torstai 21. syyskuuta 2017

Tatu ja Patu työn touhussa / Linnateatterin vierailu

Tatu ja Patu työn touhussa / Linnateatterin vierailu Hämeenlinnan Teatterin Verstas-näyttämöllä

Ensi-ilta syksyllä 2017, kesto noin 45min (ei väliaikaa)

Dramatisointi ja ohjaus Sami Rannila
Lavastus Niina Suvitie
Puvustus Anniina Kuula
Maskit ja kampaukset Minna Pilvinen
Musiikki Kari Mäkiranta
Valot, äänet ja tekniikan sovellukset Marko Korkeaniemi

Lavalla : Sami Markus (Tatu) ja Jaakko Loukkola (Patu)

Tatu (Sami Markus) ja Patu (Jaakko Loukkola) 

 Pari lastenteatteriesitystä (tai 'koko perheen esitystä') viikon sisällä tekee kuulkaa ihmeen hyvää! Muutama päivä sitten lähdin suoraan töistä katsomaan Red Nose Companyn "Keisarin uudet vaatteet"-juttua Helsinkiin ja nyt suhteellisen sekavan työpäivän jälkeen (joka sisälsi kadonneita tärkeitä juttuja, olutkylvyn, lähes kaikkien papereiden käymisen lattian kautta ym. ym.) oli mahtia mennä katsomaan Verstas-näyttämölle jo perinteeksi muodostunutta Linnateatterin vierailua, jossa vielä aiheena työ ja erilaiset ammatit. Mainiota!

 Minulla oli ennen esitystä jutusteluvaihde päällä ja kävi ilmi, että edessäni istunut pikkutyttö oli nyt elämänsä ensimmäistä kertaa teatterissa ja kyllä oli jännät paikat. Vieressäni istunut pikkupoika taas julisti "Tää on mulle ainakin sadas kerta teatterissa!" ennen kuin ehdin kysyä yhtään mitään. Viimeksi nähdyssä jutussa oli kuulemma ninjoja ja kummituksia mukana. Sen minäkin olisin halunnut nähdä! Kyseessä taisi kuitenkin olla elokuva...

 Tatulla (Sami Markus) ja Patulla (Jaakko Loukkola) on tunnetusti kierrokset päällä heti alusta alkaen. Viimeksi tutkailivat, mitä kaikkea pihalla voisi tehdä, ja nyt olisi siis aiheena työnteko ja erilaiset ammatit. "Tervetuloa Outolan työntutkimuskeskukseen!" Aluksi tietysti käydään työnteon historiaa läpi, ja sata kertaa teatterissa käynyt pikkupoika hihkuu riemuissaan, koska Patulla on niin hillitön parta. Puukauha viimeistellään loppuun ja vaihtariksi toinen korjaa rikkinäiset kengät. Oravannahat vaihtavat tiheään tahtiin omistajaa ja työnteon lisäksi tuli samalla keksittyä tinkiminen ja inflaatiokin.

 Erilaisten ammattien tutkimiseen tarvitaan järeämmät vehkeet ja niin estradille kärrätään laite, jolla oli ihan mahdoton nimi. Laitteeseen tungetaan ammattinimike ja tarvittavat lisätiedot, ja ta-daa : ovesta astuu ulos ehta tekijätyyppi! Saamme kunnian tutustua mm. maanviljelijään, terveydenhoitajaan, opettajaan ja palomieheen. Itseäni huvitti suuresti parturi-kampaaja Tatu, jonka asiakkailla oli aikamoisia kampauksia (ensimmäinen tyyppi valtavan pallomaisen permiksensä kanssa toi mieleeni oman lookkini 80-luvun lopulta) ja mielenkiintoisia lehtiä luettavana (kuten Avotukka ja Hömppä&Humppa) sekä aluksi valssaava, tangoista pitävä metallimies, joka vihdoin löysi oman genrensä. Parhaat naurut irroitti valtaisaksi patungiksi muuttunut Patu, kun leipurin ammattia käsiteltiin. Teeleipä ja kahvipulla olivat myös melkoinen innovaatio!


 Siellä sun täällä pistettiin lauluksi ja jammailuksi vauhdikkaan musiikin tahtiin, hiki siinä tuppasi tulemaan katsomossakin, kun parivaljakon tanssikuvioita katseli. Välillä estradille putkahti yksityisetsivä Patu Marlonen popliinitakissaan, hatun kanssa oli hiukan ongelmia ja sekös taas väkeä nauratti. Marlosen repliikit kuulostivat paikoitellen varsin tutuilta.

 Typerän työpäivän päälle teki kyllä hyvää nauraa oikein kunnolla! Esitys oli täynnä hauskoja kikkoja (esim. miten metalliputki muuttuu tuosta noin piparkakkumuotiksi ja miten palomiehet pelastavat pulaan joutuneen kissan) ja osuvia sanaleikkejä, jotka upposivat taas parhaiten aikuiskatsojiin. Jos kiertueellaan sattuvat kohdalle, kannattaa ehdottomasti käydä tsekkaamassa.

