tiistai 12. joulukuuta 2017

Haastattelussa Kalle Kurikkala

 Kalle Kurikkalan tapasin kahvila Gran Delicatossa Helsingissä lokakuun alussa 2017.

Vuonna 1992 syntynyt Kalle on horoskoopiltaan oinas. ”Oon kotoisin Keski-Pohjanmaalta Kannuksesta ja tarkemmin Eskolan kylästä. Eskolassa kävin ala-asteen Hanhinevan koululla, yläasteelle piti mennä Kannukseen, jossa kävin myös lukion. Lahdessa mä asuin viisi vuotta, ja tällä hetkellä mä asun täällä Helsingissä.”

Mitä harrastat? ”Hmmm, tuntuu että kaikki liittyy teatteriin tavalla tai toisella. Tänään mä kävin aamulla uimassa. En mä sitä kyllä harrastukseksi sanoisi, silloin tällöin tulee käytyä. Käyn mä tanssi-ja laulutunneilla, mutta nekin liittyy työhöni. Lukemisesta pidän ja lenkkeilystä. Pelailen kännykkäpelejä ja vastaavia, mutta sehän on lähinnä ajanvietettä”, Kalle naurahtaa.

Mitenkäs soittotaito? ”Pianoa oon soittanut 6-vuotiaasta asti, Eskolan kansalaisopistossa aloitin. Alussa olin hyvinkin innostunut, mutta sitten se vähän jäi. Lisäksi oon soittanut kitaraa.”

Kalle ja Talle 

Mitkä asiat ovat sydäntäsi lähellä? ”Ensimmäiseksi tuli mieleeni meri ja luonto. Kun ahdistus iskee, mä menen merenrantaan kävelemään. Tietysti ystävät ja perhe ovat sydäntäni lähellä.”

Jos sinulla olisi enemmän aikaa, haluaisitko osallistua johonkin vapaaehtoistoimintaan tai vastaavaan? ”Oon kyllä miettinyt asiaa. Huomasin juuri netistä, että joku oli ryhtynyt yksinäiselle vanhukselle kaveriksi. Jonkinlaiseen ystävätoimintaan voisin lähteä mukaan, mutta tällä hetkellä en pystyisi sitoutumaan jokaviikkoiseen toimintaan. Voisi silloin tällöin mennä esimerkiksi vanhainkoteihin laulamaan, sellaista oon kotipuolessa joskus tehnytkin.”

Mitkä ovat omasta mielestäsi sinun vahvuutesi ammatillisessa mielessä? ”Laulutaito on vahva, mutta nykyään se ei ole mikään erityistaito. Teattereissa on paljon erinomaisia laulajia. Aiemmin pidin heikkoutena sitä, että oon herkkä ihminen ja tunnen kaiken tosi vahvasti, mutta nyt nää sen vahvuutena. Vahvuuteni on myös se, että oon hirmuisen kiinnostunut työstäni ja mulla on motivaatio korkealla.”

Onko sinulla mitään ns. bilekikkoja, joita tietynlaisissa tilaisuuksissa esittelet? ”Heh, kuulostaa kyllä todella oudolta eikä ollenkaan minunlaiseltani toiminnalta. En oo koskaan ollut sellainen, että ”Hei katsokaa mua!”, vaikka muuten en pidäkään sitä mitenkään inhottavana asiana, että oon esillä. Se kuuluu tähän työhön, mutta en hakemalla hae huomiota.”

Entä löytyykö bravuureita esim. ruuanvalmistuksen puolelta tai karaokesta? ”Lahdessa yksin asuessani ei tullut juurikaan kokkailtua kun oli niin kova kiire koko ajan, mutta nyt täällä Helsingissä tykkään kokkailla poikaystäväni kanssa. Bravuurini on ehkäpä uunikala ja kasviksia, ja viimeaikoina oon kokkaillut kasvisversiota chili con carnesta. Se on hyvää ja helppo valmistaa. Ennen mä leivoin kovasti, ja siinä bravuurini oli Pätkis-kakku. Karaokessa tulee silloin tällöin käytyä ystävien kanssa, jos sattuu sopiva paikka kohdalle. Yleensä mä laulan suomenkielistä, Leevi and The Leavingsia esimerkiksi.”

Mikä olisi sellainen taito, jonka haluaisit osata? ”Lentäminen! No, vähän realistisemmin jos vastaan, niin akrobatiataidot ja voltti olisi kiva hallita. Sillä taidolla voisin aamuneljältä jossain leveilläkin, heheh.”

Mikä on ollut toistaiseksi isoin ammatillinen haasteesi? Stingin visiitti? ”Se oli kyllä jännä tilanne, mutta ensimmäisenä tuli mieleeni Lahden Muten ”Asemalla”-produktio, se oli eka isompi juttu. Teksti oli tosi haastava ja siinä oli haastavia elementtejä niin tanssi-kuin laulupuolellakin. Hankalaa, mutta onnistuessaan myös palkitsevaa! Aikataulukin oli tosi tiukka, kuten aika usein on. Ammattikentällä Kotkan Kaupunginteatterin ”Keisarikunta” oli myös haastava, se oli mun eka ammattiproggikseni. Porukka oli kyllä tosi hyvä ja ohjaaja Tommi Kainulainen uskomaton. Kivaa porukkaa! Siinä jouduin pikapaikkaushommiin yhtenä iltana. Sinähän olit muuten katsomassa silloin! Tilanne tuli yllättäen, mutta sitten vaan vedettiin ja hienostihan se meni.”

Keisarikunta-meininkiä (c) Juha Metso 

No mutta kerrohan nyt Stingistä vähän vielä lisää. ”Kun meille ekan kerran kerrottiin, että Sting on tulossa katsomaan, niin tuntuihan se oudolta. Hän tuli ennen näytöstä kättelemään meitä ja sanomaan, ettei mitään hätää ja rauhassa vaan. Se vähän helpotti jännitystä, mutta silloin sen tosiaan vasta tajusi, että Sting ON paikalla! Vitsaili vielä lähteissään, että ”Don´t fuck it up!” Oli se kyllä hieno kokemus, ja yleisö oli vielä niin hienosti mukana koko tarinassa. Yleisöstä sai todella paljon energiaa. Ja Sting vielä lauloi tunnuskappaleen kanssamme lopuksi”, Kalle myhäilee.

Löytyykö suvustasi muita teatterialalla tai muulla taiteellisella alalla olevia? ”Musiikillisesti lahjakkaita tyyppejä löytyy kyllä – musiikinopettajaa ja bänditoimintaa esimerkiksi. Siskoni laulaa ja soittaa pianoa, mutta ei ammatikseen. Harrastajateatterissakin on väkeä ollut. Tarkemmin en osaa sanoa, meillä on niin iso suku, että saattaa sieltä löytyä jokin salainen teatterimenneisyys.”

Milloin sinua sitten teatterikärpänen puraisi kunnolla? ”Pienenähän mä katselin kovasti elokuvia, ja sitten esitin kohtauksia leffoista… Keski-Pohjanmaalla kun pienessä kylässä asui, oli vähän sellainen meininki ja mentaliteetti yleensä, ettei nyt kannata kauheasti pitää meteliä itsestään. Pienenä olin kyllä Eskolan kesäteatterissa yhdessä satunäytelmässä mukana, tykkäsin siitä näytelmästä kovasti ja muutenkin olin käynyt katsomassa siellä juttuja. Aina harmitti, että miksen itsekin ole lavalla. Ala-asteella meillä oli näytelmäkerho, sinne menin. Yläasteella ei todellakaan ollut mitään, kuorossa tosin olin vähän aikaa, mutta teini-ikäisenä tuntui tosi nololta olla kuorossa. Ollessani ysiluokalla ilmaisutaidonryhmä teki näytelmää ”Vihervaaran Anna” ja mukaan tarvittiin poikia. Ilmaisutaidon opettaja näki minut ja kaverini koulun käytävällä ja kysyi, kiinnostaisiko meitä tulla mukaan. Kiemurreltiin siinä aikamme ja lopulta suostuttiin sillä ehdolla, että ”kyllä mäkin jos säkin”. Olihan se ihan kivaa, mutta fiilis oli edelleen sellainen, että menin kun käskettiin. Sitten mulle soitettiin Eskolan Kesäteatterista ja lukioaika vierähtikin siellä kesäisin, ja teatteri vei mennessään. Sain tehdä isoja rooleja”, Kalle muistelee iloisena.

