja avoimesti tunteistaan, peloistaan, epävarmuudestaan. Hyvin tuttua ja siksi niin hämmentävää tajuta näytelmän kautta tuo kaikki jälleen kerran. Puhukaa ihmiset tunteistanne, älkää antako asioiden kärjistyä niin, että ratkaisua ei löydy ja olisi liian myöhäistä selvittää vyyhtiä! Moni epätoivoinen teko jäisi kenties tekemättä. Kukaan ei voi paeta omaa elämäänsä, se on oleva aina läsnä.

Pihla Penttinen ja Matti Onnismaa / (c) Matti Vahtera

Olen äärimmäisen onnellinen etenkin siitä, että Jannen roolissa on Santtu Karvonen. Itselleni monesti suurimman vaikutuksen näyttelijäntyöllisesti on tehnyt henkilö, joka on aiemmin vähän profiloitunut tietyllä tapaa hauskojen roolien mieheksi ja sitten tekee sellaisen roolityön, joka saa minut liikuttumaan kyyneliin. Tiesin jo ennalta Santun kyvyt tämän suhteen, joten herkistyminen ei tullut yllätyksenä. Niin monet tunnetilat vaihtelivat Jannen kasvoilla ja upeasti Santtu vaikeasta roolistaan selvisi. Välillä kyllä naurettiinkin, ja pidän paljon siitä, että katsojakin saa mennä tuntemuksissaan laidasta laitaan. Muidenkaan osalta näyttelijäntyössä ei ollut moitteen sanaa. Epätoivo, epävarmuus, hämmennys ja pelko loistivat vuorollaan kaikkien kasvoilla. Niin Matti Onnismaa kuin Pihla Penttinenkin tekivät jälleen luotettavaa ja laadukasta jälkeä, ja erityisen ilahtunut olin minulle uudesta tuttavuudesta, Niina Sillanpäästä, joka ahkeroi useammassakin roolissa. Näyttelijöiden välinen keskinäinen luottamus on varmasti ollut vahva, kuten myös ohjaajakaksikon luottamus omaan visioonsa ja työryhmäänsä. Hienoa työtä!

 Poika kuului kevään tärppilistaani. Odotukset olivat korkealla ja ne ylitettiin. Hienon musiikin ja kauniiden filminpätkien siivittämänä tästä aukesi ihan uusia ajatuksia. Suosittelen lämpimästi kaikille.

 Vahvat ja vakuuttavat neljä tähteä Pojalle ****.

(esitys nähty pressilipulla)

ps. esityksen jälkeen paikalla nähtiin heilumassa yllätysvieras, josta onnistuin nappaamaan hiukan epämääräisen kuvan...


maanantai 3. helmikuuta 2014

Kaksi Vihtoria ja Klaara / Riihimäen Teatteri

Kaksi Vihtoria ja Klaara / Riihimäen Teatteri

Ensi-ilta 14.9. 2013, kesto 2h 15min väliaikoineen

Ohjaus Markku Arokanto

Rooleissa Tatu Siivonen, Teemu Aromaa, Katja Peacock, Esko Rissanen ja Maija Siljander

 Tatu Pekkarisen kirjoittama näytelmä "Vihtori ja Klaara" perustuu suosittuun sarjakuvaan Jiggs and Maggie, jota muistan itsekin nuorempana lukeneeni. Mieleeni tuosta sarjakuvasta jäi etenkin silinterihattu päässään ja sikari suussaan tohvelisankaroiva Vihtori sekä pirttihirmu vaimonsa Klaara, joka on joka välissä kyttäämässä miehensä touhuja ja komentamassa ilme ja nuttura tiukkana. Tältä pohjalta sitten kohti Riihimäkeä... Tämä muuten piti käydä alunperin katsomassa jo lokakuun alussa, mutta sähläsin lippuvarauksen kanssa ja pääsin vasta nyt paikalle.

 Katsomoon astellessamme äänimaailma vei minut kesäiseen kaupunkiin, huvitusten äärelle. Iloista musiikkia, liikennettä, merenrantaa? Näytelmässä seikkaillaan 30-luvun Helsingissä ja alkuun tulikin mukava fiilis, mutta sitten paikalle pelmahti hameissaan ja huiveissaan Esko Rissanen kitaran kera hoilaten rasittavaa rallia, jota sitten muutkin joutuivat näytelmän edetessä vuorotellen esittämään. Ei hyvä. En tykännyt yhtään, ja hahmo nostatti suurta myötähäpeää pitkin näytöstä...