 Aika usein tuppaa käymään niin, että minä jään viimeisenä saliin, kun jään suustani kiinni. Visioimme seuraavanlaisen otsikon Hömppä&Humppa-lehden seuraavaan numeroon : "Tunnettu bloggaaja talutettiin ulos lastenteatteriesityksestä!" ja kyllä, tässä on totuuden siemen. Vahtimestarin saattelemana poistuin viimeisenä ovesta...

Esityskuvat (c) Otto-Ville Väätäinen

maanantai 18. syyskuuta 2017

Keisarin uudet vaatteet / Red Nose Company

Keisarin uudet vaatteet / Red Nose Company, Aleksanterin teatteri

Ensi-ilta 17.9. 2017, kesto noin 1h (ei väliaikaa)

Tarina H.C. Andersen
Ohjaus, dramatisointi ja taiteellinen suunnittelu Timo Ruuskanen ja Tuukka Vasama
Valosuunnittelu Kalle Paasonen (Aleksanterin teatteri) tai vaihtuva kiertuevalomies
Pukukonsultti Arja Könönen/Play it Again Sam
Musiikki Abba, Avicii, Beatles, Elvis, Queen ja Sia (muutokset mahdollisia)

Lavalla : Mike (Tuukka Vasama) ja Zin (Timo Ruuskanen)

Keisarillinen Mike ja Zin (c) Tero Ahonen 

 Olen ollut jo useamman vuoden täysin hullaantunut Red Nose Companyn punanenäklovnien, Miken ja Zinin, sympaattisen karisman edessä. Mikä pettämätön meininki! Miken ja Zinin käsittelyssä Juoksuhaudantie ja Punainen viiva saivat täysin uutta muotoa ja ehdin jo riemastua siitä, että seuraavaksi tartuttaisiin H.C. Andersenin satuklassikkoon Keisarin uudet vaatteet. Mutta voi, esityksiä näin aluksi vain muutama ja nekin sellaisina päivinä, ettei olisi mitään mahdollisuuksia päästä katsomaan. Vai olisiko sittenkin... Pienellä fixauksella kävi sitten niin, että meikälikka oli sunnuntain ratoksi ensin neljä tuntia aamuvuorossa töissä, siitä hyppäsi bussiin ja matkasi Helsinkiin ensi-iltaan, ja esityksen jälkeen bussilla takaisin kotokulmille ja illaksi uudelleen töihin. Kaikenlaista hoopoa sitä on teatterikärpäsyys teettänyt aiemminkin, tämä oli kyllä ensimmäinen kerta tämänkaltaisiin järjestelyihin.

 Pääkaupunki suorastaan hehkui syksyisessä auringonpaisteessa ja oli kyllä erittäin mieluisaa tehdä niin hienossa säässä pieni kävelylenkki Kampista Aleksanterin teatteriin. Olin ensimmäisten joukossa paikalla ja yritin lukea narikoiden luona Vaarallista juhannusta e-kirjana, mutta alkoi sitä ensi-iltaväkeä sitten lappaamaan siihen malliin, että keskittyminen lukemiseen herpaantui. Lapsikatsojia oli ilahduttavan paljon - lapsillehan tämä esitys on lähinnä suunnattukin, mutta Miken ja Zinin tuntien, saattaapa siellä olla mukana aikuiskatsojienkin hoksottimia ilahduttavaa materiaalia... Vessa tuntui olevan kova sana lähes kaikille ja joku pienokainen luuli, että salin ovien luona väki jonottaa nimenomaan vessaan. "Onpas täällä iso vessa!" kaikui riemukkaasti aulassa.

 Itse salissa oli varsin jännittynyt ilmapiiri, kun ei taaskaan yhtään tiennyt, mitä oikein olisi luvassa. Kiemurtelusta päätellen pientä levottomuuttakin oli ilmassa. Punaisen verhon takaa Mike ja Zin singahtivat lavalle ja valehtelusta kertovalla biisillä heti paalupaikalle. Herrat esittäytyivät ja Mike kertoi esityksen keston olevan tunnin verran "tai sinne päin, koskaan ei tiedä mitä tapahtuu" ja katsomosta kuulunut välitön naurunpyrskähdys heti viivästytti kestoa muutamalla sekunnilla. Valaistiin myös hiukan Aleksanterin teatterin keisarillista historiaa, mikäs onkaan parempi paikka ensi-illalle!

Vaatturiveijarit (c) Ukko-Pekka Jaakkola 

 No, tarvitaan ensin kaksi veijaria, joista toiselle löytyi veijarillinen asento ja olemus aika nopsaan, toiselle taas ei syntynyt valmista ihan niin äkkiä. Veijarit esittäytyivät Maukaksi ja Henkaksi. Olipa kerran siis keisari, joka oli varsin perso hienoille vaatteille ja hän vaihtoi asukokonaisuuksia useaan kertaan päivässä ja esitteli kaikelle kansalle pukujaan hienon fanfaarin säestämänä. Pääsimme tapaamaan myös keisarillisen fanfaarinsoittelijan (ja myöhemmin myös keisarillisen varpaidenkaivelijan sekä tietysti keisarillisen synnyttävän kaniinin...). Maukka ja Henkka kehittelevät kunnon vedätyksen ja kutoa louskuttavat näkymättömän kankaan, jonka sitten suurella rahalla myyvät keisarilliseen käyttöön. Tai hetkinen! Kangashan ei suinkaan ollut näkymätöntä. Sitä eivät kylläkään tyhmät ja epäpätevät tyypit pystyneet näkemään. "Kyllä jotain näkyy" totesi nelosrivin kaljupäinen mieskin, kun yleisöltä kysyttiin, mitä näkyy vai näkyykö mitään.