”Opon kanssa juttelin suunnitelmistani ja kerroin teatterihaaveistani. Hän oli kannustava mutta myös realisti, sanoi että ilman muuta haet mutta kannattaa miettiä ehkä muitakin vaihtoehtoja. Koulussa sain hyviä arvosanoja ja matematiikka kiinnosti, ja hainkin opettajaksi, mutta en koskaan mennyt pääsykokeisiin, koska ne olivat päällekkäin teatterihakujen kanssa. Pääsin sitten Lahteen musiikkiteatterilinjalle vuonna 2011, heti lukion jälkeen. Mutella meni 4,5 vuotta ja sen jälkeen olin vielä Lahden Kansanopistossa vuoden. Oon hakenut myös Nätylle ja TeaKiin, tuloksetta. Ehkä haen maisterilinjalle?”

Mikä on ”virallinen” tittelisi? Oletko näyttelijä-muusikko-taiteilija-artisti-laulaja? ”Kyllä mä itseäni kutsun näyttelijäksi. Mä haluan näytellä, muusikko/musikaaliartisti ei kuvaa sitä mitä haluan tehdä.”

Miksi halusit näyttelijäksi? ”Alunperin siksi, että näytteleminen on kivaa. Olin ujo mutta esiintyminen kiinnosti, ja lavalla voin olla ihan joku muu. Kesäteatterissakin esitin välillä ryyppäävää nuorta poikaa, ja rooli oli niin kaukana minusta kuin suinkin mahdollista. Sai kiroilla ja örveltää, se oli jotenkin vapauttavaa! Nykyään mä en nää mitään muuta vaihtoehtoa. Tätä mä haluan tehdä! Harjoitusvaiheessa kipuilee ja miettii, että mahtaako tästä nyt tulla mitään. Sitten tulee ensimmäinen yleisö ja saa palautetta, että joku on saanut roolityöstäni itselleen voimaa ja ajatuksia, ja taas muistaa, että ”tämän takia tätä hommaa tehdään!” Se palkitsee. Tämä on mun tapani tehdä hyvää tai edes vähän parantaa maailmaa, vaikuttaa ihmisiin tai viihdyttää. Lavalla voi käsitellä tärkeitä asioita, sanomaa ja ideaa pitää olla mukana.”

Mikä on ollut tärkein oppi, jonka olet saanut? ”Kaikilta opettajiltani oon saanut tärkeitä oppeja, pieniä palasia. Lahden Kansanopiston opettaja Timo Raita sanoi ajatuksen, että ”taiteilija itse tekee päätöksiä eikä vain odota, että ohjaaja ratkaisee niitä hänen puolestaan”. Näin mä sen ainakin koin. Kokeile, yllätä itsesi ja muut. Näyttelijäkollegoilta oon myös saanut paljon hyviä neuvoja mm. Olli Rahkoselta, hän on todella mukava. Pienetkin sanat riittävät välillä. Chekhov-tekniikan kurssilla kävin myös, ja se oli todella avaava kokemus.”

Onko sinulla omia ”esikuvia”, joita erityisesti arvostat tai ihailet? ”Seela Sella ja Hannu-Pekka Björkman, heitä haastattelin lopputyötäni varten myös. Usein mä teatterijutuista ”fanitan” nimenomaan sitä juttua enkä yksittäisiä näyttelijöitä, Q-Teatterin ”Tavallisuuden aave” esimerkiksi oli todella upea. No, Elina Knihtilä pitää myös mainita erikseen. Kokkolan Kaupunginteatterissa kävin katsomassa Sini Pesosen aikaan paljon juttuja – Virtasen Mikko, Hellénin Essi ja Anderssonin Pia olivat juuri valmistuneet TeaKista ja meno oli äärimmäisen mielenkiintoista”, hehkuttaa Kalle.

Kuka olisi unelmiesi vastanäyttelijä, jos saisit maailmasta valita ihan kenet tahansa? ”No mulle tuli ekana mieleen taas Seela Sella tai Hannu-Pekka Björkman. Suomessa on muitakin tosi hyviä näyttelijöitä, joiden kanssa mielelläni tekisin töitä. Taneli Mäkelän kanssa on myös hienoa näytellä Viimeisessä laivassa.”

Entä kenen kanssa haluaisit laulaa dueton ja mikä olisi kappale? ”Paula Vesala on kyllä yksi suosikeistani, ja Coldplayn Chris Martin! Paula Vesalan kanssa voisin laulaa Jussi Tuurnan säveltämän kappaleen, jota ei ole vielä edes tehty! Tilataan tässä samalla Jussilta kappale.”

Missä eri teattereissa olet näytellyt? ”Kotkan Kaupunginteatterissa, Kellariteatterissa,Turun Kaupunginteatterissa, koulun kautta Lahden Kaupunginteatterissa siinä ”Asemalla”-jutussa ja lisäksi tietysti Eskolan Kesäteatterissa.”

Mainitse muutama itsellesi jollain lailla tärkeä roolityö tai koko proggis. ”Lahden Kansanopiston ”Vapauttakaa Kuningas Oidipus!” oli todella tärkeä, se oli niin erilaista mitä olin aiemmin tehnyt. Se oli vielä itse tehty yhdessä työryhmän kanssa. Mielenkiintoinen ja palkitseva, vaikkakin vaikea ja raskas matka. Kotkan Kaupunginteatterissa ”Ystävät hämärän jälkeen” -näytelmässä sain olla isossa roolissa. Se oli mun ensimmäinen työni, joka ei ollut koulun kautta. Sain paljon oppia ohjaajilta, Snoopi Sireniltä ja Pia Lunkalta (jälkimmäinen Kotkan Nuorisoteatterin kautta). Tietysti nyt päällä oleva ”Viimeinen laiva” on tärkeä myös, aina sitä vaan ihmettelee että miten sitä onkaan niin onnekas, että pääsin mukaan niin hienoon proggikseen!”

Vapauttakaa Kuningas Oidipus! (c) Antti Turunen 

Minkälaista teatteria haluaisit nähdä Suomessa enemmän? ”Mä tykkäisin nähdä sellaista, missä ei ole paljoakaan ”ylimääräistä” teatteritekniikkaa. Näyttelijäntyö edellä mentäisi. Hyvänä esimerkkinä jo aiemmin mainitsemani ”Tavallisuuden aave”, se herätti paljon ajatuksia. Jokainen suomalainen saisi siitä takuulla jotain irti. Suomessa osataan kyllä tehdä, mutta siihen voisi luottaa vielä enemmän – uusiin kotimaisiin teksteihin. Ja suomalaista uutta musiikkiteatteria haluaisin nähdä enemmän! Huomenna aion mennä katsomaan Musiikkiteatteri NYT:n Photo Sapiensia, ja Kansallisteatterissa nähty ”Slava!” on tästä myös loistava esimerkki.”

Miten selittäisit sanonnan ”teatterin taika”, vai voiko sitä edes selittää? ”Mun mielestäni hyvä esimerkki on se, että ensin huomaa esityksen kestävän kolme tuntia ja kauhistelee sitä, ja hetken kuluttua esitys on ohi ja miettii, mihin aika oikein hurahti. Välillä esityksiä katsellessa alkaa heti analysoida näkemäänsä ja miettiä erilaisia ratkaisuja ja sellaisiakin asioita, mitä ns. tavallinen katsoja ei edes huomaa. Välillä taas ei mieti mitään, ja silloin on esitys imaissut minut kunnolla mukaansa. Se on hieno tunne!”

Mitkä asiat inspiroivat sinua? ”Toiset esitykset (sekä hyvät että huonot), kirjat, kaikenlaiset tarinat, lehtiartikkelit.”

Podetko ramppikuumetta? ”En enää. Aiemmin mua jännitti tosi paljon. Koe-esiintymiset, huh huh … se ei ole luonnollinen tilanne millään tavalla! Se jännittää kyllä, muttei niin paljoa ettei pystyisi mitään tekemään. Mulla on tekniikoita, millä saan liiallisen jännityksen pois tai laskemaan sellaiselle tasolle, että pystyy tekemään mitä tarvitaan. Myönnän, että silloin kyllä jännitti hiukan enemmän kuin normaalisti, kun Sting istui katsomossa. Minähän se ensimmäisenä olen lavalle astumassa ja silloin mietin, että älä nyt ainakaan kaadu!”