 Heti kättelyssä tuli selväksi, että näytelmä on visualisoitu sarjakuvamaiseksi ja melkoisia äänitehosteitakin käytettiin. Ne huvittivat aluksi (etenkin paikalta salamannopeasti singahtaminen), mutta liika saman toisto vei pohjaa koko hommalta. Klaaran (Katja Peacock) hiippailu kaulimen kanssa kymmenettä kertaa ei myöskään oikein kolahtanut enää. Olisi ollut mukavampaa bongailla monia erilaisia ääniä, mutta nyt tiesi jo mitä tuleman pitää kun esimerkiksi tietty nimi mainittiin ja se enää ollut yhtään yllätyksellistä.

 Tarinassahan on ensinnäkin nuoret rakastavaiset (Tatu Siivonen ja Maija Siljander), joiden yhteisestä tulevaisuudesta tytön vanhemmat eivät oikein pidä. Tatu Siivonen etenkin toi hauskalla tavalla olemuksellaan mieleeni vanhat kotimaiset elokuvat, joissa vähän nössöhkö nuori mies liehittelee kaunista tytärtä. Klaara taas lähtee maalle ja tulevasta kesäleskeydestä riemastunut Vihtori (Teemu Aromaa) pistääkin melkoiset veivaukset ja onnentanssikuviot pystyyn. Tämä huvitti suuresti, sillä tiedän kyllä millaista vääntöä kotona on sen jälkeen kun meikäläinenkin katoaa mutkan taakse... Vihtori saa vieraakseen toisen Vihtorin (Esko Rissanen) ja siitä se riemu repeääkin, kun nämä kaksi lähtevät vähän kaupungille huvittelemaan. Näytelmän parasta antia olikin kohtaus, jossa herrat nauttivat "kovaa teetä" suositussa anniskeluravintolassa. Orkesterit ja muut asiakkaat olivat oivaltavalla tavalla toteutettuja, hauska idea! Tarjoilijapoikaa (Tatu Siivonen) en meinannut aluksi edes tunnistaa.

(c) Jukka Salminen

 Niin, ja tämähän ei ole "vain" näytelmä, vaan mukana oli paljon myös lauluja kupleteista lähtien. Jotenkin se toi melkoista sekavuutta, tuntui ettei oltu ihan varmoja, että mitä tyylilajia tämä nyt sitten kaikenkaikkiaan edustaisi. Välillä pidettiin pitkiäkin puheita miesten ja naisten asemasta ja oikeuksista, laulettiin hiukan, välillä pistettiin farssiksi kunnolla ja kotvan kuluttua vedettiin tanssikuvioita naamiot kasvoilla. Yhteiskunnallista sanomaakin sieltä tuli, suhdesoppaa ja sekaannuksia, ja sukupuolirooleilla leikiteltiin. Tosin minua ei enää jaksa naurattaa mies hameessa, niin nähty juttu on se.

 Eniten minua viehätti muuntuvainen lavastus sekä ilmeikäs ja hyvin paljon alkuperäistä Vihtoria muistuttava Teemu Aromaa, jonka elehdinnässä ja liikekielessä oli vivahteita sirkuksen suuntaan myös. Klovnerian hallinnasta oli tässä kohtaa siis varsinkin hyötyä. Klaaran kylpyreissu jäi myös mieleeni vahvasti, ja niin varmaan monella muullakin.

 Kaikkien käänteiden pointtia en oikein ymmärtänyt. Miksi yleisölle piti toistuvasti selittää asioita ja niiden taustoja? Miksi niin paljon joutavaa puhetta ja vähän äksöniä, jota olisi kyllä saatu irti tällä porukalla? Löytyihän sekin syy, miksi hame-huivityyppi jatkuvasti "sitä Hokkasta" kävi kyselemässä mutta kuten jo sanoin, jo ensihetkestä tyyppi nosti niskakarvat pystyyn ja peli oli menetetty sen osalta. Loppuratkaisu oli vähän omituinen myös.