 Ongelmia syntyi sitten siinä vaiheessa, kun lavalle tarvittiin itse keisari keekoilemaan, ja näyttelijöitä oli vain kaksi. Ovelasti löytyi konsti, millä Mike pääsi ikään kuin vaivihkaa sujahtamaan keisarilliseen rooliinsa ja hienoa hattua kantamaan. Hatun kanssa tuli myöhemmin vähän kuminauhaperäisiä ongelmia ja tuohtunut vanhempi kansanedustaja joutui aika kauan puhisemaan samassa asennossa lavalla ennen potkujaan. Tämä oli osoitus siitä, että teatterissa kaikki on tässä ja juuri nyt, mitä vaan voi sattua ja kesto venyä yllättävistäkin syistä.


 No, saatiinpa ympättyä mukaan vähän länsimetroakin, sinistä tulevaisuutta ja vaihtoehtoisia totuuksia. Paikoitellen kuului lasten iloinen kikerrys eniten ja välillä taas aikuisten hörötys oivalluksista. Mike ja Zin tarjoilevat jokaiselle jotakin maailmaa ja sen menoa ihmetellessään. Yleisökin pääsi osallistumaan - välillä piti aukoa suuta hämmästyksestä, välillä soitella ilmarumpuja ja laitettiinpa kangaspakkakin kiertämään. Jokainen sai leikata kankaasta sopivan palan ja laittaa taskuun (harmikseni huomasin kotona kangaspalani hukkuneen kotomatkan aikana, voi jehna!).

 Väliin musisoitiin kitaralla ja melodikalla (vai mikä lie), yleisö komppasi tahdissa mukana. Niinhän se on, että paras vedätys on niin hyvin huijattu, että siihen jo itsekin uskoo. Huipennuksena keisari pasteerasi uusissa vaatteissaan pitkin lavaa ja kyllä siinä suut loksahti auki ilman erillistä käskyäkin. Vaan kuten sanottu, lasten suusta totuuden kuulee ... niin tälläkin kertaa. Hupaisaa oli myös se, että keisarin ilmoittaessa "Minä olen teidän keisarinne!" kuului yleisöstä kirkkaalla lapsenäänellä vastapallo "Etkä ole!" Minusta näissä lastenteatteriesityksissä parhautta on katsomosta kuuluvat kommentit. Aika legendaarisia sutkauksia olen saanut kuulla vuosien saatossa, uskokaa pois.

 Miten kävi huijariveijarikaksikolle Maukka ja Henkka? Jatkavat mokomat bisneksiään muualla.

 Esityksen lopussa punanenät riisuttiin ja kummasti niihin on tottunut, sillä molemmat näyttelijät näyttivät jotenkin alastomilta ilman niitä!? Hiukan myöhemmin olisi saanut mennä fanikuvaankin ja pierutyynyä testaamaan, mutta minun oli kiirehdittävä bussiin ja siinä rytäkässä se kallisarvoinen kankaanpalakin varmaan hukkui. Jos näette jossain välillä Aleksanterin teatteri-Kamppi, lähettäkää allekirjoittaneelle.

 Red Nose Companyn kalenterista voi tsekata esityspäiviä ja jos on vielä näkemättä Juoksuhaudantie tai Punainen viiva, suosittelen lämmöllä tutustumaan niihinkin.

 (Näin esityksen kutsuvieraana, vaikkakin olin jo ennen kutsua ehtinyt ostaa itse lipun.)

keskiviikko 13. syyskuuta 2017

Kikka Fan Club / Teatteri Jurkka

Kikka Fan Club / Teatteri Jurkka

Ensi-ilta 9.9. 2017, kesto noin 1h 45min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus ja dramaturgia Laura Gustafsson
Sävellys ja äänimaailma Tuomas Hautala
Ohjaus Sini Pesonen
Valosuunnittelu ja videot Ina Niemelä
Pukusuunnittelu Tellervo Syrjäkari
Lavastus Tellervo Syrjäkari ja Ina Niemelä

Esiintyjä Pia Andersson

Äänirooleissa Mikko Roiha, Riku Nieminen, Annika Poijärvi, Jarkko Lahti, Joel Mäkinen, Rosanna Kemppi ja Pola Ivanka

 Ei ole pitkääkään aikaa siitä, kun sosiaalisen median puolella kävimme innostunutta keskustelua mahdollisesta Kikka-aiheisesta musikaalista. Taisi olla Riihimäen Teatteri yhtenä osapuolena keskustelussa ja muistan sen, että ilmoitin saapuvani ehdottomasti paikalle, jos jossain Kikka-musikaali nähtäisiin. Muistan sen fiiliksen : miten posketon ja samalla niin nerokas idea! Kyllä sitten leuka meinasi loksahtaa rintaan, kun katselin Teatteri Jurkan syksyn ohjelmistokuvausta. No nyt alkaa tapahtua!