Viimeinen laiva (c) Otto-Ville Väätäinen 

Onko sinulla omia rutiineja tai rituaaleja, joita toistat ennen esitystä? ”Kyllä mä aina lämmittelen kehon ja äänen. Täällä mä käyn yleensä lenkillä aamupäivällä ennen kuin lähden junalla kohti Turkua, ja tietenkin teatterilla lämmittelen vielä. Omia hassuja rutiineja vierastan, ettei tule pakonomaista tarvetta aina tehdä jotain asiaa ennen esitystä. Lämmittelyhommat täytyy kyllä aina suorittaa. Voishan tuossa Viimeisessä laivassa poiketa sen verran rutiineista, että tehtäisiinkin vielä yksi laiva ja se joka lähtee, oliskin vasta toiseksiviimeinen!” Kallen kanssa visioimme. Sting olisi varmasti mielissään näistä muutoksista.

Kerro joku legendaarinen kommellus. ”Heti ei tule mieleen mitään kommellusta. Aiemminhan mä oon pelännyt hirveästi sitä, että teen virheen. Silloinhan niitä sattuu, jos oikein kovasti pelkää ja koko ajan ajettelee mokaavansa. Nykyään tykkään siitä, että tapahtuu jotain yllättävää! Se pitää porukan hereillä ja valppaana. Pari kertaa on käynyt niin, että oon mennyt lavalle ja yhtään en ole muistanut, mitä seuraavaksi pitää sanoa. Oikea repliikki on jostain sitten alitajunnasta tullut mieleen juuri sopivalla hetkellä. Keisarikunnassa kävi just niin, että Junnu nousee pianon päälle ja biisin pitäis lähteä, mutta pää on ihan tyhjä! Siitä se sitten lähti takapotkulla.”

Tulevia rooleja kenties? ”Ei ole mitään toistaiseksi tulossa. Viimeinen laiva jatkuu huhtikuuhun 2018 asti, esityksiä on aika harvassa, joten sittenhän mulla olisi aikaa mennä mukaan siihen ystävätoimintaankin.”

Kysytäänpäs tämäkin nyt sitten. Mitä sanoisit nuorelle itsellesi täältä vuodesta 2017? ”Vanhana ja viisaana (hehe) täältä sanoisin nuorelle itselleni, että ”kaikki järjestyy”. Taaksepäin kun elämää katsoo, niin kaikista asioista ei olisi tarvinnut murehtia niin paljon.”

Mikä sarjakuvahahmo tai muu fiktiivinen hahmo haluaisit olla ja miksi? ”Spiderman! Se oli pienenä mun lempparihahmoni.”

Ystävät hämärän jälkeen (c) Snoopi Siren 

Jos sinusta tehtäisiin supersankarihahmo, mikä olisi sinun supervoimasi ja hahmosi nimi? ”Mullahan on usein lenkkarit jalassa ja siitä tuli joskus Lenkkarimies -lempinimi. Se olisi varmaan mun nimeni, koska se on jo ns. lanseerattu. Kun piippari taskussa piippaa, Lenkkarimies on jo paikalla, koska se on tosi nopea. Juoksemalla siirtyy paikasta toiseen. Sen tehtävänä olisi tuoda paikalle jäätelöä ja kaksi lusikkaa. Toinen voisi puhua ja minä kuuntelisin, ja yhdessä syötäisi jätskiä. Se voisi syödä jäätelöä usein ja paljon, koska se kuluttaisi liikunnalla kaiken.”

Tuonhan voisi yhdistää siihen ystävätoimintaankin! Jäätelöpaketti ja lusikat mukaan vaan, ja ”kerro minulle huolesi tai älä kerro, syödään yhdessä jätskiä”-mies? ”Loistava idea! Laitetaan Mesenaattiin joukkorahoituskampanja vireille! Palataan tähän sitten ensi keväänä, kun viimeinenkin laiva on lähtenyt telakalta.”

Jos ihminen menisi syksyllä talviunille ja heräisi keväällä, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan siltä varalta, että heräät kesken kaiken? ”Kirjan voisin ottaa, vaikkapa Sinuhe egyptiläisen. Muutama muukin klassikko. Jos on tylsä kirja, nukahtaisi heti ja sehän ei olisi ollenkaan hassumpi juttu. Kaikki hyöty irti. Ruuaksi voisi olla pizzaa, juotavaksi ginger alea (sitä missä on reilusti inkivääriä) tai cokista.”

Tässä välissä ”keskustelemme” tovin Movemberistä ja viiksistä… älkää kysykö miksi.

Jos rakentaisit puuhun majan, millaisen majan rakentaisit? ”Maja saisi olla aika korkealla, vaikka mulla pienoinen korkeanpaikankammo onkin. Joku muu voisi rakentaa sen, menisin sitten valmiiseen majaan. Perinteinen, pieni puumaja olisi kiva. Sellainen kuitenkin missä olis lämmitys, että siellä voisi olla talvellakin. Säkkituolissa olisi siellä mukava loikoilla.”

Jos voisit aikakoneella palata menneisyyteen johonkin tiettyyn aikakauteen tai katsomaan tiettyä tapahtumaa, minne menisit? ”Haluaisin mennä katsomaan vanhaa kunnon Suomi-filmi -aikaa, puhuttiinko silloin ”oudosti” tyyliin ”maisteri on hyvä ja ottaa tästä nyt sitten lisää kahvia” tai ”nuori ylioppilas on tullut meille tänne kesänviettoon”. Onko puhuttu sillai tietyllä nuotilla ja nopeasti! En usko, hahah! Dinosauruksia olisi kiva nähdä myös ihan livenä.”

Jos sinun elämästäsi tehtäisiin esitys, millainen se olisi ja kuka olisi sinun roolissasi? ”Se voisi olla hyvinkin kokeellinen, dramaattinen tanssiteos. Siinä ei puhuttaisi mitään. Uutta musiikkia olisi sävelletty. Mukana olisi koko Kansallisbaletin tanssiryhmä ja suurella näyttämöllä ehdottomasti. Ja tässä olisi nyt sitten kaikki tekniset vimpaimet mukana, vaikka aiemmin halusin esityksiä ilman “ylimääräistä” tekniikkaa.”

Mitä haluaisit kysyä minulta? ”Oletko sinä koskaan halunnut näytellä, tai oletko näytellyt missään?”

Tähän tuli pitkä ja rönsyilevä vastaus, jonka lopputuloksena oli se, että eihän tästä tulisi mitään, jos kaikki haluaisivat näytellä, koska pitää olla katsojiakin…

Mitä aiot tehdä seuraavaksi? ”Mä menen kotiin ja kaveri tulee kylään.”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

Mistä sanasta pidät eniten? - Meri
Mistä sanasta pidät vähiten? - Löllö
Mikä sytyttää sinut? - Muut ihmiset
Mikä sammuttaa intohimosi? - Muut ihmiset
Suosikkikirosanasi? - Perkele
Mitä ääntä rakastat? - Sellon ääntä
Mitä ääntä inhoat? - Julkisivuremontti!
Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Meribiologi
Missä ammatissa et haluaisi olla? - Poliitikko
Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - Tervetuloa!

maanantai 11. joulukuuta 2017

Täällä Pohjantähden alla osa 2 / Lahden Kaupunginteatteri

Mäensyrjänkansan kärsimystie - Täällä Pohjantähden alla osa 2 / Lahden KT, Juhani-näyttämö

Ensi-ilta 15.11. 2017, kesto noin 2h 45min (väliaikoineen)

Teksti Väinö Linna
Sovitus Ari-Pekka Lahti
Ohjaus Juha Malmivaara
Koreografia Panu Varstala
Lavastus Minna Välimäki
Pukusuunnittelu Pirjo Liiri-Majava
Valosuunnittelu Kari Laukkanen
Äänisuunnittelu Kai Poutanen
Musiikki Hannu Kella

Rooleissa : Hiski Grönstrand, Jori Halttunen, Laura Huhtamaa, Saana Hyvärinen, Mikko Jurkka, Tapani Kalliomäki, Eeva-Kirsti Komulainen, Paavo Kääriäinen, Liisa Loponen, Jarkko Miettinen, Teemu Palosaari, Mikko Pörhölä, Aki Raiskio, Jari-Pekka Rautiainen, Aarre Reijula, Maiju Saarinen/Anna Pitkämäki, Ritva Sorvali, Raisa Vattulainen, Lumikki Väinämö, Timo Välisaari sekä Jarkko Lahti

Muusikko : Hannu Kella

 Lokakuun lopussa tuli nähtyä Täällä Pohjantähden alla osa 1 - Kuu on torpparin aurinko ja esitys vaikutti minuun hyvin kokonaisvaltaisesti, kuten voitte tästä lukea. Kakkososa oli tuolloin vasta tulossa ensi-iltaan ja myöhemmin olisi ollut mahdollista nähdä molemmat näytelmät peräkkäin saman päivän aikana. Jostain syystä halusin alunperinkin nähdä näytelmät itsenäisinä kokonaisuuksina, välissä viikkojen tauko, mutta näin jälkikäteen ajatellen olisi ehkä sittenkin pitänyt katsoa molemmat peräkkäin - enkä edes osaa sanoa miksi.