 Muu väki katsomossa tuntui kuitenkin kommenteista päätellen kovasti tykkäävän ja esitys onkin saanut täysiä katsomoita jatkuvasti, mikä on tietysti erinomaista. Itselleni jäi sellainen "ihan ookoo, mutta..."-fiilis. Paljon hyviä ideoita, mutta runsaudensarvesta oli tullut vähän liikaakin tavaraa. Vähempi on enempi. Laulut ja muut viehättävät ehkäpä hiukan vanhempaa katsojapohjaa?

 Tasapainottelen kahden ja kolmen tähden välillä, en osaa päättää joten ** 1/2 .

(esitys nähty pressilipulla)

Toveri K / Helsingin Kaupunginteatteri

Toveri K / Helsingin Kaupunginteatterin suuri näyttämö

Kantaesitys 23.1. 2014, kesto noin 2h 15min (huom! ei väliaikaa)

Ohjaus Roman Viktjuk

Käsikirjoitus : Edvard Radzinski

Rooleissa : Esko Roine, Asko Sarkola, Miika Alatupa, Raine Heiskanen, Juha Jokela, Vappu Nalbantoglu, Sami Paasila, Tommi Rantamäki, Sampo Sarkola, Aleksi Seppänen, Ville Sormunen, Valtteri Tuominen, Sami Uotila ja Markus Saari

 Kouluaikoina (etenkin lukiossa) olin takuulla luokkani huonoin mitä tulee historiaan, ja politiikka taas ei kuulu mielenkiintoni kohteisiin laisinkaan. Miksi ihmeessä lähdin sitten katsomaan näytelmää Otto Wille Kuusisesta ja Stalinista? Ainakin siksi, että tein aikoja sitten päätöksen, että välillä kannattaa poiketa oman mukavuusalueensa ulkopuolella ja mennä katsomaan jotain sellaista, mikä ei tunnu oikein omalta. Extreme-kokemus siis tämäkin.

Asko Sarkola ja Vappu Nalbantoglu / (c) Tapio Vanhatalo, HKT

 Sanotaan näin, että olisin saanut tästä huomattavasti enemmän irti, jos olisin keskittynyt historiantunneilla vähän enemmän isompiin kokonaisuuksiin turhanpäiväisen nippelitiedon sijaan. Käsiohjelmastakaan en ehtinyt juuri henkilögallerian taustoista lukea (kattava infopaketti, kiitos siitä) kun jo mentiin niin, että hyvä kun muistin hengittää ja silmiäni räpytellä. Näyttämöltäpäin kävi sellainen puhuri koko ajan, että pääni päällä liehuvat punaiset langat lensivät jonnekin takariviin heti alkumetreillä ja putosin kärryiltä (vai pitäisikö sanoa juoksumatolta). Tässä ei juuri armoa annettu katsojillekaan, sillä valaistus oli päällä salissa alusta loppuun ilman väliaikaa ja olimme ikään kuin pakotettuja seuraamaan tätä erikoista näytelmää paikoillamme. Tyylikeino sekin, ja etäisesti tuli mieleeni, että koko joukko nöyrinä istuimme kuin jossain neuvoston kokouksessa ja kuuntelimme suut supussa niin musiikin kuin puheenkin pauhua. Muutama luovutti kesken kaiken, itselläni ei käynyt edes mielessä katsomosta poistuminen.

 Minun on turha lähteä ruotimaan Toveri K:n historiallisia ja poliittisia kannanottoja, koska menisin kuitenkin totaalisesti metsään. Päällimmäisenä Kuusisen (Asko Sarkola) hahmosta jäi tosin mieleeni se, että hän taisi olla melkoinen häntäheikki ja aatteeseen kallellaan, ja vähät välitti siitä, että perheenjäseniäänkin armotta passitettiin vankileirille. Huomattuani, etten oikein tahdo pysyä kärryillä kaikissa käänteissä keskityinkin sitten seuraamaan asioita, joista minulla oli jonkinlaista käsitystä eli näyttelijäntyöhön ja teatterillisiin keinoihin yleensä. Alkuhämmennyksen jälkeen istuinkin kuin liimaantuneena penkkiin ja pari päivää piti pohtia, mitä näkemästäni loppujenlopuksi osaisin edes kirjoittaa.