 Itselläni on parikin muistoa Kikkaan liittyen, ja esityksen aikana nousi esiin muutama sellainenkin muisto, jota en olisi halunnut mieleeni palauttaa. Tarkkaa vuotta en muista, mutta 90-luvun alussa (tai 80-luvun lopussa?) olin Aitoon Kirkastusjuhlilla ja Kikka-huuma oli parhaimmillaan/pahimmillaan. Itse olin parikymppinen. Ylälavalle oli ahtautunut melkoinen määrä porukkaa ennen Kikan esiintymistä, tungos oli ihan käsittämätön ja happi meinasi loppua. Hirvittävän mylvinnän säestämänä Kikka saapui savunpeittämälle lavalle, taustanauha lähti pyörimään ja Kikka hihkaisi mikrofoni kädessään "Ensimmäisen biisin nimi on ... KIIHKEÄT TUULET ... ooooooh!" ja siitä se hulabaloo vasta alkoikin. Pari rohkaisevaa nauttinutta nuorukaista ryntäsi välittömästi lavalle ja minä meinasin lyhyenä jäädä jalkoihin muutenkin. Ajattelin, että jätkät yrittää varmaan käydä Kikan ryntäisiin kiinni tai muuten kouria mutta ei, kundit alkoivatkin tanssimaan Kikan ympärillä villisti. Mietin, että "Wau mikä meininki!" Kikka sinnikkäästi lauloi biisiä ja vispasi tuttuun tyyliinsä käsiään sinne sun tänne. Hämärä mielikuvani on, että järjestysmiehet olisivat aika nopeasti poistaneet tanssikaksikon lavalta. Muuta en keikasta muista. Jäinkö edes katsomaan kuin alun? Ehkä lähdin samantien pois, olihan Kikka nyt nähty.

 Toinen hauska muistoni liittyy karaokeen. Edesmenneessä legendaarisessa Hälläpyörä-nimisessä hämeenlinnalaisravintolassa oli karaokeilta ja joku heppu päätti vetäistä "Sukkula Venukseen"-hitin. Mikä look oli miehellä! Kokoparta ja marjapuuron värinen puku, ja mikä koreografia oli hänellä. Muutamallakin taisi lentää oluet nenästä sitä performanssia katsellessa, aplodit olivat kuitenkin valtaisat. Näin jälkikäteen ajateltuna on pakko ihailla miehen rohkeaa omaa tyyliä. Silloin se meni naureskeluksi. Vähän niin kuin Kikankin kanssa meni. Muiden joukossa naureskelin, mutta salaa itsekseni ihailin.

 Teatteri Jurkan piskuinen teatterisali on puettu pastellisävyihin. Pia Andersson saapuu eteemme ja kertoo, että lapsena oli tapana esittää jotain niin, että toinen katsoo ja toinen esittää, ja nyt leikkisimme samaa leikkiä. Sovittu! Kiihkeät tuulet-intro alkaa soida. Että pitikin juuri se. Pia tempaisee aamutakin päältään ja alta paljastuu tiukka toppi ja shortsit. "Tahdon sut heti syliin mun tai muuten kiihkoon mä tähän pakahdun" laulaa Kikka/Pia, silminnähden nauttii esiintymisestä ja tanssimisesta ja välillä pyöräyttää silmiään kikkamaiseen tyyliin. Peruukki päähän vielä ja look on valmis. Minulla nousee yllättäen pala kurkkuun. Tapahtui välitön flash back 90-luvulle ja opiskelija-aikaiseen solukämppään. Olin yksin kotona, Kikka ja Kiihkeät tuulet soi c-kasetilta ja minä tanssin ja laulan biisin mukana, keimailen peilin edessä ja koitan asetella kulahtanutta t-paitaani jotenkin niin, että edes toinen olkapää paljastuisi. On jotenkin vapautunut tunnelma ja sellainen olo, että tällä tyylillä kun tanssisin yökerhossa oikeasti, voisi joku minut huomatakin. Mutta ei, tanssikuviot ja villi meno jäivät omien seinien sisälle. Ei minulla riittänyt kanttia, ei rohkeutta. Ei silloin eikä nytkään. Istuskelin aina melkein siellä perimmäisessä nurkassa ja vähän kateellisena katselin, miten toiset nauttivat tanssimisesta discopallon alla huomion keskipisteenä. Ja näinhän se on edelleenkin : on niitä jotka hakeutuvat valoon (välillä se polttaa, jos menee liian lähelle) ja meitä, jotka istuvat hämärässä katsomassa muita. Ja se on okei.