Elina ja Akseli 

 Ykkösosassa musiikin, liikekielen, Linnan tekstin, visuaalisen puolen, äänimaailman ja koko näyttelijäkunnan saumattoman yhteistyön synnyttämä kokonaisvaltainen elämys oli silkkaa nautintoa alusta loppuun, nyt jo vähän tiesin mitä tuleman pitää ja siksi tiettyjä elementtejä osasi jo odottaa. Olin henkisesti ja fyysisesti valmistautunut ennalta, ja siten tässä toisessa osassa vältyin lähes kaikelta niiltä hivenen pelottavaltakin vaikuttaneilta tuntemuksilta. Tunsin oloni jopa hiukan pettyneeksi, kun pystyin lopuksi nousemaan seisaaltani aplodeeraamaan, jälkikäteen ei tarvinnut nojailla seiniin huippauksen vuoksi ja minua hymyilytti enemmän kuin itketti. Osansa lienee silläkin, että väliajan aikana sidoin aulan tilataideteokseen valkoisen nauhan toivon merkiksi (ensimmäisessä osassa sidoin punaisen nauhan, joka merkitsi uskoa). Ennalta epäilin, että valitsen violetin (suru), mutta toisin kävi. Elämä jatkuu, ja nyt on vuosi 2017. Suomi on täyttänyt 100 vuotta.


 Äsken mainitsemani pettymys on siinä mielessä väärä sanavalinta, että missään tapauksessa en ollut pettynyt kakkososaan. Erittäin vaikuttava kokemus ja kokonaisuus tämäkin, ja yhdessä nämä näytelmät muodostavat yhden parhaimmista, mieleenpainuneimmista teatterielämyksistäni ikinä missään. Ensimmäisessä osassa vaikutuin eniten yhteispelistä ja liikkeestä, koko näyttelijäkunnasta. Nyt jotenkin yksilöt nousivat enemmän esiin ja erilaiset pienetkin yksityiskohdat. Elinan (Liisa Loponen) suunnaton tuska menetysten hetkellä, Akselin (Tapani Kalliomäki) uskomattoman koskettava kotiinpaluu vankileiriltä, Jussin (Aki Raiskio) hautajaiset, Elias Kankaanpää (Ritva Sorvali)... Lasten viaton pallonheittely ja pallon putoaminen kädestä isän palattua kotiin, Akselin nojailu lapioihin kuten isänsä aiemmin, mustapukuiset naiset teloitushetkellä, kaunisliikkeisen kurjen (Paavo Kääriäinen) paluu. Usein toistuva sisu-tanssi (kutsuin tätä suomalaisten omaksi haka-tanssiksi, alkuvoimaa ja vahvaa poljentoa). 


 Mäensyrjänkansan kärsimystie oli vuoden viimeinen teatteriesitykseni (toki tulevalla viikolla on vielä kaksi reissua luvassa, mutta ne näytelmät menevät jo uusintakierrosta, joten lasken tämän Lahden reissun virallisesti vuoden viimeiseksi) ja hienon lopetuksen tämä vuosi saikin. Suuri kiitos koko työryhmä ja erityisesti koreografi Panu Varstala.

Esityskuvat (c) Robert Seger

(Näin näytelmän kutsuvieraana, kiitos Lahden Kaupunginteatteri!)

lauantai 9. joulukuuta 2017

Tuplapäivän satoa : Saatanan teatteri ja Joulutarinoita

Napsahti taas vaihteeksi tuplapäivä Helsingissä (viikko sitten sama juttu) ja ensin tuli ihmeteltyä TeaKin Teatterisalissa nähtyä Saatanan teatteria. Näissä TeaKin jutuissa on se yhteinen piirre, että yhtään ei etukäteen tiedä mitä tuleman pitää ja sitten esityksen nähtyään on (useimmiten) ollut positiivisella tavalla hämmentynyt olo ja päässä risteilee monenlaisia värejä ja sama kysymys siitä, että mitä sitä oikein tulikaan nähtyä. Tämänkertaistakin kokemustani on vaikeaa sanallistaa sen tarkemmin. 1h 50min taukoamatonta yllätysten ja eri tavalla vaikuttavien kohtausten tykitystä, lavalla kaikki kaksitoista näyttelijäntaiteen koulutusohjelman kolmoskurssilaista. Musiikkia, tanssia, absurdeja/kiehtovia/liikuttavia/riemastuttavia kohtauksia toinen toisensa perään. Mikä määrä nuoria lahjakkuuksia ja uusia "bongauksia" sekä energiaa, kiihkoa ja röyhkeyttä. Suretti välillä kun ei oikein tiennyt, että minne olisi katsonut, kun joka puolella tapahtui ja kaikkia teki mieli seurata erityisen tarkkaan, yhdessä ja erikseen. Voi kunpa olisin nähnyt tämän heti ensi-illassa, silloin minulla olisi ollut pienoinen mahdollisuus nähdä esitys uudestaankin! Nyt jäi sellainen "once in a lifetime"-olo ja suuri riemu siitä, että onnistuin tämän näkemään. Tuli myös vähän kaihoisa olo siitä, etten ole enää nuori ja vetreä. Ulkokuoreni hämäsi tälläkin kertaa, sillä pääni sisällä oli esityksen aikana melkoiset bileet. Vinkiksi muillekin : jos alkaa kulttuurikunto tökkiä ja tuntuu jotenkin jämähtäneensä paikoilleen, pieni visiitti TeaKin esityksiä katsomaan niin johan jaksaa taas! Tätä lisää! (Etenkin jäi mieleeni näin äkkiseltään muisteltuna tummat naamiohahmot, kaalinpäätyyppi catwalkilla, poliittisia kannanottoja osa 1 ja 2 sekä moninainen liikekieli. Teatterikärpäsen "tarkkailulistalle" pääsi/joutui aika monta tyyppiä...)



Saatanan teatteri, ensi-ilta 27.11. 2017, kesto 1h 50min (ei väliaikaa), vastuuopettajat Jenni Nikolajeff, Markku Luuppala ja Elina Kivioja, äänisuunnittelu Lauri Malin, valosuunnittelu Anniina Veijalainen, pukusuunnittelu Nina Paakkunainen


kaikki kuvat (c) Aapo Juusti 

Näyttämöllä : Alex Anton, Veera Herranen, Joel Hirvonen, Jutta Järvinen, Emil Kihlström, Elviira Kujala, Pyry Kähkönen, Sara Paasikoski, Aapo Puusti, Katriina Sinisalo, Asta Sveholm ja Nenna Tyni (kaikki N3) sekä Pauliina Kauppila SibA - Royal Academy of Music Aarhus (RAMA)/Nordic Master of Global Music (GLOMAS)

 Päivä jatkui ensin haastattelun merkeissä, jonka jälkeen suuntasin KokoTeatteriin katsomaan Porttiteatterin "Joulutarinoita"-esitystä. Porttiteatteri on ammattitaiteilijoiden ohjaama rikostaustaisten henkilöiden teatteriseurue, jolta olen parisen vuotta sitten nähnyt Kiasma-teatterissa Vapauden kauhu-nimisen esityksen (yhteistyössä Kansallisteatterin sekä Kiasma-teatterin kanssa). Tällä kertaa keskityttiin joulumuisteloihin ja jouluisiin lauluihin. Millaista on lukea jouluevankeliumia muille vangeille kirkossa? Muistavatkohan lapset jouluna kortilla? Miksi kaikki joulussa on ihan perseestä? Toiko pukki toivotun Matchboxin autoradan? Minne äiti katosi? Millainen on joulun paras tuoksu?