 Äänenkäytöllisesti näyttelijöillä oli todellakin koko skaala käytössään, paljoa ei kuiskuteltu ja normaaliäänellä puhuminen oli myös eräänlainen tehokeino. Huutamisen sijaan välillä intensiivisellä katseella ja sopivalla äänenpainotuksella huolellisesti replikoitu yksikin sana tiesi paikkansa. Mielenkiintoista liikekieltä oli myös tarjolla, ja välillä olo oli kuin olisi ollut seuraamassa teatterilla höystettyä nykytanssiteosta. Jokainen liike ja askel oli jollain lailla harkittu ja robottimaisessa synkassa, tuntui että joku jossain ohjaamossa painelisi kaukosäätimestä stop-ja liikkeelle-nappulaa vuorotellen tämän tästä. Kiehtovaa! Tämä liikekieli kantoi loppukiitoksiin asti myös ja näyttelijät saivat henkäistä vasta näyttämöltä poistuttuaan.

(c) Tapio Vanhatalo, HKT

Vimma lienee oikea sana kuvaamaan sitä intensiivistä menoa, jota useampaankin otteeseen lavalla nähtiin. Punaisessa hameessaan liehuva Aino Kuusinen (Vappu Nalbantoglu) jäi erityisesti mieleeni. Häntä en muista aiemmin nähneeni ainakaan kovin näkyvässä roolissa, mutta nyt hän teki kyllä sellaisen roolityön, joka jää mieleeni hamaan loppuun asti. Loppupuolella nähty kohtaus, jossa pitkään valkoiseen hameeseen pukeutunut hahmo paljastui näyttämöä hallinneen valtavan patsaan takaa, oli nerokas.

 Jos teatterissa pystyisi harrastamaan vedonlyöntiä, minä pistäisin välittömästi kaikki rahani likoon Sampo Sarkolan puolesta. Sillä en tosin rikastuisi, koska miehen viimeaikaisten roolitöiden perusteella kerroin olisi melkoisen pieni. Toveri K on kauttaaltaan tältä mieheltä aikamoinen sekä fyysinen että näyttelijäntyöllinen taidonnäyte, ja vanhempi Sarkola tuppaa jopa vähän jäämään nuoremman jalkoihin. Harva onnistuu saamaan sellaista tietynlaista katsettakaan aikaiseksi, koskaan ei tiedä mitä tyypin päässä liikkuu.

Sampo Sarkola / (c) Tapio Vanhatalo, HKT

Moni asia jäi mietityttämään erityisesti. Mannerheim (Markus Saari) karautti paikalle sinisellä naistenpyörällä, valkoinen pallo tarakallaan. Eturiviä käytiin kättelemässä. Kuntopyöriä, juoksumattoja ja muita treenilaitteita pyöriteltiin pitkin lavaa paidan kera ja etenkin ilman paitaa. Suuresti jäi hämäämään myös se, miksi nimenomaan Esko Roineen kasvoilla tätä myydään, miehellä kun ei ole kuin muutama repliikki. Ehkä juuri siksi.

 Aikamoinen teos Toveri K on, ei mitään helppoa valmiiksipureskeltua kauraa. Takuulla erilainen verrattuna kaikkeen aiempaan näkemääni. Vaan miksi edes verrata, kun se on sula mahdottomuus? Tämä jää ainakin mieleeni, toisin kuin useammat mitäänsanomattomat esitykset. Olisipa muuten ollut mielenkiintoista olla kärpäsenä katossa seuraamassa tämän näytelmän harjoituksia...

 Niin. Uneni ei sentään toteutunut. Pari viikkoa sitten näin unta, jossa yleisö joutui tahtomattaan osallistumaan esitykseen siten, että meidät marssitettiin ripeässä tahdissa jonomuodostelmassa lavan poikki esittämään vankileiriläisiä, huudon ja kovan mekastuksen siivittämänä ja nöyryytettynä.

 En aluksi osannut edes antaa perinteisiä tähtiä Toveri K:lle, mutta pitkällisen pohdinnan ja yön yli nukkumisen jälkeen täältä napsahtaa neljä tähteä ****.

(näin esityksen pressilipulla)