 Esityksessä pääsemme Kikka Fan Clubin kokoontumiseen (ja oikeastaan siinähän me itsekin alusta alkaen olemme) ääninauhan myötä ja samalla Kikka jakaa kaikille kullanvärisiä I love Kikka-tarroja, jota sitten hypellän ja pitelen kuin kalleinta aarrettani. Kikan puheet ovat osittain suoria sitaatteja eri haastatteluista. Koko ajan joutuu puolustelemaan sitä, miksi näyttää miltä näyttää. Täysin käsittämätön keskustelu käydään Ylen Sabatti-ohjelmassa vuodelta 1990, ja keskustelu esitetään kokonaisuudessaan nukkehahmojen avulla laulaen. Taustalla pyörii aito tallenne. Keskustelemassa ovat Kikan lisäksi Irwin sekä Pasi Kaunisto, ja haastattelijoina Tapani Ripatti sekä Anu Panula. Sammakoita suusta pääsee yhdeltä jos toiseltakin, välillä naurattaa mutta suurimmaksi osaksi otsa menee kurttuun ja niin näyttää menevän itse Kikallakin tv-ruudussa. Ei noin voi sanoa toiselle, eihän? Suututtaa ja surettaa. Tulee epätodellinen olo. Ja elettiin vielä aikaa ennen nettiä ja nimimerkkien takaa huutelijoita.


 "Sukkula Venukseen"-kappaleen tematiikkaa avataan myös varsin seikkaperäisesti (mielestäni ehkä vähän liiankin tarkkaan) ennen väliaikaa. Toisella puoliskolla saamme tavata tyyliään hiukan muuttaneen Kikan, joka käy dialogia Pola Ivankan kanssa. Liikutun. Loppukliimaksina kuulemma työryhmän tekemän kappaleen Kikalle, "Anna mennä".

 27 vuotta sitten naureskelin muiden mukana Kikan tyylille ja tanssikuvioille. Nyt nauru on muuntunut hyväksyväksi hymyksi ja salainen fanitus reiluksi ihailuksi. Ilman Kikan kaltaisia räiskyviä valopilkkuja meillä hämärässä viihtyvillä menninkäisillä olisi paljon pimeämpi tie kulkea.

 Esityksen jälkeen järjestettiin vielä mielenkiintoinen keskustelu, jossa paikalla oli pukusuunnittelijaa lukuunottamatta koko työryhmä ja yleisö sai kysellä kaikenlaista. Saimme kuulla mm. esityksen synnystä ja siitä, miksi tämä esitys tehtiin vasta nyt. Onneksi tehtiin, ja Teatteri Jurkka on paikkana ihan täydellinen. Mielenkiintoisia keskusteluja on luvassa jatkossakin, lisäinfoa Jurkan sivuilta. Loppuvuosi näyttää olevan loppuunmyyty, mutta tammikuun lisäesitykset napsahtivat juuri myyntiin ja voin sanoa, että nyt jos koskaan kannattaa olla nopea.

 Kiitos koko työryhmälle silmiäavartavasta Kikka Fan Clubista ja Kikalle sinne pilven reunalle vilkutus ja kiitos, ja anteeksi että nauroin.

 Kamppiin hämärissä tallustellessani kävi ykskaks mielessäni, että tekisipä joku Johanna Tukiaisesta samankaltaisen esityksen...

Esityskuvat (c) Marko Mäkinen

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Teatteri Jurkka!)

tiistai 12. syyskuuta 2017

Mestari ja Margarita / Kansallisteatteri

Mestari ja Margarita / Kansallisteatterin Willensauna

Ensi-ilta 6.9. 2017, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Teksti Mihail Bulgakov
Ohjaus ja dramatisointi Anne Rautiainen
Suomennos Ulla-Liisa Heino
Koreografia Sonya Lindfors
Lavastus, nuket ja pukusuunnittelu Janne Siltavuori
Dramaturgi Ewa Buchwald
Valo-ja videosuunnittelu Pietu Pietiäinen
Äänisuunnittelu Jani Peltola
Naamioinnin suunnittelu Krista Karppinen

Rooleissa : Marc Gassot, Maria Kuusiluoma, Juhani Laitala, Ilja Peltonen, Annika Poijärvi ja Juha Varis

 Kansallisteatterin syyskauden ohjelmistosta nimi "Mestari ja Margarita" ei soitellut kellojani aluksi lainkaan, mutta tarkemman tutkailun myötä kävi ilmi, että sama Mihail Bulgakovin teos tunnetaan myös nimellä "Saatana saapuu Moskovaan" ja siinä vaiheessa meikäläinen innostui. Useammaltakin taholta on minulle suositeltu luettavaksi kyseistä klassikkoa, joka vielä ei ole käsiini tarttunut. Teatteriversion näkeminen on jo pitkään kuulunut haavelistalleni, ja pelkän nimen näkeminen aiheutti samanlaisen reaktion kuin muinoin "Faust", jonka onnistuin näkemään Teatteri Jurkassa. Yhtään ei ole hajuakaan mistä koko juttu kertoo, mutta nähtävä on ja niin pian kuin suinkin mahdollista.

Begemot, Woland ja Hella 

 Onnekseni olin vapaalla ensi-iltapäivänä, ja niin pääsin katsomaan heti ensimmäisten joukossa. Kävellessäni Kampista kohti Willensaunaa oli rautatieaseman ympäristö täynnä poliisi-ja paloautoja ja ihmisiä käännytettiin asemarakennuksen ovilta pois. Mitä on tapahtunut? Jotenkin se sopi tunnelmaan - Saatana saapuu Moskovaan ja näköjään Helsinki välietappina. Myöhemmin sitten selvisi, että kaiken hässäkän syynä oli asemarakennuksen kellaritiloissa sattunut tulipalo, vaan kuka/mikä sen aiheutti...?