 Rosoista, rehellistä, kaunistelematonta. Liikutuin kyyneliin muutamankin kerran, toki hymykin nousi huulilleni. Ei minullakaan joulunvietosta pelkkiä hyviä muistoja ole, mutta enimmäkseen onnellisia muistikuvia etenkin lapsuudesta. Kiitos Porttiteatteri joulumuistoista ja kiitos kutsusta esitykseen!

Joulutarinoita, ensi-ilta 6.12. 2017 (esityksiä 13.12. asti) Ohjaaja Tuija Minkkinen, äänidramaturgi Sanna Salmenkallio, dramaturgi Titta Minkkinen, lavalla Porttiteatterin väki 


tiistai 5. joulukuuta 2017

Huastattelussa Santeri Niskanen

Santeri Niskasen tapasin kahvila Kaffilassa Tampereella syyskuun loppupuolella 2017.

Vuonna 1996 syntynyt Santeri on horoskoopiltaan rapu. ”Henkisesti olen aina ollut savolainen ja olen kotoisin Sonkajärveltä, Pohjois-Savon pimeimmästä peränurkasta Kainuun rajalta. Minussa on ¼ pohjalaisverta myös, äidinäiti on kotoisin Lapualta. Synnyin Vaasassa ja Pohjanmaalla on asuttu nuorempana, ollessani alle kouluikäinen muutettiin Savvoon ja monien mutkien kautta päädyin Sonkajärvelle isän luo asumaan. Siellä on asunut muutakin sukuani ja lapsuuteni kesiä on tullut vietettyä, Sonkajärvi on minulle tuttu ja turvallinen ”kodinhajuinen” paikka.”

Sieltä suunnaltahan on monia muitakin ”tuttuja” kotoisin? ”Kyllä vaan. Vatasen Jussi, Holman Antti, Huttusen Tuukka tietennii, Juntusen Tuomas (Tanssiteatteri Tsuumin taiteellinen johtaja)… Enpä tiedä mitähän siellä Sonkajärven vedessä mahtaa olla. Oma teoriani on pienen paikkakunnan lumipalloefekti eli on mahdollista päästä vaikka mihin, kun tuokin on päässyt ja tuo ja tuo. Kokkeilemallahan se sitten selevis tuokii”, Santeri innostuu.

Mitä harrastat? ”Hyvä harrastushan tässä meni pilalle ammattistatuksen myötä, että… Sehän tässä on vähän harmittanut. (naurua) Musiikki on pysynyt mulla vielä harrastuksena. Oon käynyt Ylä-Savon Musiikkiopistossa laulutunneilla. Peräkylällä (kotipaikkaani kutsutaan sillä nimellä) oli runsaasti aikaa ja jos oli kiinnostusta, pystyi harjoittelemaan kaikenlaista itekseen. Yhdellä kaverillani oli rummut ja soittelin niillä aluksi, jossain vaiheessa minullekin hommattiin rummut. Myöhemmin tuli mukaan kielisoittimetkin, ja tahtotila kun oli oikeanlainen, soittaminen tuntui mielekkäältä ja uskoin, että soittotaidosta voisi myöhemmin olla hyötyä. Kotoa löytyy läjä kaikenlaisia soittovehkeitä tällä hetkellä. Soittamisen kautta oon saanut uusia ystäviäkin, kotopuolessa on paljon vanhoja soittokavereita ja meillä oli tuossa viikko sitten yksi keikkakin. Vaikkei usein nähdäkään, soiton kautta löytyy aina heti taas se yhteinen kieli ja toveruus.”

Mitkä asiat ovat lähellä sydäntäsi? ”Minä viettäisin enempi aikaa luonnossa, jos se suinkin olisi mahdollista. Minua kiinnostaa kovasti vaeltaminen ja retkeily. Luonnon läheisyys rauhoittaa paljon, kotokulmilla luonto on todella iholla. Voi vaan pakata reppuun eväät, ja lähteä melomaan tai viettää päivän metässä. Tuo on itelleni sellasta terapiaa, josta tulee hyvä mieli.”

(c) Lauri Qvick 

Mitkä ovat sinun vahvuutesi ammatillisessa mielessä? ”Tämä on kinkkinen kysymys. Tässä eletään vielä vahvasti itsensä tutkimisen aikaa ja olen vasta tunnistamassa omia vahvuuksiani ja myös niitä asioita, joissa on vielä parantamisen varaa. ”Kun tietää mistä on tulossa, voi alkaa tuntea itseään paremmin” voisi olla minun mottoni, ”juuriasiat” ovat itelläni tosi vahvasti läsnä ja näkyvät varmasti kaikessa mitä teen. Kotipaikkani on mulle tavallaan ankkuri, sieltä saan paljon voimaa ja virtaa sillonkin kun on huono päivä. Soitan vain kotiin ja kuuntelen hetken, kun isäukko puhhuu niitä näitä ja ajatukseni ovat hetkessä ihan muualla. En missään tapauksessa halua katkoa juuriani, olen pikemminkin ylpeä niistä ja pidän kynsin hampain kiinni.”

Onko sinulla jotain erityistaitoja tai -kikkoja, joita esittelet otollisissa tilanteissa? ”No se soitto-ja laulutaito on, mutta en tiiä onko niissä mittään erityisempätä. Tanssia en ole liiemmin harrastanut, paitsi äidin ”pakottamana” kansantanhupiirissä joskus ala-asteikäisenä. Tämä liittyy tuohon vahvuuskysymykseen myös, että haluan tutkia paljon uutta ja olla uusien asioiden kanssa tekemisissä. Lähtökohtaisesti en vieroksu mitään sellaista, joka ei ole itelleni tuttua, vaan pyrin mänemään rohkeasti niitä kohti. Bravuureita? Perintöreseptinä saatu kantarellikeitto! Kylyminä syysiltoina ukon keittämänä ihan parasta herkkua!” hehkuttaa Santeri.

Minkä taidon haluaisit osata? ”Tässä vaiheessa niitä taitoja on vielä aika paljon. Mikään taitohan ei mene hukkaan, jos elämän varrella jotain uutta opettelee. Kaikki taidot on sinänsä arvokkaita. Minuua on jostain syystä aina kiinnostanut haitari, äiti soitti kuulemma pienempänä sitä. Isotätini mies on pelimannihenkinen kaveri ja hän kulkee aina sukujuhlissa haitari mukana. Se on jotenkin kiehtova ja kotoisa instrumentti. Koulussa meillä on nyt menossa Marc Gassot´n pariviikkoinen miimi-ja klovneriakurssi, ja sieltä on tullut pientä fyysisen teatterikärpäsen puremaa. Siitä olisi paljon opittavaa monessa mielessä.”

Mikä on ollut toistaiseksi haastavin työsi? ”Kyllä se on tuo viimekesäinen Iisalmen Koljonvirta Teatterin ”Tuntematon sotilas”. Se oli proggiksena isoin juttu, jossa olen ollut mukana ja siinä oli muutenkin niin paljon kaikenlaista liikkuvata palasta. Äänimaailma oli dolby surround 360 astetta, pyrotekniikat ja pommit, panssarivaunut ja autot, ja miten me suhteutetaan oma lavatyöskentelymme siihen mukaan. Isotkin palaset sitten loksahtelivat paikoilleen, työryhmä oli taitava. Oli siistiä seurata myös näyttelijäpositiosta sitä kaikkea. Oma roolini oli myös haastava. Olin alikersantti Hietasen roolissa, ja hänen koko oleminen ja puhetapansa ovat itseni vastakohtia. Äänekäs säksättäjä, joka puhhuu Varsinais-Suomen murteella. Ite olen pohjavireeltäni kuitenkin suht hilijanen savolainen. Sain rooliini paljon jeesiä koulusta, yliopiston lehtori Tiina Syrjän kanssa käytiin läpi murteen erityispiirteitä. Itelläni nojasi Hietasen puhetapaan lähes koko työ, se ratkaisi monta asiaa ja kun sen sai hanskattua, olikin Hietasen kanssa mukava elellä ja olella.”

Hietanen (c) Hannu Lappalainen 

Onko suvussasi muita teatterialalla tai muulla taiteellisella alalla olevia? ”Ei oo, eli olen alottamassa nyt tätä näyttelijöiden traumatisoitunutta sukuhaaraa Niskasten klaaniin. Aika pitkälti suvussani on ollut muatalloushommia ja itekin oon nuoruuteni kesiä viettänyt setäni farmilla kesärenkinä. Maanläheistä hommaa on kotopuolessa tehty. Ukki on kuulemma kirjoitellut jonkunlaisia värssyjä ja pöytälaatikkorunoilijoita löytyy hänen lapsistaankin.”

Mistäs sinulla tämä homma sitten lähti? ”Oon yrittänyt miettiä, että milloin tuli se hetki, että tuonne minäkin haluan. Nuoruuteni meni pitkälti siten, että muutettiin aika usein ja asuttiin monessa eri paikassa. Muistan, että Vaasan suunnalla asuessamme telkkarista oli tullut jotain Speden juttuja. Olin joku pöydänkorkuinen silloin ja muistan ajatelleeni, että eihän tuo nyt niin vaikeaa voi olla, ja tuolla vielä elättävät itsensä! No, muuttohommelit alkoivat ja koko homma unohtui, mutta takaraivoon taisi jäädä ajatus siitä, että olisi kiva joskus itekin kokeilla jotain vastaavaa. Seiskaluokalla asuimme Kuopiossa ja kuvioihin tuli valinnaisaineet, valitsin ilmaisutaidon kasille siirryttäessä. En kuitenkaan koskaan päässyt sinne, koska muutin isän luo Sonkajärvelle. Lähellä oltiin jo, olinhan tehnyt päätöksen, että haluan kokeilla jotain vastaavaa.”

Sonkajärvellä oli niihin aikoihin nuorten draamakerho ja meitä ohjasi teatteri-ilmaisun ohjaaja Kati Rissanen, ja hän on ollut aika monessa seuraavassakin jutussa mukana. Sonkajärvellä on paljon pieniä kyliä ja Paisuan kylällä on Paisuan Tuajamateatteri. Ukkelilla (eli isälläni) oli kontakteja sinne suuntaan, hän tunsi yhden näyttelijöistä ja oli törmännyt häneen kaupassa ja kysynyt, että voisiko poikaa tuoda näytille, kun häntä kiinnostaisi näytteleminen kovasti. Sehän soppii! Paikkoja alkoi sitten löytymään enemmänkin, ja jossain vaiheessa löysin itseni myös Iisalmesta Koljonvirta Teatterista. Neljänä kesänä olen nyt ollut siellä.”

Sinähän olet 21-vuotiaaksi ehtinyt olla jo monessa mukana! ”Joo, 15-kesäisestä olen päässyt aktiivisesti harrastamaan teatterin parissa. Yhtenä vuonna mulla oli koulun ohella neljä ensi-iltaa. Paljon on tullut tehtyä! Palo kun syttyi, niin eihän se haitannut yhtään. Oli koulupäivän jälkeen mukavaa lähteä teatterille. Muistan, että maanantaisin lukioaikoina pääsin koulusta kolmelta, siitä menin suoraan nuorten teatterikerhoon ja siitä vielä illaksi Paisuaan. Kymmenen aikaan kotiuduin ja totesin, että olipas hyvä päivä taas! Tätä lisää! Teatterikärpänen puraisi totisesti! Sonkajärvellä suhtauduttiin myös teatteritouhuihin tosi positiivisesti ja ilmapiiri oli kannustava. Eipä siellä kukkaan sanonu koskaan, että ”et sinä nuin voi tehhä”. Lukion päätyttyä tuli tehtyä omakin juttu, monologiesitys. Kävin sinä syksynä pyöräilemässä Lapissa ja kirjoitin monologiani siellä, ja Sonkajärvellä esitin. Paikallinen väki oli innoissaan, koululta sain tilat ynnä muuta. Täytyy kyllä antaa Sonkajärvelle pisteitä, kun suhtautuivat aina niin hyvin. Herkästihän se voisi mennä toisinpäin.”

Kouluaikoina tuli keskusteltua opinto-ohjaajan kanssa ja mietittyä, mitä voisi tulevaisuudessa tehdä. Kerroin, että tykkään teatterista ja näyttelemisestä ja kiinnosti kovasti, missä voisi alaa opiskella. Muistan katselleeni opinto-ohjaajan kanssa Nätyn ja Teakin sivuja. Tosi kaukaiseltahan siinä vaiheessa kaikki tuntui ja kuuli legendaa, että niihin kouluihin ei pääse kukaan. Jotenkin sitä asennoitui silloin jo, että tarvittaessa männään vaikka läpi harmaan kiven ja jos ei ekalla kerralla tärppää, niin sitten vaan uudestaan. Lukion jälkeen kävin kerran yrittämässä Teakiin ja putosin heti alkuvaiheessa. Ei mulla aiemmin ollut minkäänlaista kosketuspintaa vastaavaan tilanteeseen, missä isosta joukosta valkataan porukkaa. Seuraavana keväänä eli 2016 oli myös Nätyn pääsykokeet, kävin kokeilemassa ja onnistuin! Olin samana keväänä vielä armeijassa Kainuun Prikaatissa ja pääsin lomille pääsykokeiden ajaksi. Jouduin käyttämään yhteensä kuusi lomaa ja viimeinen vaihe kesti neljä päivää, ja mulla loppui sillon lomapäivät kesken! Omenahotellista soittelin komppanian päällikölle pienessä paniikinomaisessa tilassa, että pääsinkin vielä jatkoon. Hän antoi minulle kuntoisuusloman, ja siten sain vapaat hoidettua ja pääsin jatkamaan pääsykokeita. Nyt alkoi toinen vuosi Nätyllä, muutama viikko on oltu”, Santeri myhäilee.

Onko mielessäsi koskaan ollut jokin toinen ala? ”Hmm, lapsenahan mun haaveammattini oli arkeologi. Olin hirveän kiinnostunut dinosauruksista, fossiileista ja luista. Välivuosien aikana olin Sonkajärven yläasteella kouluavustajana tovin ja minua kehotettiin pistämään paperit myös opetusalalle. Vaikka töitä sainkin tehdä, ei se ala loppujen lopuksi hirveästi kuitenkaan kiinnostanut elämäntyönä. Kyllä olin aika varhaisessa vaiheessa jo orientoitunut siihen, että teatterin parissa pyrin pääsemään mahdollisimman pitkälle.”

Miksi haluat näyttelijäksi? ”Tätähän pitäisi kysyä säännöllisin väliajoin kaikilta näyttelijöiltä. Miksi halusin juuri tälle alalle ja mitkä ovat juuri minun syyni tehdä tätä hommaa. Alunperin minulla on ollut varmaankin ajatus, että pystyisin omalla työlläni vaikuttamaan johonkin vallitsevaan tilaan tai ongelmiin. Pystyisi osallistumaan keskusteluun. Koulun myötä mukaan on tullut itsetutkiskelu, tämähän on loputon matka myös itseeni. Tässä ollaan koko ajan tekemisissä oman menneisyytensä kanssa ja koskaan ei olla täysin valmiita. Aika egoistinen aspekti tämä, mutta se on osa tätä työtä, jossa on itse itsensä työkaluna. Lisäksi sitten se yhteiskunnallinen näkökulma. On tärkeää saada niidenkin ääni kuuluviin, jotka eivät siihen välttämättä itse pysty.”

Mikä on ollut tärkein oppi, jonka olet saanut? ”Oon oppinut hyväksymään paljon asioita liittyen keskeneräisyyteen, niin teatterissa kuin elämässä yleensäkin. Hyväksyminen on hyvästä!” tiivistää Santeri.