 Tässä vaiheessa täytyy todeta, että minulla oli välittömästi ensi-illan jälkeen hirvittävän hienoja ajatuksia pää täynnä (ainakin omasta mielestäni...), mutta en niitä mihinkään ehtinyt ylös kirjoittamaan ja sänky kutsui aamuvuorolaista, ja nyt kirjoittaessa ensi-illasta on ehtinyt kulua liki viikko, enkä mitenkään saa enää otetta senhetkisistä tunnelmistani. Pintaraapaisuksi siis jää tämä. 

 Herrat runoilija Ivan Bezdomnyi (Juhani Laitala) ja kustantaja Mihail Berlioz (Ilja Peltonen) istuvat muina miehinä penkillä illanhämyssä, kun yllättäen "puskista" heidän juttusilleen lyöttäytyy kovin kalpeakasvoinen, tyylikäs ja korostetun kohteliaskäytöksinen mystinen mösjöö Woland (Marc Gassot). Heti päästään small talkin ytimeen; jutellaan Pontius Pilatuksesta ja uskosta. Herra Woland ennustaa, että Berlioz tulee kuolemaan menettämällä päänsä ja toinen päätyy mielisairaalaan. Väkinäistä naurua. Miehet alkavat hiukan epäröidä ulkomaalaiselta vaikuttavan hepun puheita, hänkö muka on ollut itse paikalla Pontius Pilatuksen aikoihin? Minä ajattelen, että lähtekääpä nyt hissuksiin koteihinne ja jättäkää herra Wolandin jutut omaan arvoonsa, ei hyvältä näytä tämä meininki.

 Selvähän se, että herra Woland on itse Saatana, joka on seurueineen saapunut Moskovaan. Monsieur Gassot´n kapeat kasvonpiirteet kera pirullisen tuijotuksen ovat omiaan tähän "leikkiin", ja meikäläistä viedään kuin hypnoosissa. Ajoittain unohdin ihan täysin, mitä kaikkea muuta lavalla tapahtuu. Ensin on täysi pimeys, sitten savua ja valon syttyessä kukas muukaan kuin Saatana on valokeilassa tuijottamassa ja alhaisesti nauramassa. Minä ajattelin, että tällä menolla lähtee kyllä yöunet hamaan loppuun asti - ja samalla jo mietin, että lähteköön vaan. Jos M. Gassot ne vie, vieköön! Asiaa ei auttanut sekään, että Berliozilta totisesti irtosi pää raitiovaunuonnettomuudessa (sangen näyttävä oli yliajo kyllä, istuin hiukan syrjässä enkä paikaltani kunnolla hokannut mistä on kyse) ja Bezdomnyi joutui kuin joutuikin mielisairaalaan. Ja kas, siellä jo Woland on ovelasti vetänyt päälleen valkoisen takin mustan sijaan, hieroskelee hanskakäsiään yhteen ja toteaa sarkastisesti "Ei hätää, täällä sinä olet turvassa!" ja tasan tarkkaan ei olla. Ihanan kamalan nautittavaa!


 Kirjassa Wolandilla on mukanaan suurempi sekalainen seurue, tässä välittömässä läheisyydessä kiehnäävät pirullisen naurun omaava vampyyrinainen Hella (Maria Kuusiluoma) sekä omalaatuinen kissa Begemot (Juha Varis). Tuntuu, että kolmikko katoaa pimeyteen jatkuvasti ja putkahtaa esiin milloin mistäkin. Valoilla ja varjoilla on iso merkitys, ja pienehkö Willensauna tarjoaa yllätyksiä toisensa perään, liukuhihnasta ja pylväiköstä lähtien. Tunnelma on hyvin intensiivinen koko ajan.

 Mistä sitten nimi "Mestari ja Margarita"? Mielisairaalaan jouduttuaan Bezdomnyi saa seinänaapurikseen miehen (Ilja Peltonen), joka oitis kiinnostuu Pontius Pilatus-aiheisista puheista. Hän kun on ollut kirjoittamassa kirjaa samasta aiheesta ja Saatanalla on sormensa pelissä tässäkin. Myös hauras rakkaustarina nousee hiljalleen valoon, viehättävä Margarita (Annika Poijärvi) sivelee erikoista voidetta iholleen ja liitelee yli öisen Moskovan, ja lupautuu infernaalisiin tanssiaisiin rakastettunsa vuoksi. "Feeling Good" on aikamoinen tunnelmankohottaja!

Mestari ja Margarita 

 Esitys on sekoitus Saatanan ja seurueensa vehkeilyjä, puhetta uskosta, ja sitten yllättäen nouseekin runollisen kauniisti toteutetuksi rakkaustarinaksi. Myönnän olleeni useampaan otteeseen aika pihalla, mutta se ei vaikuttavuutta haitannut. Vaatisi ehdottomasti uusintakatselmuksen, ja paremmalta paikalta, jotta näkisi kaikki yksityiskohdatkin tarkemmin. Wolandin silmiin en kyllä haluaisi yhtään sen lähempää tuijotella, vaan ehkä sittenkin... ?