Onko sinulla omia ”esikuvia”, joita erityisesti arvostat tai ihailet? ”On tunnustettava, että oon äärimmäisen huono elokuvien ja sarjojen seuraaja. Kyllä mulla on esikuvina ”oman kylän ihmiset”, että täältäkin metästä voidaan lähteä suureen maailmaan. Luettelinkin nimiä jo alussa. Muuten arvostan kovasti vanhempiani, perhettäni ja perhetuttujani – oon saanut kasvaa hyvien esikuvien keskellä ja tuntuu siltä, että ongelmat on olleet suht´ vähissä. Pelottavankin vähissä. Ei ole juurikaan tarvinnut kipuilla asioiden kanssa. Kaikenlaista on sattunut minullekin, mutta oon saanut sellaisen mallin ja asenteen, että asioita voi myös hyväksyä. Joillekin asioille kun ei vaan voi mitään.”

Kuka olisi ns. unelmiesi vasta/kanssanäyttelijä, jos saisit valita maailmasta ihan kenet tahansa? ”Aika vähän oon tosiaan nähnyt ihmisten töitä, joten vähän vaikeaa nimetä ketään tiettyä. Joku, joka on tosi taitava siinä mitä tekee, ihan ässä omalla alallaan. Sitä kautta voin itsekin oppia.”

Kenen kanssa haluaisit laulaa dueton ja mikä olisi kappale? ”Baddingin kanssa haluaisin laulaa ”Aamuöiseen sateeseen”, se on yksi suosikkikappaleistani, sattui soimaan levyltä aamulla.”

Missä eri teattereissa olet näytellyt? ” Paisuan Tuajamateatterissa ja Koljonvirta Teatterissa Iisalmessa. Siinäpä ne, joilla on virallinen nimi ja toimivat jossain tietyssä paikassa. Yksittäisiä proggiksia on ollut muuallakin.”

Mainitse muutama roolityö tai proggis, joka on ollut itsellesi tärkeä. ”Kokonaisuutena yksi huikea proggis oli Sonkajärven lukion juhlat muutama vuosi sitten. Juhliin osallistui koko lukio ja teimme joulumusikaalin, Saiturin joulun. Kuvaamataidon kurssi teki lavasteet, oli livebändi, liikuntakurssilta tuli tanssiryhmä ja niin edelleen. Siitä jäi kyllä niin huikeita muistoja ja oli todella siistiä olla jutussa mukana. Alunperin piti olla vain yksi esitys, mutta kysyntää tuli niin paljon, että lopulta niitä taisi olla melkein kymmenkunta näytöstä. Tärkeä juttu oli myös se kirjoittamani monologijuttu, ”Oman tiensä kulkija”. Työryhmässä oli lisäkseni ohjaaja Kati Rissanen sekä valo-ja ääniteknikko. Siinä pääsi tekemään tosi paljon itse ja se opetti teatterintekemisestä hyvin paljon. Tuli jotenkin itsenäinen olo! Olin silloin 19-vuotias. Hyvä, että tein sen.”

Saiturin joulu (c) Jaana Hyvärinen

Millaista teatteria haluaisit itse nähdä/tehdä enemmän? ”Minä tykkään teatterista, jolla on vahva sanoma. Välillä on tarpeellista katsella myös hömppäosastoa, mutta se ei pidä niin vahvasti otteessaan. Myös se kiinnostaa, millaisessa kontekstissa teos esitetään – onko se jossain kaupunginteatterissa isolla lavalla vai kadulla, teatteritilan ulkopuolella. Koulussa ollaan päästy tekemään kaikenlaista, esityksiähän voi ja pitää viedä ihan mihin vaan. Me tehtiin yksi esitys bussissa esimerkiksi.”

Miten sinä selittäisit sanonnan ”teatterin taika”, vai voiko sitä edes selittää? ”Minusta teatterin taika liittyy jonkinlaiseen illuusioon toisesta maailmasta – Ja myös siihen että kaekki on lähtökohtasesti mahollista.”

Mitkä asiat inspiroivat sinua? ”Toiset ihmiset ympärilläni, koulussakin ollaan rennon vakavasti saman asian äärellä. Ryhmätyöskentely on valtavan inspiroivaa, jokaiselta saa uutta informaatiota ja erilaista näkökulmaa. Ihmiset ylipäätään inspiroivat minua valtavasti, junassa saatan kirjoittaa vaikkapa runon mielenkiintoisesta tyypistä. Luonnonrauha inspiroi myös.”

Podetko ramppikuumetta/esiintymisjännitystä? ”Kyllä poden ramppikuumetta, se riippuu kyllä esityksestä todella paljon. Jos oon tosi hyvin jutun ”päällä”, silloin ei jännitä niin paljon. On tietynlainen varmuus omasta tekemisestä. Jos taas joudun ”oudoille vesille” yllättäen, käy ihan päinvastoin. Tänään minusta löytyi ihan outo jännittäjä, kun teimme Marcin kanssa yhtä klovneriaan liittyvää harjoitetta. Alkoi ihan pyörryttää lavalla ja tuntui siltä, että naamani puutuu. Ihan käsittämätöntä! Mua ei oo koskaan varmaan jännittänyt niin paljon! Tilannetta on nyt jännä tutkia jälkeenpäin ja miettiä, mitä siinä oikein tapahtui, jotta voi kääntää kaiken hyödykseen.”

Onko sinulle ehtinyt muodostumaan omia rutiineja tai rituaaleja, joita toistat aina ennen esitystä? ”Sekin riippuu tosi paljon proggiksesta. Tuntematon sotilas -esityksiin muodostui oma rutiininsa, kun keskiviikkoisin aloitettiin aina uusi esitysviikko ja silloin ajoin parran. Järven rannalta löysin oman paikan, jossa kävin avaamassa ääntäni aina ennen esitystä ja olin hetken yksikseni. Joidenkin proggisten kohdalla olen tehnyt lämmitysharjoituksia enemmän, ne ovat virittäneet minut tietyllä tavalla esitykseen. No, pelasinhan mä Tuntematonta ennen myös telamiinapetankkia, kun kenraaliharjoituksissa viskaamani telamiina menikin panssarivaunun ohi ja sitä sitten harjoittelin pahvinpalaan tähdäten pitkiäkin aikoja ennen esitystä. Muut jo huutelivat, että tule nyt jo pois sieltä!”

Kerro joku kommellus. ”Tämä tapahtui lavan ulkopuolella ja tänä kesänä myös. Siivosen Tatu oli tuonut mukanaan sellaisen Sössipoika-patsaan, joka oli ollut mukana Hämeenlinnan Kaupunginteatterin Täällä Pohjantähden alla -esityksessä ”kannustimena” näyttelijöille. Esityksen jälkeen kerrottiin, kuka oli söhlännyt mitäkin ja sitten valittiin päivän Sössipoika. Tatu ja Huttusen Tuukka olivat kuulemma kilpailleet pitkään siitä kuka sen saa, ja Tatullehan se sitten jäi. No, hän toi sen mukanaan Iisalmeen. Nyt se on minulla. Siihen vaikutti aika montakin söhellystä, kaikenlaista sattui. Kerran esityksen jälkeen huolsimme aseitamme, koska menimme hiekassa pitkin ja poikin, ja niihin jäi aina kaikenlaista törkyä. Hämärässä illassa otin taukokontin hyllyltä ”aseöljyä”, otin lukon irti ja suihkuttelin öljyä joka puolelle. Kollega tuli viereeni ja tarjosin purkkia myös hänelle. ”Santeri, tämähän on hyttysmyrkkyä!” Haju oli yllättävän samankaltainen. Sössipoika jäi sinä iltana minulle, vaikka esityksen perusteella se oli jo melkein jaettu jollekulle.”

Sössipoika!

Tulevia rooleja? ”Koulun puitteissa tehdään syksyllä kaksi lastennäytelmää, toinen ryhmä tekee ”Kuningas Ubu”-nimisen näytelmän ja minä oon Lasten Peer Gyntissä. Tuleva kesä on toistaiseksi ihan auki, eli vielä ei ole mitään tiedossa.”

Lasten Peer Gynt (c) Jonne Renvall

Mikä sarjakuvahahmo tai muu fiktiivinen hahmo haluaisit olla? ”En tiedä miksi mulle tuli mieleeni Hessu Hopo. Sillä on jotenkin hyvä meininki aina. Saisi olla oma hömelö itsensä ja voisi vesihiihtää ilman suksia.”

Millainen supersankarihahmo sinusta kuoriutuisi ja mikä olisi nimesi ja supervoimasi? ”Ekana tuli mieleeni Savonmuan sankarj eli Vituiksmän, ja se voisi savonmurteella ratkaista kaikki muailman ongelmat. Sepä olissii hienoo!”

Jos ihminen menisi syksyisin talviunille ja heräisi keväällä, mitä sinä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan siltä varalta, että heräät kesken kaiken? ”Luurit ottaisin, jotta voisin kuunnella musiikkia. Ottaisin myös jotain unijuomaa, jonka avulla pääsisi takaisin unten maille, nokkosteetä esimerkiksi. Ruuaksi ottaisin mykyrokkaa! Savolainen perinneruoka, pienten piirien herkkua.”

Jos rakentaisit puuhun majan, millaisen majan tekisit? ”Hyvä puu pitäisi valkata ensin, jykevä kuusi vaikkapa. Maja olisi mahdollisimman ylhäällä. Sieltä voisi katella maisemia ja olla omassa rauhassaan. Näin kerran puumajan, jossa oli polokupyörästä ja vaijereista kyhätty hissi, jolla pystyi polkemaan ylös. Semmonen ehottomasti!”

Jos voisit aikakoneella palata menneisyyteen johonkin aikakauteen tai tiettyyn hetkeen, minne menisit? ”Minua kiinnostaa jostain syystä suomalainen muinaishistoria, metsäuskonnon mytologiat ja muut. Siihen maailmaan kiinnostelisi mennä katsomaan elämänmenoa.”

Jos sinun elämästäsi tehtäisiin esitys, millainen se olisi ja kuka olisi sinun roolissasi? ”Esityksellä haluaisin herätellä ihmisten uskoa itseensä, kaikki on mahdollista jos niin haluaa.”

Mitä aiot tehdä seuraavaksi? ”Polkaisen tästä kotiin ja siellä jonkinlainen ruoka taitaa jo odotella. Ei oo mykyrokkaa valitettavasti, taitaa olla nyhtökauralla terästettyä italianpataa luvassa. Onhan siellä myös ukkelin tekemää puolukkapuuroa, tämän syksyn puolukoista!”

Perinteinen yhteiskuva 

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

- Mistä sanasta pidät eniten? - Kaunis
- Mistä sanasta pidät vähiten? - Kakka
- Mikä sytyttää sinut? - Elämä
- Mikä sammuttaa intohimosi? - Suru
- Mikä on suosikkikirosanasi? - Perkele!
- Mitä ääntä rakastat? - Tuulen huminaa
- Mitä ääntä inhoat? - Liikenteen ääntä
- Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Baarimikko
- Missä ammatissa et haluaisi olla? - Opettaja
- Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - Sillä lailla!

maanantai 4. joulukuuta 2017

Messias / The Fabulous Bäckström Brothers

Messias / The Fabulous Bäckström Brothers, Teatteri Avoimet Ovet

Ensi-ilta 29.10. 2016, kesto noin 1h 45min (väliaikoineen)

Teksti Patrick Barlow
Suomennos Aino Piirola
Ohjaus Marc Gassot
Valosuunnittelu Ville Virtanen
Äidin vaatteiden suunnittelija Marja Uusitalo

Rooleissa : Jouni Bäckström, Petri Bäckström ja Reetta Ristimäki

 Olipas erikoinen perjantai minulla. Kauhea räntäsade ja minä hölmö lähdin kesätennareissa liikenteeseen, tarkoituksenani viettää lähes koko päivä Helsingissä. Olin ehtinyt talsimaan vartin pitkin katuja, kun oikean jalan sukkani oli jo litimärkä - eikä se siitä sitten ehtinyt kuivua missään vaiheessa. Päivällä kävin TeaKissa katsomassa näytelmää "Maanalainen päiväkirja", etukäteen en yhtään tiennyt mitä olin menossa katsomaan ja lähes samaa mieltä olin esityksen nähtyänikin. Mielenkiintoista katsottavaa toki, mutta en siitä sen paremmin osaa kirjoittaa. Illalla kohteenani oli Teatteri Avoimet Ovet ja oopperakomedia Messias - ja tismalleen sama fiilis siitä, että yhtään en tiedä mitä olen mennyt katsomaan. Oli ihanaa olla ajoissa paikalla ja upottautua yleisölämpiön supermukavaan nojatuoliin - mikäs siinä oli istuksiessa sukka märkänä. Mieleni ei tehnyt lähteä ulos enää ollenkaan!

Vasemmalta Jouni, Reetta ja Petri 

 Tulipahan nähtyä vähän erilainen versio jouluevankeliumista, voi jehna! En ole todellakaan mikään oopperaspesialisti, joten en osannut yhdistää kuultuja aarioita yhtään mihinkään. Händelin Messias-oratoriosta oli pätkiä (käsiohjelmasta lunttasin) ja tuttuja joululaulujakin, sekä kahden miehen duetto Oopperan kummituksesta tutusta All I Ask of You´sta...

 Mutta se kaikki muu! Eturivissä oli parikin sydämensä kyllyydestä hekottelevaa katsojaa ja se pisti väkisinkin hihityttämään itse kutakin säätyä. Petri Bäckström kurkisti esiripun takaa ja jo nauru raikasi. Veljeksillä oli pientä nokittelua koko ajan. Enimmäkseen oli äänessä Jouni Bäckström selostajankin roolissa, mutta velipoika meinasi koko ajan varastaa shown. Olihan se pehmoinen sädekehä niskassaan (ei meinannut pysyä paikoillaan) viilettävä ja liihotteleva arkkienkeli aikamoinen näky. Tietysti tarvitaan Maria ja Joosef, Maria rusetteineen (Petri Bäckström) oli varsin viehkeä ilmestys ja hänellä olikin kodissaan paljon kaikenlaista kirrrrveelläveistettyä. Joosef (Jouni Bäckström) kolkutteli ovella erään katsojan koputusten avittamana (pääsipä tämä koputtelija muutaman muunkin kerran avustamaan, mutta taisi kuitenkin olla liian innokas?) ja ykskaks yllättäen Maria oli raskaana. Saimme nähdä lammaspaimenia sekä tietysti kolme itämaan viisasta miestä, joilla kaikilla oli upeat viikset. Kuten kunnon jouluevankeliumissa kuuluu olla, lisätään mukaan soppaan vielä teatraalinen Herodes miekkoineen, roomalainen sadanpäämies, yleisöjoukkoa jutuillaan kiihottava puhuja (ja yleisö eli me totisesti pääsi huutelemaan kaikenlaista) sekä melkoisia miimikonlahjoja omaavia majatalonpitäjiä. Vähän jo lipsahti Dark Side of The Mimen puolelle ja minä se menin taas ajatuksissani liian pitkälle, kun kuvittelin, että mitä tuo mies oikein kehotti aasin kanssa tekemään!

 Eikä tässä vielä kaikki! Kohtausten keskelle purjehti takaoikealta tämän tästä rollaattorin kera poikien ikääntynyt äiti (Reetta Ristimäki), oopperadiiva itsekin ja rouva puhkesi aariaan silloin kun siltä tuntui. Hahmo oli aika groteski näky leningissään ja toppauksissaan, ja yllättävän kätevästi rollaattorilla liu´uttiin pitkin lavaa. Veljekset olivat näreissään, kun äitee meinasi varastaa koko shown.

 Olihan tämä nyt aika hulvaton paketti, josta löytyi jokaiselle jotakin. Oopperafanit takuulla tykkäävät komeasta laulusta (ja lopun Oi jouluyö kajahti kyllä harvinaisen upeasti) ja komedian ystävät hykertelevät tyytyväisenä. Alkupuolella oli pieniä katvealueita, joissa otteeni vähän herpaantui, mutta kun vauhtiin päästiin ja tarinan ytimeen kera kirrrrvelläveistettyjen kamelien ja tyynyjen, niin kyllä lähtee. Kestokin oli passeli, ja siten sopii mainiosti pikkujouluporukoillekin tunnelmannostattajaksi. Tästä on hyvä jatkaa sitten Helsingin yöhön. Muutama näytös vielä jäljellä, tsekkaa päivät tästä!

 Itselleni heräsi vielä suunnaton hinku esittää jouluevankeliumi mimiikan keinoin...

(Näin esityksen vapaalipulla)