 Niin, tässä käytetään myös paljon nukkeja. Muutamat sivuhenkilöt toteutetaan herkullisesti nukettaen ja jotain äärimmäisen maagista siinä on, miten nuket heräävät eloon ja unohtaa täysin, että raajoja liikuttamassa on vieressä ihminen. Ja kyllä, kyyneleet valuivat pitkin poskiani Margaritan ilmoittaessa, että haluaisi rakkaansa takaisin. Mestari muotoutuu osa kerrallaan silmiemme edessä, pala palalta. Teatterin taikaa parhaimmillaan. Onneksi Saatana ei esiintynyt nukkemuodossa missään vaiheessa, olisin varmasti saanut sydänkohtauksen...


 Muistan vieläkin sen tunnelman, joka oli Anne Rautiaisen ja Janne Siltavuoren edellisessä yhteistyössä, Perhosia askelten alla, jonka näin Omapohjassa muutama vuosi sitten. Istuin pala kurkussa koko esityksen ajan, runollisen kaunista ja lumoavaa oli sekin.

 Tämä PITÄÄ nähdä uudestaan (lippukauppa tosin käy tässäkin aika kuumana), jos pysyisi ajatuksetkin paremmin kasassa uusinnassa. Isoja teemoja, jotka menivät ohi koska Saatana sekoitti pasmat. Sitä ennen aion ottaa haltuun alkuperäisteoksen kirjan muodossa. Teatterissa on hienoa sekin, että mielenkiinto herää myös muita taidealoja kohtaan. Ja toisinpäin.

Esityskuvat (c) Tuomo Manninen

(Näin esityksen medialipulla, kiitos Kansallisteatteri!)


maanantai 11. syyskuuta 2017

Hevisaurus - Mikä minusta tulee isona? / Suomen Komediateatteri

Hevisaurus - Mikä minusta tulee isona? / Suomen Komediateatteri, Peacock-teatteri

Ensi-ilta 7.9. 2017, kesto reilun tunnin (ei väliaikaa)

Käsikirjoitus Kiti Kokkonen ja Olavi Tikka
Ohjaus ja koreografia Jari Saarelainen
Musiikki Pasi Heikkilä/Nina Laurenne
Valosuunnittelu Janne Teivainen
Äänisuunnittelu Tapio Pennanen
Lavastus Kiti Kokkonen/Janne Teivainen/Tahti Karjalainen
Maskeerauksen suunnittelu Pirjo Leino
Pukusuunnittelu Leena Honkasalo/Hevisaurukset Outi Höylä
3D-projisointi Anna Serita

Näyttämöllä : Herra Hevisaurus (Olavi Tikka), Komppi Momppi (Ville Siuruainen, rummut), Milli Pilli (Hanna Risku, kosketinsoittimet), Riffi Raffi (Kimmo Nissinen, kitara), Muffi Puffi (Vesa Kuhlman, basso), Purppura Louhikäärme (Jennie Storbacka) sekä Laura Allonen, Karoliina Kauhanen, Taneli Läykki, Dareia Qvintus-Laiho ja Tommi Kotkamaa

Erikoinen luokkakuva

 Niin sitä luuli, että Peacockin koviin penkkeihin ei tarvitse pitkään aikaan ahteriaan iskeä (viimeksi toukokuussa), mutta sittenpä iskikin Hevisauriiden ensi-ilta ja sinnehän piti päästä. Matkaan napattiin juuri koulunsa aloittanut kummityttöni, isosiskonsa ja molempien veijareiden äiti. Menomatkalla oli kohtalaisen levotonta meininkiä niin etu-kuin takapenkilläkin. Yksi ilmoitti, että hänestä tulee isona kokki ja sitten opiskelimme kaikki kyseenalaisia englanninkielisiä ilmauksia. Kaikkea sitä koulussa nykyään oppii... Ilmoille nousi myös tärkeä kysymys siitä, että ei kai tämäkin esitys ole ulkoilmassa? Aiemmin kesällä olimme käyneet samalla porukalla Aulangolla Miniteatterin Pekka Töpöhäntää katsomassa ja siitä tietysti jäi mieleen se ajatus, jotta kaikki teatteritoiminta tapahtuu ulkosalla.

 Koko Hevisaurus-homma ei ole minulle millään tavalla tuttua. Kerran meni kyllä pasmat sekaisin Sea Lifessa, kun siellä haita ja rauskuja ihaillessani ykskaks käytävällä tuli vastaan muutama Hevisaurus ja nakkasivat käteeni nimmareilla varustetun kortin. Valokuvaankin olisi "universumin tykeimpien liskojen" kanssa voinut mennä, mutta minähän en kehdannut. Jaksoin sitten kyllä hehkuttaa kaikille, että "arvatkaas keiden nimmarit minulla on".

 Peacockin yleisölämpiössä oli selkeästi jännitystä ja levottomuutta ilmassa useammassakin pöytäkunnassa. Puoli tuntia ennen esityksen alkua nousi jo huoli siitä, että ei kai vaan kukaan mene meidän paikoille istumaan, kun me vielä kykimme täällä eväsleipien kanssa pöydässä. Sain moneen kertaan vakuuttaa, että kaikille tilaa riittää ja kaikille paikkoja on. Varsinainen riemu ratkesikin sitten siitä, kun vihdoin pääsimme paikoillemme ja ovi laitettiin kiinni. "Mitäs kautta täältä NYT sitten pääsee pois?" Ulkoilmateatterissa lienee siis puolensa...

 Tapahtumat lähtivät käyntiin Ukuli-pöllön koulusta, jossa oppitunnin aiheena oli "Mikä minusta tulee isona?" Hevisaurusten lisäksi luokalla näytti olevan niin kärpästä, leppäkerttua kuin apinaakin, ja tietysti yksi louhikäärme. Selväksi kävi se, että kaikista voi tulla isona ihan mitä vaan, ja tästä tulikin mieleeni, että kummityttöni ilmoitti jo hyvin nuorena, että hänestä tulee isona supertähti. Sitä odotellessa!


 Jotenkin minulla meni sitten ohi se, miten joku saurus huomasi ihmepähkinänsä kadonneen, ja uutta pähkinää lähdettiin sitten yhteistuumin etsimään maailman eri kolkista. Etsintähommien välissä repäistiin sitten tanakkaa hevimeininkiä kehiin ja kuultiin tarinaa mm. popcornipullista! Mitkä asut! Värikylläinen maailma ja lumoavat projisoinnit olivat kovasti mieleeni, mutta kyllä ilma ja tunnelma kummasti sähköistyi musiikkinumeroiden myötä. Arvovaltainen ensi-iltayleisökin villiintyi taputtamaan joka välissä.

 Tutuksi tulivat erilaiset kulkupelit, kun bussilla ajeltiin Kuopijoon ja sieltä junalla Helsinkiin, jossa jääkarhukolmikko tanssi Pähkinänsärkijä-balettia. "Ihania!" huokaili kummityttöni jääkarhuille. Eipä löytynyt ihmepähkinää balettitanssijoidenkaan joukosta, ja sitten jo suunnattiinkin Brasiliaan. Tässä vaiheessa tiukasti sambaava kukko (Taneli Läykki) varasti huomiomme täydellisesti, ja myöhemmin kuultiinkin, että "se tanssiva kana oli kyllä parasta!" Käväistiinpä sitten hevikopterilla avaruudessakin ja ajelehdittiin merillä, ja lopulta päädyttiin tietysti Kiinaan. Miten upeat paperilyhtyarmadat lavan valtasivatkaan! Katsomossa hämmästeltiin ihastuksesta. Kiinasta matkattiin tietysti takaisin kotikulmille. Löytyikös tällä reissulla sitä ihmepähkinää? Miettikääpäs sitä.


 Mainio oli muuten viritelmä pähkinän idättimestä ja kiinalainen ihmepähkinä itsekin, molemmat olivat piirrustuskilpailun satoa ja voittajatyöt saimme nähdä lavalla. Monenlaista vekotinta ja härpäkettä oli idättimessä kyllä, ja sen parissa hääräilevillä professoreilla oli varsin rouhea meno.

 Jotenkin se jäi mieleeni, että sitkeästi vaan kun suuntaa eteen päin eikä jää paikoilleen murehtimaan, voi tulla yllätysonnistumisia eteen ja samalla saa tutustua erilaisiin mukaviin tyyppeihin, kun pitää silmät auki ja heittää ennakkoluulot romukoppaan. Ja että isona tosiaan minustakin voi tulla ihan mitä vaan! Minustakin tuli Teatterikärpänen ihan tuosta noin vaan!

 Viimeisen biisin aikana meno yltyi yleisössä villiksi ja muutama intoutui tanssimaankin. Lavalla nähtiin pienimuotoinen mosh pit, jossa villejä kierroksia hakivat Hevisaurusten lisäksi myös ohjaaja-koreografi Jari Saarelainen sekä käsikirjoittaja Kiti Kokkonen. Ihan teki itsekin mieli mennä pomppimaan pari kierrosta.

 Näissä lapsille suunnatuissa jutuissa on ihan eri tunnelmansa. Näissä ei pönötetä ja huutelu on myös suotavaa. Yksikin kailotti pähkinäasiaan iloisesti, jotta "Minullakin on pähkinäallergia!" ja toinen taas kyseli, että mahtaako tämä kestää vielä kuinkakin kauan ja jokaisen biisin jälkeen vielä erikseen "Nytkö se loppui?" Varmasti riitti seuraavana päivänä päiväkodeissa ja kouluissa kerrottavaa RÄYH!-huutojen kera.

Universumin tykeimmät liskot  (c) Matti Rajala 

 Paluumatkamme oli täynnä infernaalisia kaistanvaihdoksia, edelleen kyseenalaisia englanninkielisiä ilmauksia tyyliin "You is an idiot! No, you ARE an idiot!" ja keskustelua siitä, että pöllöllä ja sillä valkoisella kanalla oli parhaat tanssimuuvit.

 Esityksiä on lokakuun loppuun asti ja mukavaa oli se, että kesto on vain reilun tunnin, joten pääkaupunkiseudun ulkopuoleltakin olimme kerrankin ihmisten aikoihin kotona ja arvovaltaiset ensi-iltavieraat hyytyivät takapenkille vasta loppumetreillä. Hauska reissu, hauska ja värikylläinen esitys! Lisätietoja tästä linkistä.

Esityskuvat (c) Vilja Harala

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Suomen Komediateatteri!)